See you at the bitter end

Lähetin toissapäivänä melko agressiivisen viestin naamakirjassa kaikille "kavereilleni" jotka olivat samalla luokalla kanssani ala- ja yläasteella (ruotsin kielikylpyluokka pysyi lähes samana eskarista lähtien). Kerroin viestissä, mitä kaikkea olen joutunut päivittäisestä koulukiusaamisesta johtuvan olemattoman itsetunnon takia kestämään. Kerroin sairauksista, osastojaksosta, toivottomuudesta, opintojen keskeytyksistä, pahasta olosta ja siitä miten se on pitkälti heidän vika jossen enää hengitä.

Jälkeenpäin ajateltuna viesti on vähän turhan raaka. En osannut ajatella, että heitä kiinnostaisi paskaakaan joten sanoin asiat suoraan kaunistelematta niin kuin ne ovat. Äiti tuli matkalta kotiin ja kertoi vihaisena siitä, miten on saanut puheluita entisten luokkalaisteni vanhemmilta. Osa luokkalaisista ovat kuulemma todella ahdistuneita viestistä. "Eihän lapset tajua mitä ne tekee",  niinkuin äiti sanoi. Bullshit! Ihan niinkuin 15-vuotias ei tajuaisi mitä tekee. Tekojensa seurauksia ei ehkä osaa ajatella, mutta kyllä pitäisi tajuta koulukiusaamisen olevan väärin ihan sanomattakin. Ärsyttää. Huutojen jälkeen jouduin kirjoittamaan anteeksipyyntö-viestin "kamalan ahdistuneille" luokkalaisille. Mitä hemmettiä nuoret aikuiset inisevät vanhemmilleen tommosesta.

Oon tosi huolissani J:stä. Aamulla tekstailtiin normaalisti ja se on lähes aina vastannut puhelimeen tai ollut mesessä tai no helpommin sanottuna siihen on aina saanut yhteyden. Nyt sen kännykkä on pois päältä, eikä se ole koneella. Sovittiin aiemmin että otan yhteyttä kun tiedän voidaanko nähä vielä tänään ja se toivoi että nähtäisiin. Nyt siihen ei ole saanut yhteyttä moneen tuntiin. Menisin kysymättä bussilla J:n luo koputtelemaan oveen, jos olisi voimia itkemisen jäljiltä enkä pelkäisi sen äitiä. Ahdistavaa kun en tiedä onko se kunnossa.

Eilen yöllä istuin parvekkeella. Kyyneleet maalasivat tummia läikkiä toppiin. Kaide tuntuu kylmältä paljaiden reisien alla. Heiluttelen jalkoja tunteakseni pistelevän ilmavirran. Nojaan eteenpäin puristaen punaista rautaa. Ulkona on pimeää. Kaukana oranssiksi värjätyillä kaduilla kulkee koiranulkoiluttaja. Nyt se loppuu. Kaikki paha päättyy tähän. Suljen silmät. Jalat ovat tunnottomat. Epäröin liian kauan enkä kestä kirvelevää kylmää rautaa iholla. Palaan rapun portaille istumaan. Ravaan edestakaisin kodin ja tuuletusparvekkeen väliä. J on soittanut pari kertaa, joten soitan takaisin vakuuttaakseni kaiken olevan hyvin. Ääni murtuu enkä nyyhkytykseltä osaa puhua selvästi. Se sanoo lähtevänsä tulemaan. En kykene tekemään mitään, koska olisi julmaa antaa J:n kiirehtiä tänne tajutakseen olevans myöhässä. Se olisi soittanut soittamistaan, mutten vastaisi puhelimeen. Todennäköisesti J soittaisi pikkusiskolle, joka huomaisi etten ole enää kotona. Pikkusisko ihmettelisi meillä olevan kaverinsa kanssa ja avaisi J:lle rapun oven. Ne huomaisivat tuuletusparvekkeen avoimen oven ja pian epämääräisen läiskän tummalla katolla. Pikkusisko soittaisi äidille joka murtuisi ja niillä olisi paha olla. En haluaisi ajatella hautajaisia. Tarkoituksena ei ole aiheuttaa muille pahaa oloa. En vain joskus jaksa enää.

Ehkä hukuttautuessa ei ehtisi miettiä niin paljoa. Pyykkipoika nenään ja kylpyammeeseen veden alle.

Mitä ideaa jatkaa kun tunnelin päässä on vain umpikuja

Miksi asioiden pitää olla niin monimutkaisia? Mä haluan laihtua. Nykyään jopa 38-kokoiset farkut ovat kireitä. Eieieiei en vaan voi hyväksyä että oisin kokoa 40. Läski, läskimpi, minä. Ällöttää. Oon 10 kiloa läskimpi kuin viime kesänä. Ahdistaa. Haluan kutistua. Haihtua ja painaa vain 25kg. Mä en jaksa itseäni. Tätä hemmetin kieroutunutta ajatusmaailmaa ja läskiä tihkuvaa kroppaa. Olisi niin paljon helpompaa pudota kun taistella vastaan. Mitä ideaa taistella vastaan kun siitä huolimatta vaikka tervehtyisin, on koko ajan suuri riski että ahdistuessani purkaisin pahaa oloa laihduttamiseen ja kierre alkaisi alusta.

Mistään ei ole vittu mitään hyötyä. Se että saisin asunnon tai rennomman työpaikan, ei poista tätä kuristavaa tunnetta, kieroutuneita ajatuksia, stressiä ja huolta. Ainoa ammatti-ihminen, josta koin olevan oikeasti apua, ei halua tavata mua.Oon käynyt juttelemassa sen kanssa jo 2½ vuotta ja oon niin ärsyttävä ettei se enää halua auttaa. Kelan rahoittaman psykoterapian alkamisessa kestää todennäköisesti puoli vuotta, ellei pidempäänkin. 10 vuotta masennusta, joista kolmen vuoden ajan olen saanut apua. Kaikkea on kokeiltu, eikä mikään ole auttanut. Syömishäiriöyksikössä ne aikoo lopettaa mun hoitamisen, koska pääongelma onkin nyt masennus. Turhauttavaa tämmönen pallottelu. Poliklinikalla sanottiin että ongelma on syömisessä ja kirjoitettiin lähete sh-yksikköön. Siellä taas todetaan etten ole tarpeeksi sairas syömishäiriöiseksi, vaan pääongelma on masennus. Miten helvetissä mä selivän puoli vuotta ilman apua kun kukaan ei osaa auttaa? En jaksa enää.

Rikon huoneeni ikkunan hakkaamalla sitä tuolilla. Siistin lasin jättämiä teräviä kulmia ja nousen ikkunalle. Vedän syvään henkeä kylmän ilman kiemurrellessa keuhkoihin. Otan askeleen antautuen painovoiman vietäväksi. Hämärässä kuuluu tömähdys ja kaikki pimenee. Hiljenee. Katoaa. Haihtuu. Olen vapaa.

Our psychological state allows us to see only what we want/need/feel to see at a particular time. What five words do you see?

Lust, mad, none, truth, hidden

pelottavaa.

Mitä sanoja sinä löydät ristikosta? 

Ajatus ei kulje

Miksi on niin vaikea kirjoittaa tunteista sun muista kun menee hyvin? Ehkä se johtuu pelosta, niin kuin Kafi postauksessaan teorisoi "Uskon epäjohdonmukaisesti että jos sanoo jotain hyvää niin pilaan kaiken, romautan päivieni balanssin, ja sukellan taas pää tai suu edellä epätoivon rotkon". 

Otan riskin ja yritän. Mä oon onnellinen, koska mennään huomenna hakemaan apua J:lle ihan jopa oikeasta paikasta. Se on paljon, että hyväksyy tarvitsevansa apua. Pienetkin askeleet kohti uloskäyntiä ovat edistystä. Vähän jännittää. Oon menossa J:n tueksi enkä tiedä, osaanko kertoa oikeita asioita. J sanoi, ettei todennäköisesti osaa kertoa ankkureista jotka repivät kohti pohjaa. Miten minä sitten osaisin? Menen aina lukkoon vieraiden ihmisten seurassa. Mulla on tiettyjä kulisseja eri ihmisten kanssa, joita olen tottunut pitämään yllä. Vieraan ihmisen läsnäollessa ei osaa käyttäytyä oikealla tavalla. Ehkä se helpottaa huomista jos kiroitan ylös asioita, joista olen  huolestunut J:n suhteen. Ei siitä voi mitään haittaakaan olla. Jos revin paperin jälkeen päin, ei tarvitse pelätä että joku jolle asia ei kuulu, saisi siitä tietää.

Palaan todennäköisesti huomenaamulla kertomaan miten käy. Ei sillä että teitä kiinnostaisi. Tää on mun päiväkirja jonne kirjoitan mitä huvittaa. Hallitsemattomat yölliset avautumiskohtaukset.


Jos satutu lukemaan tämän J, en kerro yksityiskohtia, mistä on kyse tai näin. Asia on eri jos annat luvan, mutta oletan ettet halua mun avautuvan täällä.

Suomen kunnallinen terveydenhoito kusee. Esimerkki nro 63875: haastatteluaika päiväosastolle. Lähdin aikaisin aamulla bussilla Peijakseen ja matka kesti mukavasti yli tunnin. Vihdoin päästyäni sairaalaan kerroin asiani ja vastaanottovirkailija selitti, että haastattelu onkin Myyrmäen terveysasemalla. Arrarrrarr. Ärsytti suunnattomasti. Samantien köröttelemään liian monta kymmentä minuuttia bussilla takaisin kotiin. Busiissa soitin Myyrmäen terveysasemalle ja sairaanhoitaja tokaisi ettei minulle ole varattukaan sellaista aikaa heille ja katkaisi puhelun. Ei siinä mitään, en koe tarvitsevani päiväosastoa. Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että menisi huonommin ja oikeasti tarvitsisin osastoa pärjätäkseni, miten kyseisessä tilanteessa tulisi toimia? Kiva jättää toinen heitteille kun matto vedetään alta. Tosi huonossa tilanteessa henkilö ei ehkä osaisi vaatia tälle kuuluvaa apua. Loppua ei tarvitse edes sanoa.

We can build a new tomorrow today

Tiistai

Normaalia pidempi työpäivä vie voimat. En saa kotiin palattuani mitään aikaiseksi. Pelko huomisesta aasuntohaastattelusta lamaannuttaa. Kaikki on kiinni tästä. Asunnon saaminen merkitsisi mulle konkreettisesti puhtaalta pöydältä aloittamista. Saisin ikään kuin uuden mahdollisuuden muuttaa merkittävästi asioiden suuntaa. Mikäli tylyt virkailijat eivät kuitenkaan halua päästää mua vuokrakämppään, pelottaa etten jaksa enää. Kuulostan typerältä, pilalle lellityltä kakaralta. Jos en saa asuntoa, sama ankeus syövyttää kankaan enkä pääse ikinä eroon tummasta. Tuntuu että täällä kotona musta imeytyy seinistä verisuoniin saastuttaen mielen. Miten voi parantua kun suoniin pumpataana jatkuvasti ahdistavien muistojen täyteläistä myrkkyä? Haluan karata muistoilta, rauhaa, itsenäistyä ja viettää enemmän aikaa J:n kanssa.

Olisi pitänyt nähdä J viiden aikaan, mutta kuinkas kävikään - pääsen lähtemään kotoa vasta puoli seitsemältä. Koko bussimatkan koitan hakata ahdistuksen nurkkaan. Lakaista maton alle. Pistää muovipussin päähän ja tukehduttaa. J:lle päästyäni käperryn sängylle ja koitan rauhoittua ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Unohtaa edes hetkeksi. En osaa enää piilottaa pahaa oloa. Musta näkee ihan liian selvästi kun asiat eivät ole hyvin. Jo se kun toinen näyttää välittävänsä, päästää kyyneleet karkaamaan poskille. Se miten tuijotetaan surullisina ja huudetaan silmin, että ei saa luovuttaa. Itken J:lle siitä, miten mistään tule mitään, eikä mikään tule ikinä muuttumaan parempaan suuntaan. Että pelottaa, enkä halua tehdä sitä muttei ole muuta tietä ulos. Ärsyttää mennä toisen luokse vain itkemään. J onnistuu harhauttamaan ajatuksia. Katsotaan lähekkäin simpsoneita ja syödään suklaata. Myöhemmin illalla mennään taloyhtiön saunaan ja unohdan hetkeksi kaiken.

Kotona yöllä totuus paiskautuu märkänä rättinä naamaan. Pitää tehdä suunnitelma. Valita siistit vaatteet, laittaa hiukset siedettävästi ja peittää epäpuhtaudet kasvoista. Pakko piirtää kartta ruutupaperille, jotta löytäisin aamulla haastattelupaikkaan. Mieletön stressi. Kello on kaksi ja saan hyvällä tuurilla viisi tuntia unta. Se siitä haastattelusta.

Keskiviikko

Jään liian aikaisin bussista, joten pälyilen ympärilleni etsien tienviittoja. Aurinko lämmittää selkää ja asfaltti puskee lumen alta vaativasti. Rauhoittava ilma. Ehkä kaikki menee sittenkin ihan hyvin. Korkokengät rytmittävät haparoivaa kävelyä. Lääkitystä nostettiin viime lääkärikäynnillä, sitä voi nostaa tarvittaessa enää kerran jolloin tulee katto vastaan. Mieli on yllättävän kevyt ja kerrankin tuntuu siltä, että pärjään.

Istun jännityksestä täristen ahtaassa odotushuoneessa melkein tunnin ennen kuin pääsen haastatteluun. Haastattelijoina on harmaahapsuisten zombien sijaan kaksi rennon oloista nuorehkoa naista. Tervehditään ja istun pienessä kopperossa olevalle tuolille. Kädet hikoilevat. Kerron tuloistani, vanhempien tuloista ja säästötilillä olevista rahoista. Haastattelijat kertovat hymyillen että saan todennäköisesti asunnon Helsingistä viimeistään kolmen kuukauden päästä, hyvällä tuurilla jo parin viikon kuluttua! Teki mieli ruveta hyppimään kiljuen. Kiittelin haastattelijoita, jotka lupasivat ottaa yhteyttä asunnon vapautuessa. Hyppelehdin bussipysäkille keväisessä säässä. Halkeileva, kuiva asfaltti ja sitä vasten nariseva kuiva hiekka jalkojen alla. Asiat muuttuvat vielä paremmiksi! Kyllä mä vielä selviän ihan hyvin. Elämä on ihanaa.

Mitä hemmettiä nää mun mielialan vaihtelut oikein on! Muutama minuutti postauksen jälkeen olen varma, etten haluakaan luovuttaa vielä. Mähän saan apua. Päivystävä psykiatri kirjoitti lähetteen päiväosastolle ja reseptin rauhoittaviin. Puhuttiin myös 24/7 osastosta, mutta sinne en mene enää kirveelläkään. Nukuin yön äidin vieressä ja rauhotuin. Vieläkin ahdistaa, mutta se ei ole ylivoimaista ja tieto rauhoittavista helpottaa. Jos alkaa tuntua ylivoimaiselta, voin ottaa pillerin ja jotain. Ehkä se helpottaa ja avaa pahimmat solmut sisäelimistä. Ainakin hetkeksi. En mä mitään typeriä diettejä lähde toteuttamaan. Tulisi vain entistäkin hankalampi olo ja itseinho kasvaisi kasvamistaan. Kyllä mä pärjään. En mä saa luovuttaa. On joku jonka takia ei voi vain antaa olla. Oon taistellut liian kauan antaakseni periksi nyt.

And there'll always be times like these

Oon hengissä. Äiti lähti eilen ajamaan mua päivystykseen. En halua puhua siitä nyt.

Kuningasidea. Alan taas laihduttaa. Mulla on ikävä sitä kontrollin tunnetta. Sitä kun voi itse päättää, milloin syö ja milloin ei. Viimeksi se epäonnistui mutta nyt mä osaan olla ovelampi kuin aiemmin.

Iltalehdessä oli artikkeli siitä, miten suomalaisnuoret kannustavat toisiaan laihtumaan proana-foorumeilla. Aluksi tuhahdin vain jututlle. Keksisivät jotain uutta. Tommostahan on ollut varmaan kymmeniä vuosia. Miksi ne konttoriapinat vasta nyt innostuivat aiheesta kirjoittamaan? J kertoi mesessä jutusta ja aloin pätemään jostain dieteistä ja metsästämään niitä netistä. Tummasävyisiä nettisivuja, 1 appelsini ja porkkana päivässä, paastoja. Se tunne ja itsekuri. Se euforia kun osaa olla syömättä. Haluan tuntea sen uudelleen. Tällä kertaa en vain aio jäädä kiinni.

Turha lähteä portaittain hitaasti vängertämään. Samantien asetan järkevät tavoitteet, joihin joka tapauksessa jossain vaiheessa pyrin. Miksi en siis aloittaisi harjoittelua jo nyt. Eivät ne kuitenkaan enää voi mua pelastaa, joten ei ole mitään menetettävää. Lopputulos olisi sama, siihen päätyminen olisi vain hieman erilainen. Enpähän kuole ryhävalaana.

Rainbow Diet

This diet consists of you eating different colored fruit each day. The amount of calories you’ll be taking in for the entire week will be a total of about 700 calories.

Monday (white)

Breakfast: ½ apple

Lunch: ½ apple

Dinner: 1 cucumber

Tuesday (yellow)

Breakfast: 1 banana

Lunch: 1 banana

Dinner: ½ cup corn

Wednesday – fast

Thursday (orange)

Breakfast: ½ orange

Lunch: ½ orange

Dinner: 1 carrot

Friday (red)

Breakfast: ½ cup strawberries

Lunch: ½ cup strawberries

Dinner: ½ red pepper

Saturday (purple/blue)

Breakfast: 10 blueberries

Lunch: 10 blueberries

Dinner: 10 raspberries

Sunday (green)

Breakfast: ½ cup grapes

Lunch: ½ cup grapes

Dinner: 1 cup lettuce

En halua kannustaa ketään laihduttamaan, eikä tämä muutu proana-blogiksi.

Hyvästi

Uskon kohtaloon ja mua ei ole tarkoitettu elämään yli 20-vuotiaaksi. Koko ajan on ollut sellainen tunne alitajunnassa ja tulevaisuuden hahmottaminen on ollut vaikeaa. En jaksa enää rimpuilla vastaan. Oon ajatellut viimeisen kuukauden aikana ihan liikaa itsemurhaa. Mä niin haluaisin jaksaa, mutta kukaan ei voi auttaa. On turhauttavaa rämpiä syvässä paskassa kohti rantaa kun ei saa apua. Periaatteessa mä kuulun kyllä hoitopiirin, jossa on jopa "lähtötilanteen kartoitus" meneillään ja periaatteessa kaiken pitäisi olla hyvin. Varakkaat vanhemmat, katto pään päällä ja parisuhde!!1 Eikös sen pitäisi riittää?! Toki se riittäisi, jos jaksaisi uskoa tulevaisuuteen. En tule ikinä valmistumaan kosmetologiksi tai muuksi, koska tää noidan kehä jatkuu loputtomana. Poltan itseni jatkuvasti loppuun. Ei koulutusta = ei työpaikkaa ja ilman työpaikkaa ei saa rahaa. Ilman rahaa ei voi ostaa ruokaa tai maksaa vuokraa. Eli karkeasti sanottuna ilman koulutusta ei elä.

En sano, että teen sen nyt. Haluan vain varmistaa, että saan sanottavani sanotuksi. Huomenaamulla on töitä enkä saa unta jos en kirjoita ylös mitä päässä liikkuu. Ehkä tämä jää naurettavan typerän säälittäväksi hätähuudoksi, ehkä ei.

Anteeksi Jesse kun sä oot joutunut kestämään paljon ja katsomaan vierestä mun sekoiluja. Koita ajatella tätä palveluksena. Löydät aivan varmasti jonkun paremman, jonka kanssa jatkat elämää. Kiitos ihanista hetkistä, jotka saivat mut jatkamaan. Sä sait mut tuntemaan, etten ole yhtä tyhjän kanssa. Muistatko kun tökittiin toisiamme havunneulasilla jalkoihin kesällä siellä kalliolla ennen kuin varsinaisesti seurusteltiin? Ne hetket, pienet asiat motivoivat kestämään. Keuhkot lopettavat kuitenkin toimintonsa, eikä happi yksinään riitä pitämään hengissä. Sä olet mulle happea ja jaksoit antaa tekohengitystä viimeisten parin vuoden ajan. Nyt keuhkoissa on reikä, etkä pysty pitämään mua hengissä. Anteeksi. Oon aina välittänyt susta ja tuun aina välittämään. Älä jooko unohda sitä ikinä.

Äiti oon pahoillani kaikesta. Älä ajattele että olisi pitänyt tehdä jotain toisin, et silti olisi pystynyt mua pelastamaan. Teit jo kaikkesi ja kiitos siitä. Olet rakas, vaikken sitä muistanutkaan tarpeeksi usein osoittaa.

Anteeksi vielä isä ja Minna.

Ps.  Voisitteko palauttaa lainaamani elokuvan ja kirjat jos en ehdi niitä palauttamaan?
Toivoisin polttohautausta(sitä missä on uurna ja ruumis tomuna sen sisällä).