Ärsyttää. Hirveästi draamaa ja paljon asioita, joista en voi tänne puhua koska mm. äiti ja useat tutut lukevat tätä. Haluan blogin muuttuvan samanlaiseksi kuin ennen, jolloin pystyin kirjoittamaan vapaasti sensuroimatta ajatuksia. Tarvitsen teidän apuanne. Kommenttejanne. Kertokaa mitä pitäisi tehdä.

Teen uuden, vain kutsutuille käyttäjille tarkoitetun blogin.

Mikäli olet kiinnostunut, pistä sähköpostiosoitteesi kommenttilaatikoon, kiitos.

You're out of reasons to stay

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

What we think, we become

En ole vielä kirjoittanut saamastani työpaikasta. Aloitin työt maaliskuun lopussa pienessä kotisiivousfirmassa. Turha kai siitä on kertoa kun olen jo nyt saamassa potkut.

Ympäripyöreästi sanottuna työskentely kotisiivoojana on ihan siedettävää, joinain päivinä jopa mukavaakin. Asiakkaat jakautuvat pitkälti yksinäisiin ikäihmisiin ja sotkuisen rikkaisiin lapsiperheisiin. Yksinäisten vanhusten kanssa jutteleminen on ihanaa. Heidän kanssaan voi jutella niitä näitä, eikä tarvitse pelätä heidän tuomitsevan mitä ihmeellisimmistä syistä. Eräskin mukava mummeli toisteli jatkuvasti että pian on jo turhan puhdasta ja ei kannata siivota enempää. Nainen tuputti mulle hedelmiäkin. Asiakkaat sijaitsevat ympäriämpäri Helsinkiä ja kohteisiin liikutaan julkisilla. Suunnistaminen on hankalaa kun kuulun niihin tyyppeihin, jotka pyörivät pitkälti stokkan, forumin, kampin ja tennispalatsin aitaamilla alueilla.

Vuosaareen kouluttajan luo suunnistaminen oli yhtä helvettiä. Siitä kauppakeskuksen asemaltakin lähtee kolme eri bussia samalla numerolla! Lyhyesti sanottuna kiersin Pauligin tehtaat, satamat ja kaiken maailman ihmeelliset kadut ja polut, jotka oli nimetty mausteiden mukaan. Kaksi tuntia kävelin, juoksin ja kuljin neljällä bussilla ympäri aluetta etsien piiloitettua kohdetta. Soitin pari kertaa esimiehelle kysyäkseni apua ja noudatin tämän antamia ohjeita. Hyppäsin oikeasta paikasta oikeaan bussiin, joka menikin väärään paikkaan. Takaisin siis ja ryntäsin kauppakeskuksen asemalta toiseen samalla numerolla varustettuun bussiin. Taas päätepysäkki oli ennen aikojaan ja tie kulki väärään suuntaan. Jatkoin matkaa kävellen. Olin ollut joka ikisessä Vuosaaren kulmassa ja silti jatkuvasti väärässä paikassa. En kehdannut enää soittaa esimiehelle. Esimies on kiireinen, terrierimäinen nainen, joka puuhaa koko ajan jotain. Puhelimetkin soivat toimistolla jatkuvasti. En halunnut olla liikaa vaivaksi. Hävettää miten en osaa löytää perille kartoista ja ohjeista huolimatta. Pian esimieheltä tuli vihainen puhelu. Tämä oli viimeinen varoitus. Vielä yksikin eksymminen ja tulee potkut.

Seuraavalle viikolle sain onneksi helpommin löydettäviä kohteita. Yllätys, yllätys onnistuin kuitenkin hukkaamaan itseni Ruskeasuolle. Soitin esimiehelle paniikissa kertoakseni että myöhästyn ja selitin miten tämän kannattaisi antaa potkut kun en ikinä löydä minnekään. Juuri silloin näin tutun tienviitan ja juoksin kohteeseen. Pahoittelin asiakkaalle myöhästymistä tämän ollessa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

En jauha enempää töistä. Pakko vain vielä sanoa, että sain eilen toiset huudot esmieheltä kun en tajunnut vaihtaa kivikautiseen imuriin pölypussia, enkä löytänyt yläkaappiin piilotettuja puhdistusaineita tai kirjahyllyn päälle kätkettyä vihkoa. Tänään olisi töitä, mutta ilmoitin olevani kuumeessa. Pitää kerätä rohkeutta irtisanoutuakseni. Saan kuitenkin potkut pian. Psyyke ei kestä tällaista vastuuta ja ärsyttää kun 6h työpäivistä maksetaan viiden tunnin palkka, koska matkoja ei korvata. Se siitä työlöpinästä.

Tanssiminen on jäänyt. Sille ei ole ollut aikaa kun päivät olen töissä ja illat J:n kanssa tai sitten jos sattuisi olemaan hyvä kolo tanssille, ei löydy sopivaa tuntia.

"No one saves us but ourselves. No one can and no one may. We ourselves must walk the path."

- Buddha

Olen käynyt muutaman kerran vyöhyketerapiassa virossa syntyneen parantajanaisen luona. Hän on kuulemma vapauttanut parikin tyttöä anoreksiasta. Vyöhyketerapia on mahtavaa taikauskoista hömppää, joka kuitenkin toimii. Koen tästä olevan paljon enemmän apua kuin peruspsykologikäynneistä. Kerron punahuuliselle naiselle elämästäni ja tämä kirjoittaa muistiinpanoja vihkoonsa. Pian se painelee määrätietoisesti tiettyjä kehon pisteitä, jotta energia pääsee kulkemaan vapaasti. Suista karkaa teräviä, jäätävän lämpimiä sanoja. Saan kotitehtäväksi mantroja, valopallojen lähettelyä J:lle ja pistelytekniikoita.

Suunnitelma nro 2136245
Käännyn buddhalaiseksi. Kokeilen veriryhmän määrittämää ruokavaliota. Opettelen elämään. Hakeudun kelan rahoittamaan kuvataideterapiaan ja jatkan vyöhyketerapiaa mikäli mahdollista. Hankin oppisopimuspaikan videovuokraamosta ja kouluttaudun merkonomiksi. Muutan omaan asuntoon ja hankin ennemmin tai myöhemmin koiran. 

Mikäli en saa oppisopimuspaikkaa merkonomina, kouluttaudun vaikka autonkorjaajaksi kunhan vaan olisi edes joku koulutus.

For what it's worth

Oon lihonut puolessa vuodessa kymmenen kiloa. Se on ihan järkyttävä määrä, varsinkin jos sen ajattelee 250g rasvapaketteina. Hyi. Eniten kuvottaa maha ja reidet. Molemmat ihan muodottomia selluliittipesäkkeitä. Halusin nähdä miten massan kertyminen näkyy ulospäin, joten otin kuvia. Haluaisin kuulla rehellisen, armottoman mielipiteesi kysymykseen: 

kannattaisiko mun alkaa tarkkailla syömisiä?

Jos alan miettimään tarkemmin ennen kuin pistän mitään suuhuni, se ei suoranaisesti johdu siitä että suurin osa kommentoisi tähän että laihdu läski. Oon ite vastuussa ittestäni. Omat silmät vääristää, joten olisin kiitollinen jos joku kertoisi mielipiteensä koostani. 

Haluan vielä pyytää anteeksi, etten vastaile kommentteihin. En ole tarpeeksi vastaamaan niihin. En osaa kirjoittaa oikeita asioita. On pelottavaa vastata jollekin ihan oikealle, elävälle ihmiselle. Kun kirjoitan melko ankean näköiseen bloggeriin en ajattele kenenkään lukevan tekstejä. Vaikka lukijoita on eksynyt huimat 194, en osaa hyväksyä että kukaan muu oikeasti näkisi blogini. Kommenttiin vastaaminen on inhottavaa, koska en osaa vastata hyvin. En osaa sanoa oikeita asioita tai muuttaa ajatuksia sanoiksi.

Don't give in to yesterday

A heart that hurts

is a heart that works

Ahdistaa. On mennyt jo pitkään hyvin (minkä huomaa venyneestä postaustauosta) ja nyt tuntuu ettei saisi happea. Liikaa stressiä. Sisäelimet kiemurtelevat tuhanteen solmuun. Ei ole tilaa hengittää. Kädet pusertuu nyrkkiin. Tekisi mieli hakata, repiä ja raadella jotain. Miksi psykologisen avun hakemisesta ja saamisesta on tehty niin helvetin mahdotonta. Vain jos on rahaa, saa apua, ellei ole jo mennyt tappamaan itseään. Jos tappaa itsensä, olisi päässyt päivystykseen. Ilman kirkuvia ulkoisia merkkejä tai verta ei sielläkään auteta. Apua olisi tarjolla vasta kun jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Jokin mielenterveydenhuollossa on mennyt pahasti päin persettä.

Sovituskopeissa liian pienien farkkujen koko seilaa 36:en ja 40 välillä. Pelottaa ettei lihominen lopu itsestään.

See you at the bitter end

Lähetin toissapäivänä melko agressiivisen viestin naamakirjassa kaikille "kavereilleni" jotka olivat samalla luokalla kanssani ala- ja yläasteella (ruotsin kielikylpyluokka pysyi lähes samana eskarista lähtien). Kerroin viestissä, mitä kaikkea olen joutunut päivittäisestä koulukiusaamisesta johtuvan olemattoman itsetunnon takia kestämään. Kerroin sairauksista, osastojaksosta, toivottomuudesta, opintojen keskeytyksistä, pahasta olosta ja siitä miten se on pitkälti heidän vika jossen enää hengitä.

Jälkeenpäin ajateltuna viesti on vähän turhan raaka. En osannut ajatella, että heitä kiinnostaisi paskaakaan joten sanoin asiat suoraan kaunistelematta niin kuin ne ovat. Äiti tuli matkalta kotiin ja kertoi vihaisena siitä, miten on saanut puheluita entisten luokkalaisteni vanhemmilta. Osa luokkalaisista ovat kuulemma todella ahdistuneita viestistä. "Eihän lapset tajua mitä ne tekee",  niinkuin äiti sanoi. Bullshit! Ihan niinkuin 15-vuotias ei tajuaisi mitä tekee. Tekojensa seurauksia ei ehkä osaa ajatella, mutta kyllä pitäisi tajuta koulukiusaamisen olevan väärin ihan sanomattakin. Ärsyttää. Huutojen jälkeen jouduin kirjoittamaan anteeksipyyntö-viestin "kamalan ahdistuneille" luokkalaisille. Mitä hemmettiä nuoret aikuiset inisevät vanhemmilleen tommosesta.

Oon tosi huolissani J:stä. Aamulla tekstailtiin normaalisti ja se on lähes aina vastannut puhelimeen tai ollut mesessä tai no helpommin sanottuna siihen on aina saanut yhteyden. Nyt sen kännykkä on pois päältä, eikä se ole koneella. Sovittiin aiemmin että otan yhteyttä kun tiedän voidaanko nähä vielä tänään ja se toivoi että nähtäisiin. Nyt siihen ei ole saanut yhteyttä moneen tuntiin. Menisin kysymättä bussilla J:n luo koputtelemaan oveen, jos olisi voimia itkemisen jäljiltä enkä pelkäisi sen äitiä. Ahdistavaa kun en tiedä onko se kunnossa.

Eilen yöllä istuin parvekkeella. Kyyneleet maalasivat tummia läikkiä toppiin. Kaide tuntuu kylmältä paljaiden reisien alla. Heiluttelen jalkoja tunteakseni pistelevän ilmavirran. Nojaan eteenpäin puristaen punaista rautaa. Ulkona on pimeää. Kaukana oranssiksi värjätyillä kaduilla kulkee koiranulkoiluttaja. Nyt se loppuu. Kaikki paha päättyy tähän. Suljen silmät. Jalat ovat tunnottomat. Epäröin liian kauan enkä kestä kirvelevää kylmää rautaa iholla. Palaan rapun portaille istumaan. Ravaan edestakaisin kodin ja tuuletusparvekkeen väliä. J on soittanut pari kertaa, joten soitan takaisin vakuuttaakseni kaiken olevan hyvin. Ääni murtuu enkä nyyhkytykseltä osaa puhua selvästi. Se sanoo lähtevänsä tulemaan. En kykene tekemään mitään, koska olisi julmaa antaa J:n kiirehtiä tänne tajutakseen olevans myöhässä. Se olisi soittanut soittamistaan, mutten vastaisi puhelimeen. Todennäköisesti J soittaisi pikkusiskolle, joka huomaisi etten ole enää kotona. Pikkusisko ihmettelisi meillä olevan kaverinsa kanssa ja avaisi J:lle rapun oven. Ne huomaisivat tuuletusparvekkeen avoimen oven ja pian epämääräisen läiskän tummalla katolla. Pikkusisko soittaisi äidille joka murtuisi ja niillä olisi paha olla. En haluaisi ajatella hautajaisia. Tarkoituksena ei ole aiheuttaa muille pahaa oloa. En vain joskus jaksa enää.

Ehkä hukuttautuessa ei ehtisi miettiä niin paljoa. Pyykkipoika nenään ja kylpyammeeseen veden alle.

Mitä ideaa jatkaa kun tunnelin päässä on vain umpikuja

Miksi asioiden pitää olla niin monimutkaisia? Mä haluan laihtua. Nykyään jopa 38-kokoiset farkut ovat kireitä. Eieieiei en vaan voi hyväksyä että oisin kokoa 40. Läski, läskimpi, minä. Ällöttää. Oon 10 kiloa läskimpi kuin viime kesänä. Ahdistaa. Haluan kutistua. Haihtua ja painaa vain 25kg. Mä en jaksa itseäni. Tätä hemmetin kieroutunutta ajatusmaailmaa ja läskiä tihkuvaa kroppaa. Olisi niin paljon helpompaa pudota kun taistella vastaan. Mitä ideaa taistella vastaan kun siitä huolimatta vaikka tervehtyisin, on koko ajan suuri riski että ahdistuessani purkaisin pahaa oloa laihduttamiseen ja kierre alkaisi alusta.

Mistään ei ole vittu mitään hyötyä. Se että saisin asunnon tai rennomman työpaikan, ei poista tätä kuristavaa tunnetta, kieroutuneita ajatuksia, stressiä ja huolta. Ainoa ammatti-ihminen, josta koin olevan oikeasti apua, ei halua tavata mua.Oon käynyt juttelemassa sen kanssa jo 2½ vuotta ja oon niin ärsyttävä ettei se enää halua auttaa. Kelan rahoittaman psykoterapian alkamisessa kestää todennäköisesti puoli vuotta, ellei pidempäänkin. 10 vuotta masennusta, joista kolmen vuoden ajan olen saanut apua. Kaikkea on kokeiltu, eikä mikään ole auttanut. Syömishäiriöyksikössä ne aikoo lopettaa mun hoitamisen, koska pääongelma onkin nyt masennus. Turhauttavaa tämmönen pallottelu. Poliklinikalla sanottiin että ongelma on syömisessä ja kirjoitettiin lähete sh-yksikköön. Siellä taas todetaan etten ole tarpeeksi sairas syömishäiriöiseksi, vaan pääongelma on masennus. Miten helvetissä mä selivän puoli vuotta ilman apua kun kukaan ei osaa auttaa? En jaksa enää.

Rikon huoneeni ikkunan hakkaamalla sitä tuolilla. Siistin lasin jättämiä teräviä kulmia ja nousen ikkunalle. Vedän syvään henkeä kylmän ilman kiemurrellessa keuhkoihin. Otan askeleen antautuen painovoiman vietäväksi. Hämärässä kuuluu tömähdys ja kaikki pimenee. Hiljenee. Katoaa. Haihtuu. Olen vapaa.