Ihan okei, helvetin okei

Hävettää toi edellinen postaus. Varsinkin se, että J luki sen. Oisin halunnut vajota maan alle kun sain tietää siitä. Oon aikasemmin antanut J:lle luvan lukea tätä blogia, koska en osaa puhua näistä asioista. Tuntuisi, että valehtelisin jos se ei tietäisi mun niin sanotusta synkästä puolesta. Siitä huolimatta kaduttaa toi ihme angstipostaus. Tapani mukaan olin ylireagoinut ja J:llä oli ollut "vaan" tositosi huono päivä.

Vietin viikonlopun J:llä ja nyt ahdistaa. Olisi pitänyt tehdä jotain enemmän. Olla jotain enemmän. Sanoa jotain toisin. Nyt me ei nähdä kahteen viikkoon ja normaalisti ollaan nähty useammin kuin joka toinen päivä. Tää on isompi muutos kuin mitä mä alunperin osasin kuvitella. Sitä paitsi käyn edelleen sisällissotaa itseni kanssa. Mä en ole valmis parantumaan. Mistä mun edes pitäisi parantua? Ei tää näin voi jatkua. Kyllä mä tarvitsen apua. Pöh, mitään millään avulla tee. Kyllä mä kestän vielä kun oon tähänkin asti pärjännyt. Eihän mulla edes ole mitään ongelmaa jne.

Juostaan kiljuen metsätietä karkuun itikkaparvilta. Jutellaan tyttöjenjuttuja ja huudetaan törkeyksiä. Riehutaan ja tanssitaan välittämättä muista. En edes tajunnut, miten paljon mä olen kaivannut tätä. Kunpa meidän välit eivät olisi missään vaiheessa katkenneet.

Luulin, että pärjään ilman kavereitakin - ja kyllä mä pärjäänkin. Kaverit saavat kuitenkin elämän näyttämään paljon valoisammalta. En enää edes muista milloin olen viimeksi nauranut jonkun kanssa, jos poikaystävää ei lasketa mukaan. Melko säälittävän erakoitunutta.

Viikonlopun syömiset: mutakakkua n. 800kcal, metsämarjasosetta 50kcal, pari nallepuh pastillia 3kcal, lasillinen mountain dew freetä 5kcal, jääpaloja = 858kcal
Viikonlopun liikkumiset: kävelyä ~9km 534.6kcal
= 858 - 534.6 =  323.4kcal

Huomenaamulla pakkaan laukun, laahustan bussipysäkille ja matkustan keskustaan. Sieltä lähdetään äidin kanssa osastolle. Pelottaa, jännittää, ahdistaa ja sisällä on sekavien tunteiden pyörremyrsky, josta ei saa mitään selvää.

Ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa

Epämääräinen avautumiskohtaus. 

Olin yhden tytön kaveri yli kahden vuoden ajan säälistä. Tiedän, että se on törkeää ja väärin. Tuntui vaan niin julmalta katsoa vierestä, miten se istui joka ikinen välitunti yksin harmaan kukkapenkin reunalla. Menin juttelemaan hänelle ja siitä lähtien aloin saamaan entistä enemmän paskaa niskaani. Liikunhan sen "ruman, lapsellisen vajokin" kanssa ja senpä takia mutkin leimattiin rumaksi vajariksi. (en kuitenkaan syytä tyttöä siitä, että muakin alettiin syrjiä. ei se sen vika ole.) Esitän tämän tytön hyvää ystävää viidenneltä luokalta seittemännen luokan puoleen väliin asti, mutta sen jälkeen en enää kestä. En jaksa nauraa jutuille, jotka eivät ole hauskoja, enkä halua tuhlata aikaani näytelmän ylläpitämiseen. Tajuan elämän olevan liian lyhyt tuhlattavaksi semmoiseen. Tajuan myös, miten julma olen valehdellessani näin pitkään. Sen lisäksi saan tarpeekseni luokkalaisten pilkasta, naurunkohteena olemisesta ja syrjinnästä. Haluan kuulua porukkaan. Olla osa jotain. Annan tytön ymmärtää, etten halua olla enää hänen kaverinsa ja saan tytön äidin vihat niskaani. Vaikka en olekaan enää tytön kaveri, ei ruman ja lapsellisen varjarin leima katoa mihinkään. On se kiva kun on kymmenen vuotta samalla luokalla samojen kasvojen kanssa. Saan maksaa virheestäni kovan hinnan, mutta sen siitä saa. Life is a bitch and then you die.

En tiiä miksi kirjoitan asiasta tänne. Ehkä halusin vaan saada tän ulos, koska en oo puhunut siitä kenellekään. Jostain syystä lähiaikoina kaikki vanhat muistot ja traumat ovat nousseet pinnalle.

Anteeksi vielä viimeyön postauksesta. Toivottavasti kovin moni ei ehtinyt lukemaan sitä. Oli sanoinkuvaamattoman paha olla ja mua pelotti. Herätin äidin ja  kerroin sille että pelkään tappavani itteni. Se lohdutti ja nukuttiin viime yö vierekkäin. Keskellä yötä herään ja nousen istumaan. Vaatekaapista kuuluu kuorsausta. Suunnittelen rikkovani huoneeni ikkunan ja aion hypätä seitsemännestä kerroksesta. Lösähdän perunasäkkinä alla olevan kaupan katolle ja pääsen eroon tästä paskasta. Vilkaisen vieressä tuhisevaa äitiä. En mä voi tehdä sitä. Äiti oli ihan rikki jo kun serkku teki itsemurhan. Ei se ansaitse enempää tuskaa ja pahaa oloa. Vedän peiton ylleni ja jatkan nukkumista kyynelten lämmittäessä poskia.

Liu'utaan mustan yli sateen tarttuessa sormiin

Äiti pyörähtelee peilin edessä ja sovittelee korkokenkiä. Sillä on ruskea liehuva mekko ja uusi kaulakoru. Puolen tunnin päästä saan kuulla millä tavalla se pääsee musta eroon. Isäkin kuulemma vaivautuu paikalle, vaikka alunperin sillä piti olla työkiireitä. "Jännittääkö?", äiti kysyy virnuillen. Tekisi mieli lyödä sitä. Äiti suorastaan tihkuu intoa, eikä se pysty olla hymyilemättä. Ei tää ole mikään hiphei pääsykoe, vaan tapa jolla mut eristetään poikaystävästä, kodista ja kaikesta tutusta. Pikkusisko soittaa koulusta ja pyytää kertomaan heti kun tiedän miten käy. Mieluiten nukkuisin tän päivän yli ja jatkaisin elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä en halua muutosta. Pimeys on tuttua ja turvallista. Asiat on ihan hyvin. En mä tarvitse apua. Miksi mä en vaan voinut pitää päätäni kiinni.

Yksi poliklinikan terapiatädeistä pyytää mut erikseen huoneeseensa juttelemaan. Hän kysyy samat peruskysymykset ja saa kuulla vanhat, loppuun kulutetut vastaukset. Pian odotusaulassa istuvat vanhemmat ja kaksi muuta terapiatätiä pyydetään sisään. Uteliaat silmät polttelevat ihoa kun vastaan kiusallisiin kysymyksiin. En halua vanhempieni tietävän kaikkea. Huonoksi onnekseni terapiatädit osaavat vastata kaikkiin kysymyksiin, jotka onnistun vaivalloisesti kiertämään. Tuijotan likaisenvihreää mattoa toivoen, että voisin haihtua ilmaan ja karata avoimesta ikkunasta vapauteen. Äiti itkee kun terapiatäti kertoo, miten meinasin hypätä sillalta tammikuussa. Isä koittaa pitää naamansa peruslukemilla. Eivät ne tienneet miten paha olo mulla oikeasti oli. Ne eivät tienneet, miten mua on syrjitty ja kiusattu ala-asteelta lähtien. Ne eivät tienneet, miten maalailen joka ilta kirkkaanpunaisia aaltoja käsivarsiin. Ne eivät tienneet, miten kuulen ääniä ja näen pienen tytön ilmestyvän milloin minnekin. Rumat salaisuudet on revitty väkisin päivänvaloon tarkasteltaviksi ja häpeän silmät päästäni. Miten mä saatoin olla niin heikko, että avauduin vieraille ihmisille ja luulin tarvitsevani apua. Ei mulla ole mitään ongelmaa minkään suhteen.

"Päiväosasto ei missään nimessä riitä, joten kirjoitan lähetteet kahdelle eri osastolle. Osastolle pääsee aikaisintaan vasta keskiviikkona, mutta soitan kun saan tietää asiasta lisää." Miten niin vasta keskiviikkona. Eikö sinne ole yleensä useamman kuukauden jonot? Tää tulee liian äkkiä. En mä halua pois kotoa, enkä tarvitse apua. Tyhmätyhmätyhmäläski. Sen siitä saa kun on typerä, liian sinisilmäinen ja luottaa vieraisiin.

// 2 uutta lukijaa ♥

Shit happens

Tuntuu pahalta kun en ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, mutta toisaalta tuntuu pahalta kirjoittaa. Kirjoittaminen on välillä inhottavaa, koska haluaisin kertoa onnistumisista, vaa'an näyttämistä pienenevistä luvuista, lyömättömästä itsekurista, perhosista ja siitä miten elämä hymyilee.

Hävettää tämmönen. Oon ollut viimepäivät J:n kanssa, tai sitten oon paastonnut, kunnes aina illalla ahdistun ja itsekuri pettää. Ajattelen olevani niin kelvoton ihmisenä, etten ansaitse olla onnellinen. Siispä lampsin itku kurkussa kauppaan, ostan mutakakun tai suklaalevyn ja viidentoista minuutin päästä olen jo hotkaissut koko roskan. Ahdistus kasvaa kasvamistaan ja alan hyppiä ihan hulluna, jotta saisin kulutettua rohmutut kalorit. Vähän ajan päästä turhaudun, huudatan musaa ja koitan itkeä pahan olon pois siinä onnistumatta. Säälittävää.

Paino on pysynyt ihan samana jo neljän päivän ajan - tasan 50.1kg. "Sulla on niin atleettinen vartalo, että painat ihan liian vähän vaikka painoindeksisi onkin normaalin alarajoilla." Jos se väittää mun rasvaa tirskuvaa kroppaa atleettiseksi niin sillä terapiatädillä on kyllä silmissä vikaa. Oli lähellä etten purskahtanut nauruun.

Mokasin ja kerroin J:lle psykologien sun muiden suunnitelmista. Kerroin myös siitä, että osasto ei vaihtoehtona ole pois suljettu ja siellä voi joutua olemaan pari viikkoa tai vaikka yhdeksän kuukautta. J järkyttyi tositosi paljon ja tuli hirveän surulliseksi. Se sanoi ettei voisi ikinä antaa äidilleni anteeksi, jos joudun osastolle (Kerroin aiemmin äidille päiväosaston olevan yksi vaihtoehto. Siitähän se pillastui ja sanoi ettei päiväosasto riitä mihinkään. Mähän olisin kotona silloin kun äiti palaa töistä kotiin. Eihän semmoinen käy päinsä ja senpä takia äiti otti yhteyttä poliklinikkaan). Miksi mä en voinut pitää päätäni kiinni. Mikään ei ole vielä varmaa ja asioista päätetään vasta maanantaina. Nyt J murehtii turhaan, koska mä olin typerä ja ajattelematon. Näin käy aina. Mä en halua olla mä. Haluun olla joku, joka osaa sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan, joku joka on sinut itsensä kanssa, joku joka toimii fiilistensä mukaan eikä pelkää mitään, joku joka kaatuu pyörällä ja nauraa itselleen, joku jolla ei ole tämmöisiä typerän turhia ongelmia.

Tarkkailukausi poliklinikalla on loppumaisillaan ja maanantaina päätetään jatkosta. Joudun todennäköisesti osastolle tai vähintään päiväosastolle terapiatätien mukaan. En ole ikinä ollut osastolla, mutta mulla on niistä aika karu kuva. Kuvittelisin, että siellä on tosi kova kuri, erikoisia ihmisiä, kolkot valkoiset seinät ja lattiat, ruokaa tungetaan suuhun niin että oksentaa ja pöydässä on istuttava kunnes lautanen on tyhjä, eikä rakennuksesta saisi juurikaan poistua. Vähänniinkuin eräänlainen vankila. Voi olla että mielikuvani on kaukana todellisuudesta, pelottaa kuitenkin.

// 3 uutta lukijaa ♥

Vaikka tekisin parhaani, se kuitenkaan riitä

Kirsikkapuun kukat maalaa asfaltin vaaleanpunaiseksi ja puut tuoksuvat kesältä. Harhailen pitkin katuja, joiden nimet maistuvat vieraalle. Seikkailtuani puolituntia, löydän perille piinapenkkiin. Valkoinen paperi on sotkettu rasti ruutuun -tehtävillä. "Olen usein alakuloinen." 1, ei pidä paikkansa. "Koen ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa." 1, ei pidä paikkansa. "Olen menettänyt kiinnostuksen asioihin, jotka ennen olivat tärkeitä." 1, ei pidä paikkansa. Valheita toisensa perään. Pitää osata vastata oikein ja piilottaa tietyt tunteet saadakseen paikan.

Haastattelussa psykologi ja koulun opettaja kysyvät muutaman kysymyksen tavoitteistani sun muista. "Onko sinulla ollut masennusta tai muita psyykkisiä opiskelua vaikeuttavia seikkoja? Tämä alahan on henkisesti hyvin kuormittava. Eli ei ole ollut masennusta? Entä muita psyykkeen sairauksia? Ei siis tosiaan ole ollut masennusta, vai?" Psykiatri kehotti piilottamaan masennuksen, joten vastasin jokaiseen pääsykoepsykologin kysymykseen kieltävästi. 

Voi muna jos ne ovat saaneet mun terveystodistuksen jostain. Kaiken kaikkiaan pääsykokeet menivät hyvin jos en jää kiinni valehtelusta päin naamaa ja jos he eivät tiedä masennuksesta. Eli penkin alle meni. En näköjään pääse minnekään tän hemmetin masennuksen takia. Miten mä pääsen tästä eroon, jos mulle ei anneta edes mahdollisuutta tehdä jotain mielekästä ja toteuttaa itseäni? Arrarr. Not nice.

Mitä jos mun hattaran makuiset unelmat eivät koskaan herääkään henkiin? Mitä jos tulevaisuus onkin oikeasti yhtä synkkää syöksykierrettä? Mitä jos elämä ei muutu tästä enää paremmaksi? Mitä jos mä vaan haihtuisin tuuleen ja katoaisin pölyhiukkasina taivaalle.

Syömisetkin ovat menneet päin honkia. Tänään oli viikottainen elokuvapäivä isän kanssa, jonka jälkeen kuuluu mennä ravintolaan tai kahvilaan. Sulloin suuhuni rasvaisen pizzasiivun isän mieliksi. En halua sen olevan huolissaan musta turhan takia.

Päivän lipsahdukset: 2 omenaa 80kcal, pizzaslice 260kcal, jaffaa ~50kcal, puolikas kuningatarpiltti 28kcal =  418kcal
Liikkuminen: 30min kuntopiiri 267.7kcal, 1h venyttelyä 160.6kcal
Yhteensä: 418 - 160.6 =  257.4kcal
Aamupaino: en voinut mitata, koska äiti ravasi koko aamun huoneessaan (vaaka on sen sängyn alla).

// 2 uutta lukijaa ♥

Taas kävi näin

Laita silmät kiinni. Ehkä herätessä maailma näyttää pehmeämmältä, eivätkä terävät reunat raavi jalkoja.

Ravaan ympäri asuntoa veden poristessa keittiössä. Ulkona on kaunista ja vihreää. En kuitenkaan ole astunut jalallanikaan lämpimään auringon paisteeseen. Ansaitsen rangaistuksen eilisestä mässäilystä. Kaiken kukkuraksi söin jo kymmeneltä luumusosetta, joten koko päivä on pilalla. Pelkkä neljän seinän sisään erakoituminen ei riitä rangaistukseksi. Tungen sisuksiini 0.5L jäätelöä ja 100g sipsejä.  Hahhahaaa liho, läski.

En osaa vielä nauttia kesästä. Pidän siitä miten voin halutessani kietoutua hämärään ja piiloutua varjoihin. Aurinko paljastaa armottomasti joka ikisen virheen. Tuntuu kuin olisi koko ajan valtavan spottivalon alla koko maailman arvosteltavana. Helle tekee isoihin vaatteisiin pukeutumisesta tuskaa ja t-paidassa kulkeminen pelottaa. En halua aiheuttaa muille yökkäysrefleksiä allieni löllyessä ja mahan heiluessa puolelta toiselle. Farkut ovat mielettömän kuumat, mutten ikinä voisi kulkea shortseissa. Capreissa tai semmosissa polvipituisissa housuissa esiintyminen voisi ehkä onnistua, mutta sekin vaatii ihan mielettömästi. Itseinhoa ei niin vaan sivuteta. Haluan normaalin elämän takaisin.

"Mä en nää sua anorektikkona. Mun silmissä sä oot kaunis ja väärin ymmärretty." - J

Tänään olen mussuttanut: luumusosetta 85kcal, 0.5L jäätelöä 1100kcal, 100g sipsejä 517kcal ja 2dl pastaa 100kcal  = 1802kcal

Päivän liikkumiset: hyppiminen 30min 321.3kcal, venyttelyä 1h 160.6kcal, kuntopiiri 20min 142.8kcal = 624.7

Yhteensä 1802 - 624.7 = 1177.3kcal

Lennetään asfaltin yllä tuulen leikkiessä hiuksilla

Pidin taukoa kirjoittamisesta, koska oon ollut yötä J:n luona keskiviikosta perjantaihin. Sen lisäksi oon ollut henkisesti ihan loppu ja pelkkä kirjoittaminenkin tuntuu rankalta.

Maha ei toimi yhtään, mutta mulla ei ole rahaa laksoihin. Pengon äidin lääkelaatikon läpi googlaten jokaisen pilleriliuskan nimen. Kaikkia muita ihmenappuloita kyllä löytyi, mutta laksoja ei. Pitää tyytyä epäilyttävän näköiseen luumusoseeseen. Hahhaa, jos se ei auta niin kuolen siihen kun syön liikaa ja maha räjähtää. Ironista.

Kun vähän miettii, niin en mä oikeasti halua muuttua luurangoksi. Siitä ei tosin vielä vuosiin ole tulossa ongelmaa, mutta kuitenkin. Haluan vain olla tyytyväinen itseeni. Katsoa peiliin ja hymyillä. Rintakehästä terävinä törröttävät luut eivät mun mielestä ole tavoittelemisen arvoisia. Oon kyllästynyt inhoamaan itteäni, mutten pysty muuttamaan ulkonäköäni millään muulla tavalla kuin laihduttamalla. Haluan syödä normaalisti ilman kuristavaa ahdisusta, mutta toisaalta haluan laihtua näkymättömiin. Haluan apua ja oikeat välineet tästä eroon pääsemiseen, mutta toisaalta mulla ei mielestäni ole mitään ongelmaa. Hirveästi ristiriitoja, jotka repii mut kahtia.

Anteeksi tää kökköpostaus. Panostan huomiseen postaukseen sitten enemmän ja vastaan huomenna kommentteihinne. 
Kiitos uusille lukijoille ♥ 

11.5. tiistai
Syömiset: nuudeleita 180kcal, 2½ omenaa 100kcal, fanta zeroa 3kcal = 283kcal
Liikkumiset: puoltuntia pyöräilyä 160.6kcal
283 - 160.6 = 122.4kcal 

12.5. keskiviikko
syömiset: 400g mutakakkua ~4000kcal, luumusosetta 85kcal = ihanihan liikaa 

13.5. torstai
syömiset: kuningatarsosetta 55kcal, lasi mehua 40kcal = 95kcal 

14.5. perjantai
syömiset: luumusosetta 85kcal, 4 purkkaa 4kcal, puolikas subi ilman kastikkeita ja öljyjä 307kcal hyi = 396kcal

Ja niin mä valun taas pois hämärään

Paskat paranemisesta. Mähän hankin itteni kesäkuntoon. Sitä paitsi, masennuksen lisäksi mulla ei ole mitään mistä parantua. Laihduttaminen ei ole sairaus. Se on valinta. Sen lisäksi en täyttä ruman sanahirviön kriteerejä - ja hyvä niin. Jotkut "alan ihmiset" kuitenkin väittävät muuta. Haha, hölmöt. Eivätkö ne näe miten mä uppoan ihraan? Tukehdun omiin läskimakkaroihini. En kykene aina edes kävelemään suoraan ruhoni painon takia, vaan hoipparoin kuin mikäkin puliukko. Ahterini takia multa vaadittaisiin tuplamaksu jos lentäisin ulkomaille, koska istuessani se valtaa kahden ihmisen paikan. Olen valtava, "alan ihmiset" eivät vain halua kohdata totuutta.

Poliklinikalta oli kirjoitettu lähete verikokeisiin. Pienessä kopissa istuva vaaleahiuksinen hoitaja on tyly ja tunnen olevani liukuhihnalla. "Varotan että saatan sitte pyörtyä, kun pelkään neuloja." Hoitajan silmät ovat liimattuina tietokoneen ruutuun. "Ajattelet vaan mielekkäitä asioita.", se sanoo kuivasti. Hoitaja hokee samaa lausetta tyhjin silmin ja tunkee neulanterän verisuoneen. Heikottaa, silmissä sumenee ja maailma pyörii. Oon varma että oksennan kohta nihkeän mummelin päälle. Ajantaju katoaa. "Näytätpäs sä kalpeelta. Menee vielä hetki kun verta tarvitaan 10 putkea. Ajattelet nyt vaan niitä mielekkäitä asioita." Kymmenen minuutin (joka tuntui tunnilta) jälkeen hoitaja selittää tien sydänfilmiin. Mun annettiin ymmärtää, että verinäytteitä otettaisiin yksi ja homma olisi sillä selvä. Poliklinikan terveyshoitaja oli kuitenkin villiintynyt ja merkinnyt lähetteeseen 10 verikoetta ja sydänfilmin. Miksi kaikkien terapiatätien on pakko ylireagoida? Keskittyisivät vaan omaan elämäänsä.

Hävettää myöntää, mutta on ollut henkisesti niin loppu, että useina päivinä pelkästään sängystä nouseminen tuntuu valtavalta saavutukselta. Eli toisin sanottuna laiskuuden takia liikkuminen on jäänyt säälittävän vähäiseksi. Asialle pitää tehdä jotain ja se tarkoittaa entistä vähemmän syömistä ja enemmän kuntoilua. Alan taas kirjoittaa syömisiä ylös, koska se motivoi aikas paljon. Kello on vasta vähän vaille kaks, joten julkaisen tän päivän syömiset sitten seuraavassa postauksessa.

I will let you down

Herään ulko-oven pamahdukseen. Katson ikkunasta kun äiti ja pikkusisko huristavat autolla näkymättömiin. Kiitti vaan, hyvää äitienpäivää teillekki. Jään kotiin siivoamaan ja kattomaan hömppäohjelmia telkkarista. Ripustan punaisia lakanoita suihkuverhotangolle ja patang, se tippuu rämisten alas. Häpeän silmät päästäni. En uskalla tehdä enää mitään kun pilaan kaiken kumminkin. Koitan epätoivoisesti saada tankoa takaisin. Jalat tärisee kurkottaessani kattoa kohti ja rojahdan kylpyammeeseen. Säälittävää. Sen siitä saa kun valtava norsu koittaa tasapainoilla. Jään ammeeseen itkemään turhautuneisuutta. Jos äitienpäivästä pitää keksiä jotain positiivista, niin eipähän tullut syötyä turhaan kermaisia kakkuja ja sokerilla kuorrutettuja leivoksia.

Toisin sanottuna ei olla vieläkään puheväleissä äidin kanssa. En tunne enää olevani osa tätä perhettä. Se on kuitenkin ihan omaa syytäni. Oon eristäytynyt huoneeseeni ja poistun sieltä vain ja ainoastaan vessaan tai suihkuun. Tiedän olevani lapsellinen, mutten enää kestä äidin halveksuvaa ilmettä jonka alta paistaa suru. Pelkään epäonnistumista. Pienimmätkin vastoinkäymiset arkisissa asioissa tuntuvat maailmanlopulta. Miksi uuteen päivään heräämisen pitää olla niin sietämättömän raskasta?

Oon lähentynyt L:n kanssa. Oltiin ennen parhaita kavereita. Melkein siskoksia. Nähtiin neljän vuoden ajan lähes joka päivä ja sekoiltiin niin ettei mitään rajaa. Mulla on ikävä niitä aikoja. L alkoi kertoilla tästä salaperäisestä ihastuksestaan ja meni lukkoon aina kun koitin kysyä ihastuksen nimeä. Kun olin kuukauden koittanut tehdä johtopäätöksiä ja selvittää tätä mysteeristä ihastusta, L kertoo että se ihastus on mä. Valehtelisin jos väittäisin etten järkyttynyt, mutten halunnut että me etäännyttäisiin ihan liikaa asian takia. Sovittiin että pidetään taukoa, jotta L:n olisi helpompi päästä yli musta. Tauko venyi puoleksi vuodeksi ja välit kylmenivät surullisen paljon. Nyt me ollaan juteltu mesessä kaikesta maan ja taivaan välillä ja suunniteltiin että nähään joskus lähiaikoina. Toivon niin että saataisiin korjattua välit entisiksi, vaikken uskokaan sen olevan mahdollista.

Oon pistänyt tonne sivupalkkiin kyselyn siitä, millaisen postauksen/postauksia teen mikäli lukijoiden lukumäärä on mieletön 90. Varmaan turha selittää mitä noilla vastausvaihtoehdoilla tarkoitan, mutta selitän kuitenkin. 
Kysymyspostaus: te saatte kysyä ihan mitä vaan ja lupaan vastata rehellisesti jokaiseen kysymykseen riippumatta siitä, miten henkilökohtaisia ne ovat. 
Kuvapostaus: kuvia siitä, missä kunnossa mun ihravartalo sillä hetkellä on. En usko että paljastan kuvissa kasvojani. 
Thinspopostaus: kuvia kauniista, laihoista ihmisistä
Julkaisen vanhoja valokuvia: julkaisen valokuvia lapsuudesta ja ehkä nuoruudestakin. Kuvissa esiintyy todennäköisesti minun lisäkseni perheeni ja kavereita. En ole ajatellut sensuroivani ihmisten kasvoja. Omistan kuvat, joten kai mulla on niiden käyttöoikeudetkin.

En missään vaiheessa kuvitellut kenenkään kiinnostuvan löpinöistäni. Ajattelin, että mikäli saisin kaksi lukijaa, olisin onneni kukkuloilla: edes joku on kiinnostunut siitä mitä mun päässä liikkuu. En voi käsittää että nyt teitä ihania on noin paljon. Kiitos ♥

Avautumiskohtaus

Tuijotan peiliin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näen tasaisen ihon, ihan nätit tummat silmät ja pitkät ripset. Mitä sä yrität? Oot helvetin ruma etkä oo onnistunut yhdessäkään valokuvassa. Muistatko, susta ei ole yhtäkään onnistunutta valokuvaa! Sä olet ruma. Kuvottava. Kaukana edes siedettävän näköisestä. Silmät kostuu. Nyt peili paljastaa tärisevän leuan, rypistyvät kulmat ja tummat silmäpussit. Pelkkiä virheitä. Synkät, mustat silmät tuijottavat takaisin. Jos joku väittää sua kauniiksi tai kehuu, se valehtelee. Sä olet kelvoton. Sä olet turha, läski, laiskapaska josta ei ole mihinkään.

Halaan valtavaa punaista tyynyä ja itken. Kyyneleet valuvat kilpaa poskia pitkin. Ei nyt mun pitää lopettaa. Itkeminen tarkoittaa että on heikko, hauras ja rikki. Mähän en ole palasina. Pitää ryhdistäytyä. Revin nenäliinasta kaksi palasta ja painan ne kyynelkanaviin. En saa enää itkeä. Pitää olla vahva. Pitää pitää näytelmää yllä, hymyillä ja sanoa että kaikki on hyvin. 

Mulla on ikävä J:tä. Sen seurassa mun ei tarvitse esittää niin paljoa. J on ihana ihminen, enkä mä ansaitse sitä ja se sattuu. Sattuu ihan helvetisti. Mä rakastan J:tä, vaikka tiiän etten oo tarpeeksi hyvä ja se jättää mut heti kun totuus valkenee. Ja nyt ne fakin kyyneleet virtaa taas. Nenäkin alkaa vuotaa. Hyi että mä oon kuvottava. En ymmärrä, miten tällaisella rumalla, iljettävällä, läskillä, läpimädällä ihmisellä voi olla niin täydellinen poikaystävä.

Mä olen ihan oikeasti ruma henkisesti ja fyysisesti. Kun olin kesälomalla Jenkeissä serkkujeni luona, perheen 13-vuotias poika jaksoi päivittäin muistuttaa siitä miten ruma mä olen. Sanoi sen joka kerta raa'asti päin naamaa ja päivä päivältä mä hajosin vähitellen palasiksi. Kyllä mä tiedän olevani kuvottavan näköinen, mutta se että joku sanoo sen ääneen satuttaa. On mua sanottu ala-asteelta lähtien rumaksi, ei siinä mitään. Ei toi ollut eka kerta, mutta aina se repii yhtä syvän haavan.

// Kaunis kiitos uusille lukijoille ♥

What if I wanted to break

Nyt tuun taas tänne ilmottamaan että mun on paha olla. Joka toinen postaus on semmonen "jeejee leivotaan kakkuja auringosta ja sateenkaarista ja ollaan kaikki ystäviä<3<3<33" ja joka toisessa manaan miten helvetillistä elämä on. Ei tässä oo mitään ideaa.

"Juttelin sen terveydenhoitajan kanssa enkä yhtään ihmettele että se on susta tosi huolissaan. Sitä paitsi sä oot laihtunut viikossa kilon. Ei tää näin voi jatkua." Tyhmä psykologi. Kilo viikossa on säälittävän vähän. Mulla ei ole mitään ongelmaa. Oon vaan läski lapsi joka haluaa laihtua siedettävän näköiseksi.

En oo vieläkään puheväleissä äidin kanssa. Heti kun se tulee kotiin, kerään kamppeeni ja kipitän omaan huoneeseeni. Mä en jaksa enää sitä huutoa. Lymyilen peittojen alla kuunnellen vesipisaroiden rummutusta ikkunaa vasten. Sitten äiti lähtee jonnekin, valtaan olohuoneen ja syön ehkä omenan. Kotona vallitsee tukahduttavan ahdistava ilmapiiri. En halua olla täällä, saman katon alla äidin kanssa. Haluan saada jotenkin ihmeen kaupalla töitä ja muuttaa omaan asuntoon. Pitäisi jaksaa vielä 8 kuukautta ja 5 päivää. Sitten olen täysi-ikäinen eikä kukaan muu ole musta vastuussa. Silloin voin päättää itse elämästäni välittämättä muiden vastaansanomisista.

Syöminen on turhaa. Syömestä lihoo. Ruskeat rautatabletit ovat turhia. Masennuslääkettäkin on määrätty liikaa. Mä en ole rikki niinkuin ne luulee

Kirjottamisesta ei tuu mitään. Pää lyö tyhjää ja pyörryttää.

Hengitän auringonsäteitä

Hattaran väriset pilvet maalaa kuvioita taivaalle. Pitkästä aikaa mä olen onnellinen. En tiedä, johtuuko se siitä kun vietin illan J:n kanssa, vai siitä että masennuslääkkeen määrää lisättiin. Ehkä se johtuu molemmista. En jaksa välittää. Pitkästä aikaa mun on hyvä olla.

Omenoiden syöminen on vaikeampaa kuin mitä kuvittelin. Se vaatii paljon. Joka suupalalla on voitettava sisällä pauhaavat äänet ja keksittävä perusteluita sille, miksi saisin syödä. En silti oo luovuttamassa. Mähän taistelen ja selätän tän vielä joku päivä.

Aamupaino oli 50,9 eli saan laittaa ruksin sivupalkkiin.

Vuoristorata

4.5.

Ujutan jalkani pörröisiin tossuihin ja menen parvekkeelle neonkeltainen purkki mukanani. Ulkona sataa rumaa räntää. Puhallan räntäsateen sekaan sateenkaaren värisiä saippuakuplia. Katselen miten ne tanssivat moskan keskellä. Värikäs kuplaparvi selviää kadun yli ja häviää pian näkyvistä. Maisema on harmaa ja märkä. Hymyilen kirjavan hauraille saippuakuplille. Kunpa mäki olisin yhtä kevyt ja kaunis.

5.5.
Ulkona on kaunis ilma ja aurinko nauraa. Haluaisin lähteä lenkille tai rullaluistelemaan, mutten voi. Äiti on vienyt mun avaimet koska en suostunut syömään pinaattikeittoa. Meillä oli taas iso riita. Äiti huusi täyttä kurkkua miten mä myrkytän tän perheen ja miten se haaveilee elämänsä päättämisestä. Taas kaikki on mun vika ja toivon etten ois syntynyt. Haluan haihtua pois, jotta muiden olisi parempi olla.

Periaatteessa mä haluaisin syödä, mutten voi. En saa syödä, koska mä en ansaitse sitä enkä oo vielä tarpeeksi laiha. Muutenkin muiden nähden syöminen ahdistaa ihan mielettömästi. Äiti ei ymmärrä millasta tää on. Se luulee että mä vaan pelleilen ja nautin tästä.

Mitä jos mä kertoisin äidille tästä blogista? Oon aina ennen pystynyt puhumaan sille kaikesta ja mua ärsyttää suunnattomasti kun se kuvittelee että mä nautin tästä ja teen näin koska se nyt vaan on kiva tapa saada huomiota. En usko että tää tilanne voi enää tästä pahentua. 

Mä tunnen itseni yhtä isoksi kuin 4D-dokkarin 180-kiloinen tyttö. Oon lihonut kaksi kiloa sen jälkeen, kun aloitin omena-neljän-tunnin-välein -projektin. Hyi että mä oon pettynyt itteeni. Kaksi valtavaa kiloa ihraa. Maha on jätkyttävän kokoinen ja ihan oikeasti koko ajan tiellä. Pitäisi varmaan panostaa enemmän vatsojen tekemiseen pelkän juoksemisen ja jalkoihin kohdistuvan treenin sijasta. Tai sitten mun pitäisi vaan jättää ne omenat syömättä. Hävettää ihan suunnattomasti.

Ensin kavutaan hitaasti ylös jännityksen kutitellessa vatsanpohjaa ja sitten liidetään vauhdilla kiljuen alas. Tää on yhtä tunnesekamelskaa. Päättymätön vuoristorata, jonka kyydistä hyppäisin pois jos pystyisin. Syödäkö vai ei? Haluanko olla merinorsu vai perhonen? Haluanko kävellä valoa kohti ja ottaa selville mitä siellä on, vai jäädä kyyhöttämään tuttuun ja turvalliseen pimeyteen? Liikaa vaikeita valintoja. Miksi, oi miksi kaikessa on aina hyvät ja huonot puolet?

Tekisin melkein mitä vain päästäkseni eroon tästä päämäärättömästä laihduttamisesta.

Julkaise, älä julkaise, julkaise, älä julkaise...

Mulla on ihan helvetin paha olla. En pysty kirjottamaan tai ylipäätään edes olemaan. Kaikki tuntuu liian raskaalta ja mä epäonnistun kuitenkin kaikessa mitä mä teen. Kiitos ihanista kommenteistanne ja anteeksi, etten kykene niihin vastaamaan. Mä oon kyllästynyt itkemiseen. En oo tarpeeks vahva. Mä en enää jaksa tätä paskaa. En haluu elää jos tää on tämmöstä koko ajan.

Pitäkää kiva loppuelämä.