Mutakakkuepisodi pt2

"Sä oot kalman kalpea. Kävisit joskus edes ulkona. Toi ei nimittäin tee hyvää sun jo ennestään huonolle itsetunnolle."

Kiitos äiti. On kiva kuulla sultakin miten ruma mä olen<3 

Makeanhimo. Se kasvoi mun sisllä kunnes räjähti ja lähdin junalla ostamaan mutakakkua. Tällä kertaa mä syön sitä niin paljon että varmasti oksennan. Nyt se ei jää mun sisälle imeytymään reisiin ja mahaan. Tällä kertaa mä saan sen pois musta. Kiikutan kassalle kaksi mutakakkua ja matkaan takaisin junalle.

Paksu pimennysverho alas, iso kasa tyynyjä toiseen päähän sänkyä, masentava leffa pyörimään ja mutakakkua naamaan. Syötyäni puolet ensimmäisestä kakusta, maha alkaa vaikertaa. Jes. Se on hyvä merkki se. Ahmittuani ensimmäisen 400 gramman kakun, olo on täysi. Ei oksennus-täysi mutta täysi kuitenkin. Pakko jatkaa. Ällöttää ja kuvottaa, mutta ruoskin itseni nielaisemaan lusikallisen toisen perään. Tunnen miten paksu sokerirasvamössö valuu hitaasti kohti mahalaukkua. Paha olo kuristaa sisäelimiä. Mä en saa luovuttaa. Maha vääntelehtii tuskasta kun saan viimeisenkin lusikallisen alas. 800g rasvaa tirskuvaa mutakakkua, eikä oksennusta kuulu. Odotan hetken istuen sängyn laidalla. Mitään ei tapahdu. Vatsa pömpöttää ja repeää kohta liitoksistaan. Paniikki alkaa sykkiä suonissa. Missä se fakin oksennus viipyy! Ei helvetti. Ei taas voi käydä näin. Eieieieiei. Huudan tyynyyn ja paiskon tavaroita. Ei tän näin pitäny mennä.

Normaalista syömisestä ei ole tietoakaan. Leivon aamulla rasvattoman ja sokerittoman pannukakun, jota mussutan sitten puoli pellillistä ja iltapäivällä syön loput puoli pellillistä. Hirveä morkkis iskee, enkä syö enää mitään koko loppu päivänä - jääpaloja lukuunottamatta. En kyllä periaatteessa edes voisi syödä, koska näen lähes joka päivä J:tä, eikä me syödä oikeastaan ikinä kun ollaan yhdessä. Olen takaisin kotona yhentoista aikaan ja sitten meenkin melkein samantien suihkuun ja nukkumaan.

Musta tuntuu, etten mä ole tarpeeksi hyvä missään. En edes tässä kirjottamisessa ja sen takia näitä postauksia ei ilmesty ihan yhtä usein kuin ennen. Tuntuu, etten mä selviä tästä yksin. Mä en saa mitään aikaiseksi, koko ajan on semmonen luihin ja ytimiin kylmä, vähintään joka toinen päivä on yli 37 astetta lämpöä, reidet levenee ja maha vaan kasvaa kasvamistaan. Ittensä repiminen irti tästä kaikesta tuntuu mahdottomalta.

Don't try to fix me I'm not broken

Hello, I'm the lie

En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa.  Kuuntelen Evanescencen Hello -kappaletta repeatilla pikkuvelipuolten rääkyessä yläkerrassa. Karsea, eläimellinen huuto raiskaa armottomasti herkän melodian. 

"Kun sä kerran kuuntelet Rammsteinia niin kyllä sulla pitäisi olla jonkin verran asennetta."

"Sehän on hyvän merkki. Sä alat taas pikkuhiljaa tuntea."

Perjantaina psykiatri sanoi että mun pitäisi sanoa isälle suoraan, etten halua enää käydä täällä. Jos se olisi noin helppoa, niin enköhän mä olisi jättänyt tän paikan jo vuosia sitten. Rohkaisin kuitenkin vihdoin itteni. Kun avaan ulko-oven ja isä tulee hymyillen vastaan kysyen "mitä kuuluu?", vastaan että helvetin huonoa. Äitipuoli ja isä ihmettelevät siinä sitten silmät pyöreinä ja huokailevat kilpaa. Tokaisen ettei mulle ole kuulunut vuosiin hyvää, en vaan oo ennen sanonut sitä ääneen. Siinä perheessä on nimittäin normi, että jos joku kysyy kuulumisia, niin siihen pitää aina vastata hyvää. Olisihan se kieltämättä aika epäkohteliasta vastata rehellisesti esitettyyn kysymykseen. Nappaan kamat ja menen alakertaan kuuntelemaan musaa. Muutaman tunnin kuluttua isä tulee kysymään mun käyttäytymisestä. Sanon, etten halua enää käydä täällä. Isän ilme muuttuu haikeaksi. Se sanoo hiljaa ettei kukaan pakota mua täällä käymään. Se sanoo olevansa pettynyt muhun. Pikkulapset eivät osaa kontrolloida tunteitaan, mutta mä olen jo niin vanha että mun pitäisi kyetä siihen. En osaa käyttäytyä oikein ja ottaa muita huomioon. Isä lähtee ärtyneenä takaisin yläkertaan perheensä luokse.

Lauantaina lähden aamupäivällä takaisin äidin luo nähdäkseni J:tä. Isä soittaa vihaisena kun pistin tekstarin, etten ole menossa sinne takaisin. Isä sanoo taas olevansa pettynyt muhun. Tunnelma laskee puhelun takia ja loppu ilta menee pilalle. J ottaa puheeksi, miten olin käytökselläni satuttanut sitä viime vuonna. Ei sen tarkotuksena ollut pahoittaa mun mieltä, mutta mä en pystynyt enää estämään kyyneleitä. Itken J:n sylissä liian kauan ja se pelästyy. Se pyytelee anteeksi luullessaan tehneensä jotain väärin. Kuivaan kyyneleet ja pakotan hengityksen tasaiseksi. Kuiskaan, ettei J tehnyt mitään väärin. Kyyneleet karkaavat taas poskia pitkin. Hukun.

Mä haluaisin kirjoittaa jotain fiksua ja kaunista, mutten osaa. Pää on ihan sekasin. En tiiä mistä alottaisin, kun oon pitänyt niin pitkän kirjoitustauon. Ei mulla oo ees ollut mitään syytä olla kirjoittamatta. Oon vaan sen sijaan tuijottanut seinää tai ollut J:n kanssa.


En saa nykyään mitään aikaiseksi. Näiden näppäintenkin paineleminen on raskasta. Mikään ei tunnu miltään, eikä mikään jaksa kiinnostaa. Istun päivät pitkät sohvalla tuijottaen ostoskanavaa tai telkkarin yläpuolella olevaa taulua. Jääpalojen hakeminen pakastimesta on iso saavutus, pääsinhän mä jopa ylös sohvalta. Laiska, tyhmä ja saamaton lahna. 

Kaunis kiitos kommenteistanne ja anteeksi, 

etten ole kyennyt vastaamaan niihin.. Olen 

lukenut teidän merkintöjänne, mutten kyennyt 

kommentoimaan. Anteeksi. Vastailen ja 

kommentoin teille myöhemmin illalla.

 

You don't have to be great to start, but you have to start to be great

Kirjoitin illalla tekstin, mutta se ei näköjään tallentunut. Ketuttaa.

Leivoin eilen aamulla rasvattoman ja sokerittoman pannukakun, koska kaapit ammottavat tyhjyyttään eikä ole rahaa ruokaan. Äidiltä en kehtaa pyytää lisää rahaa. Saan siltä viikkorahaa 20e joka kylläkin häviää tuhkatuuleen kiitos salaattitarvikkeiden korkean hinnan. Maksan tosta rahasta kaikki viikon syömiseni, vuokratut leffat ja lehdet, mutta ei mulla silti ole oikeutta pyytää rahaa.


Äidin syöminen kuvottaa ihan mielettömästi. Ahdistun, enkä pysty olla samassa huoneessa. Repäisen tietokoneen johdon irti jättäen muut tavarani olkkariin lojumaan ja ryntään omaan huoneeseeni. Mä en kestä sitä ääntä. Se repii tärykalvot hajalle. MUMS MUMS ROUSK MUMS MÄSSYN MUMS MUMS Pää räjähtää. Kuulen miten hampaat mössöntävät ruokaa äidin suussa vaikka huoneeni ovi on kiinni. Käännän musiikin kovemmalle koittaen tukehduttaa äänet. Turhaan.

Mikään ei tunnu miltään enkä jaksanut mennä kouluun. Kirjoittaminenkaan ei onnistu. Nauroin vanhan blogin teksteille. Ihan kamalan imeliä, naiveja ja säälittäviä. Hävettää.

Revin pahvisen laatikon auki ja vedän varovasti mutakakun ulos. Ruskeaa, sokerista läskimömmöä päällystää paksu kerros tomusokeria. Käperryn pieneen kerään sängylleni ja alan tuhota mutakakkua. Syötyäni puolet kakusta, maha vaikeroi ja alkaa oksettaa. Aion syödä niin paljon tätä rasvapaskaa, että oksennan. Eipähän tulisi syötyä ihan heti sen jälkeen suklaata. Paha olo kasvaa kasvamistaan. Enää pari lusikallista 400g kakusta jäljellä. Tunnen miten rasvainen suklaamössö imeytyy kaikkialle vartalooni. Pakotan viimeiset mutakakun rippeet vatsaani kuvotuksen saattelemana. En oksentanut. Paniikki iskee. Mitä mä nyt teen! Ei tässä näin pitänyt käydä. Munhan piti oksentaa toi kaikki shitti ulos. Ei sen pitänyt jäädä mun sisälle lillumaan. Paniikkipaniikkipaniikki. En voi lähteä lenkille, koska on jo myöhä. En voi tehdä vatsalihaksia koska sänky natisee järkyttävästi, eikä lattialla ole mattoa. En voi hyppiä tai tehdä kuntopiiriä, koska äiti huomaa lattian tärähtelyn ja alkaa valittaa. Paniikki. En osaisi oksentaa ääneti, enkä ole muistanut ostaa laksojakaan. Ei helvetti. Päätän lähteä seuraavana päivänä lenkille ja tehdä rasvanpoltto aerobicia, vaikkei se enää mitään autakkaan. Vahinko on jo tapahtunut. Typerä, läski lehmä.

Minne mun itsekuri on hävinnyt? Miksi mä kidutan itteäni tällä tavalla, enkä osaa enää syödä oikein?

Laiska ja saamaton läskipaska

Juoksuhiekkaa

Pitäisi pitää ruokapäiväkirjaa, mutten tahdo. Vihaan jokaisen virheen kirjoittamista valkoiselle paperille. Kuulakärkikynä tuhrii paperin musteeseen. Mä en tarvitse ruokapäiväkirjaa. En mä sillä mitään tee, eikä tee kukaan muukaan. Ei kiinnosta, en jaksa, ei huvita, eikä ole minkäänlaista motiivia. Mun syömiset ovat henkilökohtainen asia, jota ei sovi ruotia julkisesti. Se on liian ahdistavaa. Pärjään kyllä yksinkin.

Ihoa kihelmöi, kutittaa ja kirvelee kun säärikarvat vääristyvät ja alkavat kasvaa sisäänpäin. En voi olla mitenkään päin. Ihan kamala ennenkokematon fyysinen kipu. Tahdon kuoria ihoni irti.

Kuuntelen kappaleita, jotka kuvaavat synkeää olotilaani. Toivon, että joku mesessä olevista kavereistani tajuaisi vihjeen ja huomaisi miten paha olo mulla oikeasti on. Tiedän kyllä, etteivät he tule ymmärtämään jättämiäni vihjeitä. Aina saa kuitenkin haaveilla. Kunpa joku ymmärtäisi, että kuuntelemani kappaleet ovat hätähuutoja, joíta en uskalla päästää vapaiksi. Telkeän ne häkkiin ja jätän tielle leivänmurusista tehdyn polun. Toivon jonkun tajuavan vihjeen ja seuraavan murusia kolkkojen häkkien luokse. Odotan turhaan. Kukaan ei saavu paikalle.

Haluaisin olla vahva ja päästä eroon tästä kaikesta, mutta mä vajoan edelleen. Räpiköin juoksuhiekassa. Jokainen yritys kohti tasaista maanpintaa saa mut uppoamaan syvemmälle. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kaikki tuntuu niin turhalta.

C'est le malaise du moment, l'épidémie qui s'étend

En syönyt perjantaina. Unohdin. En ajatellut, että nyt mä paastoan enkä syö yhtään mitään. Syömättömyys tuli automaattisesti. Melkein kuin refleksinä. Seuraavana päivänä mätin viidessätoista minuutissa 0.5L jäätelöä ja 100g suklaata. Hyi.

Pitäisi löytää se kultainen keskitie, mutta mä olen sokea enkä osaa enää takaisin polulle. Harhailen pimeissä metsissä etsien epätoivoisesti polkua. Tuntuu, että mitä pidempään etsin, sitä syvemmälle mustaan mä eksyn. Harhauduin polulta kuusi kuukautta sitten. Aluksi en edes kaivannut takaisin kultaisten pikkukivien valaisemalle reitille. Synkkä metsä kietoi pauloihinsa. Se ikään kuin huumasi mut. Uskoin vahvasti, että kulkemalla metsän läpi pääsisin nopeammin tavoitteeseeni ja voisin elää unelmaa. Olin niin väärässä. Kunpa vain olisin tajunnut sen aiemmin.

Isä soittaa ja sanoo vievänsä mut ja pikkusiskon syömään. Olo on jollain tavalla kuin puulla päähän lyöty. Oon edelleen loukkaantunut isälle, eikä mulla ole sille mitään asiaa. Siitä huolimatta se koittaa epätoivoisesti hieroa sovintoa. Ihan sama. En aio tuhlata enempää energiaa kaunan kantamiseen. Me mennään Chicosiin ja tilaan tacoja, vaikken muista mitä ne ovat. Katson pöyristyneenä kun kasa maissitortilloja tuodaan pöytään monien lisukkeiden kera. Tuijotan inhon vallassa rasvaa tirskuvia majoneeseja sun muita. Syön kolme tacoa, joihin pistän täytteeksi hieman kanaa ja salaattia. Kun isä tilaa laskun, musta tuntuu että mun maha räjähtää. Se on pingottunut ja ääriään myöten täynnä. Ihan kuin olisin nielaissut 10-kiloisen keilapallon. Oksettaa. Mä söin liikaa. Syödessä ei tuntunut pahalta, mutta nyt ahdistaa sitten senkin edestä. Voi ketun kettu miksi mä menin syömään, miksi?

Kai mä kuitenkin olen menossa oikeeseen suuntaan, kun itse syöminen ei ahdistanut ihan mielettömästi.. Vaikka mä olisin edistynyt, niin musta tuntuu että lipsun pikkuhiljaa kohti bulimiaa. Paastoan tiedostamatta koko päivän, kunnes illalla ratkean syöpöttelemään oikein olan takaa. Saatan syödä puolessa tunnissa puoli litraa jäätelöä, 450g suklaata, pussin korvapuusteja ja ison kasan jääpaloja. Sitten kaduttaa ja vedän laksatiivejä. Kunpa mussa olisi nappi, jota painamalla paranisin hetkessä. Ei tarvitsisi kitua ja luisua edestakaisin terveen ja sairaan välillä saamatta otetta mistään.

Otsikko: Placebo - Protége Moi

It's hard to fight an enemy who has outposts in your head

Mä olen lihonut puoli kiloa kuukaudessa. Hävettää. Saamaton läski lehmä. Painon nousu voisi ehkä johtua e-pillereiden aloittamisesta, koska ne ovat turvottaneet jonkin verran.. Typerä läski tyttö, ketä sä koitat huijata! Ihan oma vikasi, ettet käynyt tarpeeksi usein lenkillä ja tehnyt aerobiciä. Lihominen on ihan sun oma vikasi. Ei se mistään pillereistä johdu. Typerä mursun irvikuva. Nytkin sun pitäisi olla lenkillä tai edes hyppiä haarahyppyjä - mutta ehei, sä olet laiska lehmä ja menet nukkumaan. Vitun pässi. Tai ehkä mä vaan kuvittelen ja vika onkin oikeesti mussa ja mun syöpöttelyissä.


Kahlaan loskan läpi kohti terveystaloa. Laukussa on kaksi dvd:tä, (Girl interrupted ja Unelmien naapuri) jotka aion katsoa illalla. On sanoinkuvaamattoman ihanaa hukuttautua synkän elokuvan maailmaan kynttilöiden valaisemassa huoneessa. Uppoutuessa elokuvaan, voi unohtaa kaiken muun. Kaikki typerät ajatukset, kiireet, tehtävä-listalla kärsimättöminä odottavat asiat, ympäristön asettamat odotukset... Kaiken. 

Psykiatri hymyilee ja kysyy kuulumisia. Selitän kaikkea turhaa ja ojennan pitämäni ruokapäiväkirjan. "Jess! Sähän oot alkanut syömään! Oot jättänyt jääpalatkin syömättä. Hyvä, hyvä." Ehheh. Odotas vaan kun pääset viimeiselle sivulle. Omasta mielestäni mä en ole syömisen suhteen onnistunut. Mulla on ollut useammin ahmimiskohtauksia, jolloin oon mättönyt suklaalevyn, jäätelöä, muffinsseja... Niin sanottua normaalia ruokaa en oo vielä oppinut syömään. Päähän on jumittunut semmoinen asenne, että joko mä en syö ollenkaan, tai sitten syön kaikkea epäterveellistä ja paisun oikein kunnolla. En oo uskaltanut enää kirjoittaa tänne mun syömisistä, koska mä häpeän niitä ihan mielettömästi. Oon lihonut kuukaudessa puoli kiloa. Ihan liikaa. Alkaa itkettää, kun mietin miten saamaton mä oikeasti olen.

Psykiatri vihjailee häikäilettömän suorasti, että mä seurustelen J:n kanssa vaan oman hyödyn takia. Koitan selittää ettei asia ole niin, mutta psyka keskeyttää mut jatkuvasti. Tekee mieli huutaa ja päästä alkaa nousta savua. Loukkaannun kun se julkeaa edes väittää jotain tommosta. Session lopussa psyka kertoo ärsyttäneensä mua tahallaan. Sen mukaan mä olen padonnut agressiota, joka pitää purkaa varovasti ennen kuin se räjähtää. Oon ikään kuin kävelevä miina. Ei tarvita kuin pari väärää sanaa, jotta mä näen punaista ja sekoan.

Kävellessäni takaisin juna-asemalle tunnen oloni kevyeksi. Psykiatri oli pitkästä aikaa tyytyväinen muhun. Se on tyytyväinen mun läskeilyyn ja siihen että kaksinkertainen lääkitys on tuottanut tuloksia. Vielä mä tän voitan. Hakkaan isolla puunuijalla ääntä kunnes se vaikenee lopullisesti. Pitää jaksaa treenata, koska en ole tarpeeksi vahva heilumaan koko aikaa puunuija kädessä. Pitää syödä pinaattia ja vahvistua. Mähän nitistän tän loisen. Tää on sotaa ja sodassa kaikki keinot on sallittu. Hukutan sen saatanan pullaan. 

Otsikko: Sally Kempton

Depression is something that makes you lose your sight

Jee sainkin jo nyt mokkulan takaisin. Äidillä on oudon ailahtelevat mielialat.

Tuntuu ettei noista masennuslääkkeistä ole hyötyä. Niiden ansiosta mä saan revittyä itseni sängystä ylös ja kouluun, mutta siihen niiden teho sitten jääkin. Olo ei ole yhtään parempi ja pää lyö edelleen tyhjää. Tällä vahvemmalla lääkityksellä pää jumittaa itseasiassa enemmän kuin ennen. Mikään ei huvita eikä mikään tunnu miltään. Kaiken lisäksi inhoan ja kuvotan itseäni päivä päivältä enemmän. Kohta tulen taas siihen pisteeseen, että ällötän itse itseäni niin sanoinkuvaamattomasti, etten usko J:n oikeasti välittävän musta. Uskon tekeväni hänelle palveluksen lopettamalla suhteen. Ei J kuitenkaan oikeasti kestänyt katsella mun epämuodostunutta naamaa ja iljettävää vartaloa. Se vaan valehteli mun mieliksi. Tekisin hänelle vain palveluksen. Enää sen ei tarvitsisi kestää mun tylsiä juttuja ja katsella petolinnun persettä, jonka tilalla joillain henkilöillä on naama. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Seison keskellä risteystä, josta lähtee kolme hiekkapolkua eri suuntiin. Ei ole merkitystä minkä tien valitsen, koska jokainen niistä johtaa pahaan oloon. Keinot, syyt ja seuraukset ovat erilaisia, vaikkakin olotila pysyy samana. Synkkänä ja toivottomana.

Kaulan imusolmukkeet ovat turvonneet. Koitan painaa niitä takaisin pieniksi, mutta eihän se mitään auta. Turha päivä. Sanon J:lle, ettei voida nähdä tänään koska mun on niin paha olla. Istun sohvalla täkkiin kääriytyneenä ja tuijotan nurkassa seisovaa viherkasvia tunnin ajan. Kasvin lehdet muodostavat sokkelon. Vähän samanlaisen, jossa mä olen tälläkin hetkellä. Labyrintissä ilman ulospääsyä.

Tahtoisin muuttua näkymättömäksi ja eristäytyä omaan pieneen kuplaan. Pyyhkisin itseeni liittyvät muistot muiden mielistä, jotteivät he huomaisi, ettei mua enää ole. Sytyttelisin pehmeän vaniljan tuoksuisia kynttilöitä valaisemaan pilkkopimeää huonetta. Kaivautuisin lämpimän täkkivuoren uumeniin ja nukahtaisin loputtomaan uneen. Paratiisi.

Mielialat menevät vuoristorataa, enkä tiedä mitä mun pitäisi ajatella. Jossain syvällä sisällä mä haluan parantua ja tiedän että mun pitää parantua. Mustana merenä vellova kuori ei vain anna pohjamutaan haudatun arkun nousta pinnalle. Se ei anna mun haluta parantua.

Ps. Ihastuin tohon Lady Gagan uuteen musavideoon

Otsikko: Michael Schenker

There is no greater agony than bearing an untold story inside you

"Kauris ei oikeastaan koskaan saa olla lapsi. Äiti on voimahahmo hänen lapsuudenkodissaan ja vaatii lapsiltaan paljon. Pienille harteille asetetaan alusta asti valtava vastuun taakka, eikä Kauris oikein koskaan tunne olevansa odotusten veroinen." -Luonne horoskooppi

Kirjoittaminen on muuttunut todella vaikeaksi. Osittain se johtuu siitä, etten tunnista mun tunteita. En uskalla edes yrittää, koska pelkään ettei niitä enää ole. Pelkään etten pysty tuntemaan mitään muuta kuin ahdistusta, onnettomuutta ja onnellisuutta. Pelkään olevani turta.

Kammoan yli kaiken luokan edessä esiintymistä. Kädet tärisevät, pää lyö tyhjää ja alan miltei änkyttää. Riemukseni saan uskonnon maikalta tehtäväksi lukea raamatusta otteita luokalle niin, että oppilaat pyrkivät soveltamaan viisauksia nykyaikaan. Istun koko tunnin 36 henkisen luokan edessä. Arvostelevat silmät raatelevat jo valmiiksi olemattoman itsetunnon riekaleiksi. Olo on kuin väijynnän kohteena olevalla saaliseläimellä. Jalat ja kädet tärisevät. Äänikin alkaa jo väristä. Mä en saa näyttää heikolta ja pelokkaalta, koska muuten peto paljastaa kyntensä ja hyökkää armoa antamatta. Yritän peittää epävarmuuteni ja luen lauseita kuuluvalla äänellä mahdollisimman reippaasti. Takarivissä istuvat tytöt hihittelevät. Liian monet silmäparit tuijottavat mua suoraan silmiin. Tahdon pois tästä ahdistavasta tilanteesta. Onnekseni ruokkis katkaisee piinaavan tunnin. Sanon maikalle, etten voi jatkaa lukemista ruokkiksen jälkeen hammaslääkärin takia. Huijasin petoja ja kipitän karkuun niin nopeasti kuin pääsen.

Suunnistan kohti lähintä kauppaksekusta, ostan kasan ihonhoitotuotteita ja ison kananrintasubin (ilman kastikkeita ja öljyjä). Tällä hetkellä mielenterveys on tärkeysjärjestyksessä koulun edellä. Mähän alan syömään. Kävelen kotiin auringon lämmittäessä kasvoja. Jalkojen alla natiseva lumi paljastaa tummia asfaltti laikkuja. Taivas on kirkas ja muutama valkoinen pilvenhattara harhailee orpona sinisessä valtameressä. Kevät tulee.

Äiti hoputtaa nukkumaan, mutta mä en voi mennä. Kuuma tee jököttää telkkarin päällä ja J ryntäsi äsken suihkuun. Se yrittää ehtiä takaisin ennen kuin mun kone takavarikoidaan. Puhaltelen höyryävää teetä ja seikkailen ajatuksissani tuijottaen tyhjyyteen. "Räitkö sä sinne kuppiin?!", äiti rääkäisee huoneen oviaukosta tullessaan hakemaan läppäriä pois. Sen ilme on voitonriemuinen ja katse halveksiva. Huudan että mitä hemmettiä se musta kuvittelee ja saan vastaukseksi "susta voi nykyään luulla mitä vaan". Äiti ei edes yritä peittää kasvoiltaan loistavaa inhoa. Psykiatri on sanonut, että mulla ja äidillä on kommunikaatio-ongelmia. Äiti osoittaa huolestuneisuutensa (kuten kaikki muutkin tunteensa) huutamalla ja halveksimalla. Miksei se voi suoraan sanoa olevansa huolissaan musta, sen sijaan että huutaa naama punaisena, nimittelee ja kiristää kotiintuloaikoja.

Kyllä mä kestän loukkaavat sanat ja huudon. Eivät ne enää satuta mua. Sen sijaan katseet ja ilmeet jättävät jälkeensä syvät avohaavat. Haavat jäävät mielen perukoille kummittelemaan, reveten auki juuri silloin kun sitä vähiten kaipaisi. Tarvitsen mielelleni irtoamattomia laastareita, jotka haihtuvat haavojen parantuessa. Vuodan muuten vielä joku päivä kuiviin.

Äiti huutaa että se ei voi luottaa muhun enää. Se ei voi luottaa muhun, koska keskeytin 5 kurssia kysymättä siltä lupaa. Se ei voi luottaa muhun, koska se kuvitteli että käyn koko ajan hiirulaislukiopsykalla. Se ei voi luottaa muhun, koska väitän koko ajan vastaan. Se ei voi luottaa muhun, koska mä olen epäonnistunut, laiska, tyhmä ja saamaton virhe. Teen kaiken väärin. Äidin miesystäväkin moittii äitiä siitä, miten äiti hemmottelee mut pilalle. Miesystävä olisi kuulemma nostanut mut jo monesti niskasta seinää vasten.

Mä näytän niille että mä en ole kelvoton. Näytän niille että mä onnistun jossain. Lopetan syömisen. Kokonaan. Musta tulee laiha ja sitten kaikki on paremmin. Laihduttaminen on tie kohti parempaa. Mun on pakko onnistua jossain. Paraneminen voi odottaa. Mä en kestä tätä epäonnistumisen ja kelvottomuuden tunnetta. Mä tuun hulluksi muuten.

J on ainoa syy, miksi en ole vielä tappanut itseäni. Mun on pakko yrittää kahlata tän paskan läpi J:n takia. Pelottaa koko ajan että se jättää mut. Se ansaitsee parempaa. En mä ole tarpeeksi hyvä sille. En ymmärrä, miten J jaksaa tuijottaa mun kuvottavaa naamaa päivästä toiseen. Istun puisella keittiön ikkunalaudalla katsoen ohi ajavia autoja ja lumisia kattoja. Keittiön tasolla on vastaleipomiani muffinsseja, joiden tuoksu on vallannut koko asunnon. Melankolinen musiikki raiskaa tärykalvot kyynelten valuessa lämpiminä poskia pitkin. Mä vajoan taas syvälle mustaan.

Ps. Pahoittelen jo etukäteen että postailu ja kommentteihin vastaaminen kärsii, koska äiti on takavarikoinut mokkulan, eli joudun juoksennella ympäri asuntoa ja etsiä suojaamattomia nettiyhteyksiä. Tämmöinen randomin netti toimii korkeintaan sen kymmenen minuuttia, joten blogienne lukeminen ja niiden kommentoiminen on käytännössä mahdotonta. Anteeksi.

Otsikko: Maya Angelou

Liikaa kaloreita ja liian vähän liikkumista

Anteeksi, etten ole kirjoitellut yhtä säännöllisesti kuin ennen. Viikko sitten mun masennuslääkitystä nostettiin kaksin kertaiseksi, minkä takia koko viikon ajan on ollut semmonen "valot on päällä mutta kukaan ei oo kotona" fiilis. Vartalo toimii, vaikka pää lyökin tyhjää. Turhauttavaa ja ärsyttävää. En halua elää lääkkeiden avulla. Joka aamu 4 ilkkuvaa pilleriä muistuttaa mua siitä, etten ole terve. En ole niinkuin niin sanotut normaalit ihmiset, mä olen sairas. Joka ikinen aamu suunnittelen jättäväni pillereitä ottamatta. Rahkeet eivät riitä valkoisten nappien eliminoimiseen, koska psykiatri on toitottanut niin monet kerrat ettei lääkitystä saa mennä muuttamaan omin tomin. Ehkä vielä joku päivä..

Juustosämpylästä, makaronilaatikosta, puolesta litrasta Cookie dough-jäätelöä, 200g suklaalevystä, pringles-sipseistä, muffinsseista, rasiallisesta täysksylitolpastilleja ja isosta kasasta jääpaloja; niistä on 6 tunnin täydelliset naiset-maraton tehty. Mun "normaali syömis" yritykset ovat epäonnistuneet säälittävästi. Paastoan koko päivän, kunnes viimeistään kuuden aikaan iskee mieletön himo ruokaan ja varsinkin epäterveelliseen sellaiseen. Syöpöttelyn jälkeen kaduttaa ja ahdistaa, minkä takia vedän naamaan ksylitolpastilleja (laksoja en ole vieläkään saanut käsiini) ja koitan epätoivoisesti liikkua kalorit pois. Mä oikeasti yritän syödä normaalisti. Tappelen jatkuvasti päähän juurtuneen äänen kanssa, mutta se sattuu olemaan vahvempi kuin minä. Se voittaa koko ajan. Siitä huolimatta en ole luovuttamassa, koska mä en voi elää näin. Pää ei kestä tätä. Se hajoaa minä hetkenä tuusannuuskaksi ja sitten muutun vihannekseksi - hiphei. Onneksi terkka on jaksanut soitella mulle päivittäin ja varmistaa, oonko jo varannut uutta aikaa ravintoterapeutille. Siirsin ajanvaraamista koko ajan, kunnes lopulta terkka sanoi varaavansa mulle itse ajan sinne. Hyvä niin, koska mä tarvitsen apua. En pärjää yksin tän ongelman kanssa. Vaikka psykiatri kirjoittikin lähetteen sh-keskukseen, niin sinne on puolen vuoden jonot ja psykiatriselle poliklinikalle on vuorostaan kolmen kuukauden pituinen jonotuslista... Mahtavaa.

Paino on pysytellyt 49 ja 50 kilon välillä. En uskalla enää ravata jatkuvasti vaa'alla, joten nousen hirviölle noin joka toinen päivä. Mahdollinen painon nousu ja vaa'an numerotaulussa kirkuvat suurenevat luvut hirvittävät.

Istun lämpimän saunan lauteilla. Katselen hämärässä turvonneita reisiä ja paisunutta mahaa kiukaan kivien paukkuessa. Hyi hemmetti. Hakkaan jalkojani ja katson inhon vallassa hölskyvää läskiä. Läskit hyllyvät rajusti nyrkkien värittäessä ihoa mustaksi. Selluliittiä. Ylimääräistä. Rasvaa. Iljettävää. Koitan ahdistuksen kourissa repiä mahani läskejä irti. Ainoa seuraus repimisestä on ruusunpunainen pyylevä paise, jota jotkut kutsuvat vatsaksi. Tahtoisin olla pelkkää luuta ja lihasta. Ei olisi läskin läskiä missään muualla kuin rinnoissa. Unelma vartalo, joka on surullisen saavuttamattomissa. Silmissä sumenee ja pää nuokkuu rentona edestakaisin. Pyörryttää. Nousen horjuen saunan lauteilta jääkylmään suihkuun. Tuhannet jäiset neulat saavat ihon kirkumaan punaisena. Vartaloa pistelee ja puren huulta jotten huutaisi kylmästä. Ihan oikein tämmöselle löllyrälle. Rangaistus siitä, että olen päästänyt itseni tähän kuntoon.

Kyllä mä vielä joku päivä pääsen tästä helvetistä. 

...Tai sitten en

No more empty promises

Mä en jaksa tätä pahassa olossa vellomista.  Aion parantua ja opettella taas syömään normaalisti (inhoan tota sanaa). En halua elää sumussa kaloreiden vallatessa pään ja antaa elämän ajaa ohi. Tämä on päätös, joka pitää, enkä tällä kertaa anna periksi. En vaikka tulisi vedenpaisumus ja kaupoista loppuisi ruoka. Mä pyrin silti syömään normaalisti vaikka ruohoa tai jotain, mutta luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Pakko oppia päästämään irti tästä helvetistä.

Vain tuska meidät herättää selvästi hetken näkemään

Määrittämättömien tunteiden sekamelska. Ne huutaa yhtenä kuorona, enkä mä osaa tunnistaa yksittäisiä ääniä. Mun sisällä on joukko kirkuvia, kasvottomia ystäviä. Niin kauan kuin niillä ei ole kasvoja, ne eivät hiljene. Pitää eritellä jokainen ääni yhdestä korvia särkevästä aariasta. Muuten mikään ei etene, eivätkä ne lopeta huutamista. Pakko saada tää paha olo pois keinolla millä hyvänsä.

Miksi peili vihaa mua niin paljon? Se ei suostu muuttamaan peilikuvaa, vaikka jonkinlaista muutosta on tapahtunut. Kalliit merkkifarkkut, (omistan vain yhdet, muut ovat hm & only kamaa) jotka ennen istuivat täydellisesti, kirjaimellisesti tippuvat päältäni ilman vyötä. Ne ovat kokoa tai kahta liian isot - kuten kaikki muutki farkkuni. Pitäisi mennä shoppailemaan, mutten uskalla. Pelottaa, että paljastuisin sotanorsuksi, jonka yllä farkkujen koko 48 näyttäisi liian tiukalta makkarankuorelta. Kaiken logiikan mukaan se olisi mahdotonta, mutta järki ja tunteet eivät aina mene yks'yhteen. Tosin, minun tapauksessani ne eivät ole ikinä sopusoinnussa.

Oon todella yllättynyt teidän osoittamastanne mielenkiinnosta tätä blogia kohtaan. Kuvittelin, että hyvällä tuurilla kahdeksan ihmistä pistäisi sähköpostiosoitteensa kommenttilaatikkoon. Nyt siellä on 46 kommenttia, joista kaikki eivät ole s-postiosoitteita, mutta kuitenkin! Ihan huikea määrä. Tuntuu, etten ansaitse niin montaa lukijaa. Ei mun elämä tai varsinkaan tekstit ole kovinkaan kummoisia. Mä petän teidän oletukset, kun postausten laatu heikkenee hitaasti, mutta varmasti. Miten mä ylipäätään voisin ylläpitää laatua, jota ei missään vaiheessa ole ollutkaan? No joo, kuitenkin. Pahoittelen jo etukäteen mahdollisesta laadun huononemisesta. Mursu kuittaa.

Totuus riippuu näkökulmasta

Ei voi tuulta ennustaa

Saa mieli hohtamaan kullalta kaiken minkä tahtoo

Kuin enteenä vaarasta

Tuoksuna ilmassa

Hetkeä ennen myrskyn aikaa

Kuin kosketus otsalla

Rakkaasi huulilla

Kertoen ettei milloinkaan enää

Tahdon nähdä kaiken mutten koskaan mistään maksaa hintaa

- Apulanta

Every time you say "No thank you", you say " Yes please" to thin

Epämääräinen olo. En enää edes tunnista mun tunteita. Kaikki on sekoittunut yhdeksi harmaaksi massaksi. Tänään olisi ollut aika ravintoterapeutille. Sammutan kännykän ja jätän menemättä. Emmä edes tiedä, moneksi se hölmö terkka oli varannut ajan, terapeutti olisi jossain hornantuutissa, enkä mä edes ansaitse apua. On niin paljon mua huonommassa kunnossa olevia ihmisiä. Turhaan veisin joltain oikeasti pahassa tilanteessa olevalta paikan. Se olisi väärin.

Syömiset ovat kuitenkin menneet ihan hyvin. Oon onnistunut noudattamaan sateenkaaridiettiä ja eilen jätin toisen omenanpuolikkaan ja kurkun syömättä. Tänään on keltainen päivä, joten kävelin kilometrin päässä olevaan s-markettiin, koska en anna itseni käydä alakerran kaupassa. Se on liian lähellä ja jos kerran tekee mieli ruokaa, sen eteen on nähtävä vaivaa. Kaikki syöty pitää kuluttaa pois tavalla tai toisella. Kävelen keltaisten läikkien raiskaaman lumipenkan vierustaa. Pitkästä aikaa aurinko paistaa ja asfaltti puskee kylmän alta. Kevät tulee. Kevät, jolloin linnut laulavat ärsyttävän pirteästi puiden oksilla. Kevät, jolloin hiostavan toppatakin voi jättää naulakkoon. Kevät, jolloin luonto herää hiljalleen talvihorroksesta. Kevät, vuodenaika jolloin tapahtuu eniten itsemurhia. Sitä huomaa, että kaikki muu herää henkiin ja iloitsee, mutta itse junnaa paikallaan pahan olon kahleissa. Aina ei mene nallekarkit tasan.

Näin eilen Jessen (eli J:n, en koe tarpeelliseksi käyttää lyhenteitä, kun blogi on vain kutsutuille käyttäjille) pitkästä aikaa ja olin onnellinen, mutten yhtä onnellinen kuin ennen. Edes Jessen seura ei saa enää estettyä kaloreihin liittyviä ajatuksia tunkemasta mun tajuntaan. Pelottavaa. Ennen hänen kanssaan vietetyt hetket olivat ainoita, jolloin en ajatellut laihdutusta. Nyt nekin on riistetty. Mietin jopa kiehnätessämme, miten paljon kaloreita kulutan ja miten paljon mun pitäisi kuluttaa. Käheä ääni kuiskii loukkauksia ja meinasin äänen takia kerran jopa lähteä Jesseltä päästäkseni lenkille. Ihan kamalaa. Välillä tuntuu, että joku muu ohjailisi mua. Mä en enää hallitse tätä. En voi käyttää hissiäkään ilman huonoa omatuntoa, joten joudun kävelemään portaita pitkin seitsemänteen kerrokseen. Ihan niinkuin joku loinen olisi tunkeutunut mun päähän. Mä en saa sitä pois sieltä. En tiedä miten sen takiaisen saisi nirhattua, enkä ole siihen tarpeeksi vahva.

Kauhistun, kun Jesse nostaa mut käsivarsilleen ja kantaa eteiseen. "Alas, alas, alas! Oikeesti, sun selkä katkee! Mitä sä teet! Eeeei, pöhkö!" Miten se edes jaksaa nostaa tämmösen ihrakasan! On tainut kaveri käydä turhan paljon salilla. Ei mua voi jaksaa nostaa. Se on vastoin kaikkia fysiikan lakeja sun muita. Ei se vaan voi onnistua. Hävettää, kun nyt se tietää miten plösö mä oikeasti olen. Ihme kun ei samantien oksentanut inhosta.

Pää lyö tyhjää taas vaihteeksi. Vaaka nauroi mulle aamulla: 50,0kg. Periaatteessa se voisi johtua siitä, että alotin e-pillerit.. Mutta ei se johdu. Turha koittaa keksiä tekosyitä. Se on ihan mun oma vika kun menin läskeilemään. Hyi että mikä siika, ihan oikein mulle.

Tell me what you eat, and I will tell you what you are

Moonin kommentti ja terkkarin uhkailu (että jos jatkan samaa rataa, joudun syksyyn mennessä letkuihin) saivat mut säpsähtämään ja pelästyttivät toden teolla. En mä tunne itteäni niin huonovointiseksi. Mitä nyt vähän huimaa ja pyörryttää kun kävelee jonkin aikaa. Entä jos mun keho viheltää kohta pelin poikki omia aikojaan. Mitä sitten tapahtuu? Jatkanko mä sairaalasta palattuani samaan malliin? Pystynkö mä parantamaan tapani? Hallitsenko mä enään itteäni, vai onko joku muu ottanut ohjat? Mitä mulle tapahtuu? Onko kuoleman jälkeen elämää? Ehkä mä saan ottaa siitä selvää. Yksi menolippu, kiitos.

Mua oksettaa annetut lupaukset, joita en pysty pitämään, aamulla syömäni juustosämpylä, kaikki ja ei mikään. Oon ihan sekasin. Meinaan pyörtyä kun kävelen keittiöön. Silmissä sumenee ja tasapaino pettää. Ihan ymmärrettävää, onhan keittiöön kuitenkin huima 50 metrin matka. Hah, säälittävää.

Maalasin taas viime yönä aaltoja käsivarsiin. Kynnet painautuivat pehmeään ihoon jättäen punaisia viiruja. Maalaaminen on jollain kieroutuneella tavalla kiehtovaa. En pystynyt lopettamaan, ennen kuin iho oli kauttaaltaan punainen. Aamulla päivänvalon tavoittaessa topin paljastamat käsivarret, häpeän silmät ulos päästäni ja vajoan itsesääliin. Läikikkäät kädet loistavat kilpaa auringon kanssa. Mikä mun ongelma on.

Viikonloput ovat siitä ihania, että äidillä ei ole töitä, vaan hän voi vahdata tekemisiäni mielin määrin - myös syömisiäni. Oli pakko syödä 1½ desiä kanawokkia ja äiti piti huolen siitä että söin. Järkyttävä ahdistus iskee. Syön suklaalevyn yrittäen tukahduttaa ahdistuksen ja huonon omatunnon. En onnistu. Hups vaan ja toinen suklaalevy on uumenissani. 400-fakin'-grammaa suklaata kymmenessä minuutissa! Nyt kaduttaa. Juon litra tolkulla vihreää teetä, syön rasiallisen niitä dents pastilleja ja luvassa on 3x puolentunnin rasvanpoltto-aerobic. Hyi kamala, mä en voi syödä enää. Jos syön, siitä ei tule loppua. On vain helpompi olla syömättä. Ai niin, äitihän on lääkäri, joten sillä on ihan pakko olla jotain laksatiiveja tai vastaavia. Syöksyn lääkelaatikolle. Satoja pillereitä, kaiken värisiä ja kokoisia. Pengon laatikkoa kuin viimeistä päivää, tuloksetta. Tablettien nimet ovat täyttä hepreaa, joten luovutan laksojen etsinnän. Juoksen kauhun vallassa keittiöön. Kaappien ovet paukkuvat kun etsin turhautuneena levalacia, jonka näin siellä puoli vuotta sitten. Ei löydy. Sanoinkuvaamattoman paha olo. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. En jaksa tätä.

Oon jonkilaisessa shokissa. Mä en voi syödä. En vaan voi. Muuten syön liikaa, eikä siitä tule loppua. Tunnollinen sateenkaaridietin seuraaminen alkaa huomenna, kun äiti on taas koko ajan poissa ja voin piiloutua J:n luo ruoka-aikaan. Ei tästä tule mitään. Turhauttava läski porsas. Havahdun harkitsemasta itteni tukehduttamista muovipussiin. Pää hajoaa, en kestä itteäni.

Mulla on niin paha olla. Tahdon pois. Miksi helvetissä on niin vaikeaa olla normaali!

And if I only could,
I'd make a deal with God,
And I'd get him to swap our places,
Be running up that road,
Be running up that hill,

With no problems.

A bad habit never disappears miraculously; it's an undo-it-yourself project

Perjantainen psykiatrikäynti. Tuttu keski-ikäinen nainen blondatuissa hiuksissa ja turkoosissa silmämeikissään tervehtii ja kyselee kuulumisia. Psykiatrin katse on jollain tavalla erilainen nyt kun hän on päättänyt, että mulla on masennuksen lisäksi syömishäiriö. Sen silmistä paistaa halveksunta, jota se koittaa kovasti peittää huonoin tuloksin. Polttava ja jollain tavalla ivallinen katse alkaa ahdistaa. Kerron, että on tapahtunut paljon kaikenlaista, mutta mikään ei tunnu miltään. Kerron siitä, miten yksinäinen olen. Miten tuntuu ettei kukaan oikeasti välitä. Miten kuvotuksen kirvoittamat kyyneleet liukuvat poskia pitkin katsoessani peiliin. Miten äiti ei ole ikinä kotona. Miten koulu menee päin jotain. Miten en ole enää väleissä isän kanssa ja siitä, miten ruoka kuvottaa päivä päivältä enemmän. Selitän värisevällä äänellä tytöstä, joka makaisi mullan alla, mikäli tämä ei seurustelisi. Leuka tärisee, eikä enää mun sanoistakaan saa selvää. Vajoan itsesääliin kun kyyneleet tekevät tuloaan. Kello tikittää psykiatrin odottaessa kyynelteni tukahtumista. tik tak tik tak tik tak

Kävelen valkoisia käytäviä kohti juna-asemaa, suolaisen veden valuessa vesiputouksina poskia pitkin. Pari ohikulkijaa tuijottaa. Sain mukaani reseptin masennuslääkkeistä, joiden määrää tuplattiin. Uusi aika on varattuna kahden viikon päähän. Lupasin turkoosisilmäiselle naiselle alkavani syömään. Psykiatri sanoo uskovansa että mä pystyn siihen. Kunpa mäkin olisin yhtä varma siitä. Jo junamatkalla kotiin alan suunnitella sateenkaaridietin toteuttamista. Se siitä lupauksesta. Taas kävi näin.

Tepustelen kohti keittiötä, kun silmiini osuu olkkarin pöydällä virnistelevä sipsipussi. Ennen kuin huomaankaan, olen pistänyt suuhuni kaksi kokonaista, rasvaa tirskuvaa sipsiä. Hyi. Omatunto hakkaa ja soimaa kuin viimeistä päivää. Huuhdon sipsin suloisen katkeran epäterveellisen maun multivitamiinimehulla. Hyi mua! Ettäs kehtaan. Typerä, typerä lehmä. Takaisin sateenkaaridietin pariin. Tänään on sininen päivä - mustikoita ja vadelmia. Ikävä kyllä pitää tyytyä pakastemustikoihin ja -vadelmiin, koska en usko että keskellä routaista maata kasvaisi mustikoita. Luin jostain, ettei pakastemarjoja saisi syödä keittämättöminä. Lieneeköhän tuo totta? Ihan sama. Oon mä niitä tähänkin asti mussuttanut ilman vakavia seurauksia, joten en mä siihen tälläkään kertaa kuole.

Pureskellessani leukaa särkee. Tai imusolmukkeita. Tai takahampaita. En oikein tiedä. Pitää pitää kaulasta kiinni pureskellessa. Kaupasta ostetut pakastemustikat ovat vetisiä ja maistuvat soralle. Syön kaksi mustikkaa ja kippaan loput lautasen sisällöstä roskikseen. Hyi. Taitaapi tulla paastopäivä, koska ei ole vadelmia. Kävin kahdessa ruokakaupassa, joiden molempien vadelmavarastot olivat lopussa.

Söin puoli neljältä kaksi kalapuikkoa ja kaksi haarukallista perunamuussia äidin valvovan katseen alla. Se siitä dietistä. Nyt ahdistaa. Koska tää päivä meni jo plörinäksi, voin vetää puoli litraa ben&jerry's jäätelöä katsoen täydellisiä naisia. Ikään kuin rangaistukseksi. Jos rupeat turpoamaan, niin turpoatpahan sitten kunnolla! Mieli on maassa. Taidan pysytellä koko päivän neljän seinän sisällä, ellen lähde illalla lenkille. Taas mä epäonnistuin.

Otsikko: Abigail Van Buren

New beginning

Ärsyttää, että jouduin vaihtamaan blogia. Olin jo ehtinyt kiintyä tohon entiseen. En jaksanut alkaa tekemään isoja muutoksia ulkoasussa, joten tää on nyt tällainen ainakin jonkin aikaa. Haluan voida kirjoittaa vapaasti, ilman minkäänlaisia rajoitteita ja kahleita. Tuttujen ei tarvitse tietää enempää niistä kivikkoisista poluista, joita olen päättänyt kulkea. He tietävät jo liikaa. Senpä takia ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kadota.

Tapasin tänään terveystarkastajan ja sain lisää lähetteitä. Terveystarkastaja on nuori, hieman pyylevä nainen, jolla on ruskea polkkatukka. Se päivittelee mun pitämän ruokapäiväkirjan sisältöä. Jos jatkan näin, joudun kuulemma syksyyn mennessä sairaalaan, enkä pääse vaihtamaan amikseen. Terkka vain ylireagoi ja koittaa pelotella. Ei niin oikeasti voisi käydä. Se haluaa musta yhtä pyöreän kuin ittestään. Ei tule onnistumaan. Polkkatukkainen nainen pyytää astumaan vaa'alle. Olen laihtunut viimekerrasta kilon - ja siitä vasta haloo syntyykin. Puhelimet pirisevät, tietokoneen näppäimet käyvät kuumana, aikoja varataan ja tuskaisen tunnin kuluttua pääsen pois. Kävelen kapeaa lumista polkua lämpimien kyynelten vieriessä poskia pitkin. En mä oikeasti ole noin huonossa kunnossa, kuin ne antavat ymmärtää. Ei tää ole mitään vakavaa. Ei tää voi olla. Mähän vain laihdutan.

Joskus mä haluan syödä taas normaalisti ja elää, enkä koko ajan miettiä kaloreita. Löydän kirjastosta painonvartioiden keittokirjoja ja selailen reseptejä. Pian päässä naksahtaa. Herää läski, et sä vielä voi antaa periksi. Et ennen kuin oot päässyt tavoitteeseesi. Muista ne dieetit ja paastot, sä et saa syödä. Heikot syö. Sä et saa sortua senkin saastainen sika. Ettäs kehtaat edes ajatella moista! Keittokirjat jäävät kirjastoon. Lähden takaisin lumisateeseen tuulen runtelemaksi. Laukussa matkustava rasvanpoltto dvd ja hyväterveys-lehti syrjäyttivät ruokakirjat. Matka kohti synkkää pohjaa jatkuu lumipallon lailla - vauhti vain kovenee kovenemistaan. Ei vyöryvää lumipalloa voi pysäyttää. On jo liian myöhäistä. Mä antaudun sen vietäväksi. Näen jo pimeässä harovat kädet. Ne odottavat mua luokseen. Mua ei voi enää pelastaa.

Aloitan sittenkin ton sivupalkissa olevan sateenkaari-dietin jo tänään. Pakko laihtua. Muokkaan diettiä sen verran, että koska en syö aamupalaa, saan siirtää aamulle tarkoitetun ruuan iltapalaksi. Mä haluan olla pieni, hento ja siro - olematta kuitenkaan ihan pelkkää luuta ja nahkaa. Ennen kaikkea haluan nähdä itseni kauniina, tai edes siedettävän näköisenä. Ehkä se onnistuu vielä joku päivä.