A bad habit never disappears miraculously; it's an undo-it-yourself project

Perjantainen psykiatrikäynti. Tuttu keski-ikäinen nainen blondatuissa hiuksissa ja turkoosissa silmämeikissään tervehtii ja kyselee kuulumisia. Psykiatrin katse on jollain tavalla erilainen nyt kun hän on päättänyt, että mulla on masennuksen lisäksi syömishäiriö. Sen silmistä paistaa halveksunta, jota se koittaa kovasti peittää huonoin tuloksin. Polttava ja jollain tavalla ivallinen katse alkaa ahdistaa. Kerron, että on tapahtunut paljon kaikenlaista, mutta mikään ei tunnu miltään. Kerron siitä, miten yksinäinen olen. Miten tuntuu ettei kukaan oikeasti välitä. Miten kuvotuksen kirvoittamat kyyneleet liukuvat poskia pitkin katsoessani peiliin. Miten äiti ei ole ikinä kotona. Miten koulu menee päin jotain. Miten en ole enää väleissä isän kanssa ja siitä, miten ruoka kuvottaa päivä päivältä enemmän. Selitän värisevällä äänellä tytöstä, joka makaisi mullan alla, mikäli tämä ei seurustelisi. Leuka tärisee, eikä enää mun sanoistakaan saa selvää. Vajoan itsesääliin kun kyyneleet tekevät tuloaan. Kello tikittää psykiatrin odottaessa kyynelteni tukahtumista. tik tak tik tak tik tak

Kävelen valkoisia käytäviä kohti juna-asemaa, suolaisen veden valuessa vesiputouksina poskia pitkin. Pari ohikulkijaa tuijottaa. Sain mukaani reseptin masennuslääkkeistä, joiden määrää tuplattiin. Uusi aika on varattuna kahden viikon päähän. Lupasin turkoosisilmäiselle naiselle alkavani syömään. Psykiatri sanoo uskovansa että mä pystyn siihen. Kunpa mäkin olisin yhtä varma siitä. Jo junamatkalla kotiin alan suunnitella sateenkaaridietin toteuttamista. Se siitä lupauksesta. Taas kävi näin.

Tepustelen kohti keittiötä, kun silmiini osuu olkkarin pöydällä virnistelevä sipsipussi. Ennen kuin huomaankaan, olen pistänyt suuhuni kaksi kokonaista, rasvaa tirskuvaa sipsiä. Hyi. Omatunto hakkaa ja soimaa kuin viimeistä päivää. Huuhdon sipsin suloisen katkeran epäterveellisen maun multivitamiinimehulla. Hyi mua! Ettäs kehtaan. Typerä, typerä lehmä. Takaisin sateenkaaridietin pariin. Tänään on sininen päivä - mustikoita ja vadelmia. Ikävä kyllä pitää tyytyä pakastemustikoihin ja -vadelmiin, koska en usko että keskellä routaista maata kasvaisi mustikoita. Luin jostain, ettei pakastemarjoja saisi syödä keittämättöminä. Lieneeköhän tuo totta? Ihan sama. Oon mä niitä tähänkin asti mussuttanut ilman vakavia seurauksia, joten en mä siihen tälläkään kertaa kuole.

Pureskellessani leukaa särkee. Tai imusolmukkeita. Tai takahampaita. En oikein tiedä. Pitää pitää kaulasta kiinni pureskellessa. Kaupasta ostetut pakastemustikat ovat vetisiä ja maistuvat soralle. Syön kaksi mustikkaa ja kippaan loput lautasen sisällöstä roskikseen. Hyi. Taitaapi tulla paastopäivä, koska ei ole vadelmia. Kävin kahdessa ruokakaupassa, joiden molempien vadelmavarastot olivat lopussa.

Söin puoli neljältä kaksi kalapuikkoa ja kaksi haarukallista perunamuussia äidin valvovan katseen alla. Se siitä dietistä. Nyt ahdistaa. Koska tää päivä meni jo plörinäksi, voin vetää puoli litraa ben&jerry's jäätelöä katsoen täydellisiä naisia. Ikään kuin rangaistukseksi. Jos rupeat turpoamaan, niin turpoatpahan sitten kunnolla! Mieli on maassa. Taidan pysytellä koko päivän neljän seinän sisällä, ellen lähde illalla lenkille. Taas mä epäonnistuin.

Otsikko: Abigail Van Buren