There is no greater agony than bearing an untold story inside you

"Kauris ei oikeastaan koskaan saa olla lapsi. Äiti on voimahahmo hänen lapsuudenkodissaan ja vaatii lapsiltaan paljon. Pienille harteille asetetaan alusta asti valtava vastuun taakka, eikä Kauris oikein koskaan tunne olevansa odotusten veroinen." -Luonne horoskooppi

Kirjoittaminen on muuttunut todella vaikeaksi. Osittain se johtuu siitä, etten tunnista mun tunteita. En uskalla edes yrittää, koska pelkään ettei niitä enää ole. Pelkään etten pysty tuntemaan mitään muuta kuin ahdistusta, onnettomuutta ja onnellisuutta. Pelkään olevani turta.

Kammoan yli kaiken luokan edessä esiintymistä. Kädet tärisevät, pää lyö tyhjää ja alan miltei änkyttää. Riemukseni saan uskonnon maikalta tehtäväksi lukea raamatusta otteita luokalle niin, että oppilaat pyrkivät soveltamaan viisauksia nykyaikaan. Istun koko tunnin 36 henkisen luokan edessä. Arvostelevat silmät raatelevat jo valmiiksi olemattoman itsetunnon riekaleiksi. Olo on kuin väijynnän kohteena olevalla saaliseläimellä. Jalat ja kädet tärisevät. Äänikin alkaa jo väristä. Mä en saa näyttää heikolta ja pelokkaalta, koska muuten peto paljastaa kyntensä ja hyökkää armoa antamatta. Yritän peittää epävarmuuteni ja luen lauseita kuuluvalla äänellä mahdollisimman reippaasti. Takarivissä istuvat tytöt hihittelevät. Liian monet silmäparit tuijottavat mua suoraan silmiin. Tahdon pois tästä ahdistavasta tilanteesta. Onnekseni ruokkis katkaisee piinaavan tunnin. Sanon maikalle, etten voi jatkaa lukemista ruokkiksen jälkeen hammaslääkärin takia. Huijasin petoja ja kipitän karkuun niin nopeasti kuin pääsen.

Suunnistan kohti lähintä kauppaksekusta, ostan kasan ihonhoitotuotteita ja ison kananrintasubin (ilman kastikkeita ja öljyjä). Tällä hetkellä mielenterveys on tärkeysjärjestyksessä koulun edellä. Mähän alan syömään. Kävelen kotiin auringon lämmittäessä kasvoja. Jalkojen alla natiseva lumi paljastaa tummia asfaltti laikkuja. Taivas on kirkas ja muutama valkoinen pilvenhattara harhailee orpona sinisessä valtameressä. Kevät tulee.

Äiti hoputtaa nukkumaan, mutta mä en voi mennä. Kuuma tee jököttää telkkarin päällä ja J ryntäsi äsken suihkuun. Se yrittää ehtiä takaisin ennen kuin mun kone takavarikoidaan. Puhaltelen höyryävää teetä ja seikkailen ajatuksissani tuijottaen tyhjyyteen. "Räitkö sä sinne kuppiin?!", äiti rääkäisee huoneen oviaukosta tullessaan hakemaan läppäriä pois. Sen ilme on voitonriemuinen ja katse halveksiva. Huudan että mitä hemmettiä se musta kuvittelee ja saan vastaukseksi "susta voi nykyään luulla mitä vaan". Äiti ei edes yritä peittää kasvoiltaan loistavaa inhoa. Psykiatri on sanonut, että mulla ja äidillä on kommunikaatio-ongelmia. Äiti osoittaa huolestuneisuutensa (kuten kaikki muutkin tunteensa) huutamalla ja halveksimalla. Miksei se voi suoraan sanoa olevansa huolissaan musta, sen sijaan että huutaa naama punaisena, nimittelee ja kiristää kotiintuloaikoja.

Kyllä mä kestän loukkaavat sanat ja huudon. Eivät ne enää satuta mua. Sen sijaan katseet ja ilmeet jättävät jälkeensä syvät avohaavat. Haavat jäävät mielen perukoille kummittelemaan, reveten auki juuri silloin kun sitä vähiten kaipaisi. Tarvitsen mielelleni irtoamattomia laastareita, jotka haihtuvat haavojen parantuessa. Vuodan muuten vielä joku päivä kuiviin.

Äiti huutaa että se ei voi luottaa muhun enää. Se ei voi luottaa muhun, koska keskeytin 5 kurssia kysymättä siltä lupaa. Se ei voi luottaa muhun, koska se kuvitteli että käyn koko ajan hiirulaislukiopsykalla. Se ei voi luottaa muhun, koska väitän koko ajan vastaan. Se ei voi luottaa muhun, koska mä olen epäonnistunut, laiska, tyhmä ja saamaton virhe. Teen kaiken väärin. Äidin miesystäväkin moittii äitiä siitä, miten äiti hemmottelee mut pilalle. Miesystävä olisi kuulemma nostanut mut jo monesti niskasta seinää vasten.

Mä näytän niille että mä en ole kelvoton. Näytän niille että mä onnistun jossain. Lopetan syömisen. Kokonaan. Musta tulee laiha ja sitten kaikki on paremmin. Laihduttaminen on tie kohti parempaa. Mun on pakko onnistua jossain. Paraneminen voi odottaa. Mä en kestä tätä epäonnistumisen ja kelvottomuuden tunnetta. Mä tuun hulluksi muuten.

J on ainoa syy, miksi en ole vielä tappanut itseäni. Mun on pakko yrittää kahlata tän paskan läpi J:n takia. Pelottaa koko ajan että se jättää mut. Se ansaitsee parempaa. En mä ole tarpeeksi hyvä sille. En ymmärrä, miten J jaksaa tuijottaa mun kuvottavaa naamaa päivästä toiseen. Istun puisella keittiön ikkunalaudalla katsoen ohi ajavia autoja ja lumisia kattoja. Keittiön tasolla on vastaleipomiani muffinsseja, joiden tuoksu on vallannut koko asunnon. Melankolinen musiikki raiskaa tärykalvot kyynelten valuessa lämpiminä poskia pitkin. Mä vajoan taas syvälle mustaan.

Ps. Pahoittelen jo etukäteen että postailu ja kommentteihin vastaaminen kärsii, koska äiti on takavarikoinut mokkulan, eli joudun juoksennella ympäri asuntoa ja etsiä suojaamattomia nettiyhteyksiä. Tämmöinen randomin netti toimii korkeintaan sen kymmenen minuuttia, joten blogienne lukeminen ja niiden kommentoiminen on käytännössä mahdotonta. Anteeksi.

Otsikko: Maya Angelou