Juoksuhiekkaa

Pitäisi pitää ruokapäiväkirjaa, mutten tahdo. Vihaan jokaisen virheen kirjoittamista valkoiselle paperille. Kuulakärkikynä tuhrii paperin musteeseen. Mä en tarvitse ruokapäiväkirjaa. En mä sillä mitään tee, eikä tee kukaan muukaan. Ei kiinnosta, en jaksa, ei huvita, eikä ole minkäänlaista motiivia. Mun syömiset ovat henkilökohtainen asia, jota ei sovi ruotia julkisesti. Se on liian ahdistavaa. Pärjään kyllä yksinkin.

Ihoa kihelmöi, kutittaa ja kirvelee kun säärikarvat vääristyvät ja alkavat kasvaa sisäänpäin. En voi olla mitenkään päin. Ihan kamala ennenkokematon fyysinen kipu. Tahdon kuoria ihoni irti.

Kuuntelen kappaleita, jotka kuvaavat synkeää olotilaani. Toivon, että joku mesessä olevista kavereistani tajuaisi vihjeen ja huomaisi miten paha olo mulla oikeasti on. Tiedän kyllä, etteivät he tule ymmärtämään jättämiäni vihjeitä. Aina saa kuitenkin haaveilla. Kunpa joku ymmärtäisi, että kuuntelemani kappaleet ovat hätähuutoja, joíta en uskalla päästää vapaiksi. Telkeän ne häkkiin ja jätän tielle leivänmurusista tehdyn polun. Toivon jonkun tajuavan vihjeen ja seuraavan murusia kolkkojen häkkien luokse. Odotan turhaan. Kukaan ei saavu paikalle.

Haluaisin olla vahva ja päästä eroon tästä kaikesta, mutta mä vajoan edelleen. Räpiköin juoksuhiekassa. Jokainen yritys kohti tasaista maanpintaa saa mut uppoamaan syvemmälle. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kaikki tuntuu niin turhalta.