Mua pelottaa. Suurin osa päivistä lipuu huomaamatta ohi. Treenaan (tällä viikolla sekin on jäänyt), opiskelen, istun bussissa enkä ehdi syödä. Tai ehkä ehtisin, mutta aina on jotain "parempaakin" tekemistä. Tuntuu turhauttavalta etten ole vieläkään oppinut syömään, vaikka varsinaisesta syömishäiriön kuristamasta ajasta on kulunut vuosia. Haluaisin osata olla pelkäämättä ruokaa. En vieläkään uskalla uhrata ajatustakaan syömiselle, ettei suhtautuminen muuttuisi vaivihkaa pakkomielteiseksi, minkä seurauksena unohdan kokonaan syödä. Vihdoin kun voimakas ärtymys iskee, tajuan taas etten ole syönyt koko päivänä mitään. Siinä vaiheessa on kuitenkin liian myöhäistä. Ärtymysnälkä on jo niin suurta että oksettaa, eikä tee enää edes mieli syödä vaikka järjellä tietää että pitäisi. Päivät valuvat ohi, vatsaan valuu suklaata ja päivä päivältä harvemmin ruokaa.
Mun elämässä on kuitenkin paljon asioita, joista olen enemmän kuin kiitollinen. Suhde äitiini on parantunut älyttömästi, emmekä riitele yhtään niin usein kuin muutama vuosi sitten. Pystyn nykyään myös juttelemaan isän kanssa asioista, joista en aiemmin voinut kuvitellakaan avaavani suutani. Ennen isä oli se etäinen hahmo joka vaati aina hymyilemään nätisti ja sanomaan kysyttäessä että kuuluu hyvää, vaikka todellisuudessa sisälmykset raatelivat toisiaan hengiltä kirkuen tuskasta. Aavikkokettukin on jäänyt rinnalleni tähän vuoristorataan. Se ei ole vieläkään lähtenyt pää kolmantena jalkana juosten karkuun vaikka meno onkin ajoittain mennytkin aika rankaksi. Vaikeita hämähäkkien ja varjojen täyttämiä kausia on vähemmän, mutta nyt ne saapuvat varoittamatta ja todella intensiivisinä peittäen kaiken muun alleen hämärään. Kettu on näistäkin kausista huolimatta seissyt rinnallani, tukenut parhaansa mukaan ja ollut läsnä. En voi edes sanoin kuvailla miten korvaamattoman tärkeitä sen läheisyys, tuki ja ylipäätään välittäminen ovat olleet.
Ihmeekseni onnistuin myös syksyn yhteishaussa rimpuilemaan tieni ammattikorkeakouluun sairaanhoitajaksi. Olen siis askeleen lähempänä sitä, että voisin tehdä työtä, jonka kautta pystyisin edes jollain tasolla edesauttamaan muiden hyvinvointia ja antamaan voimia elämän vastoinkäymisistä selviämiseen. Se tuntuu kyllä tällä hetkellä tekopyhältä kun en ole vieläkään saanut edes omia ongelmiani korjattua. Askel kerrallaan eteenpäin ja kärsivällisyyttä, ne sanovat.
Muutimme myös aavikkoketun kanssa uuteen kauniiseen asuntoon, jossa oikeasti viihdyn. En edes käsittänyt miten paljon asuinympäristö voi todella vaikuttaa hyvinvointiin, vaikka näin kirjoitettuna se tuntuukin ihan itsestäänselvyydeltä. Aikaisempi asuntomme oli pieni yksiö, jonka maali ropisi seiniltä palasina kuluneelle laminaatille, kylpyhuoneen ilmasto muuttui jo lyhyenkin suihkun jälkeen sademetsäksi, allaskaapin pohja tippui homeisena lautana naarmuuntuneelle muovimatolle jonka näkyvät kolot vuokranantaja kehotti paikkaamaan silikonilla, jääkaappi ei koskaan viilentynyt, eivätkä keittiön valot suostuneet toimimaan vaikka niihin kuinka koitti vaihtaa lamppuja. On yllättävän paljon mukavampaa asua uudessa siistissä asunnossa kauniilla alueella, eikä elää läävässä vain koska vuokra on niin paljon edullisempi. Suklaaseen ne "säästetyt" sataset kuitenkin paloivat. Palavat edelleen.
Pitäisi jotenkin saada katkaistua näitä huonoja toimintamalleja, mutta se tuntuu niin raskaalta ja toivottomalta. Miksi monille ihan automaattisesti luonnistuvien asioiden pitää olla mulle jatkuvaa kamppailua ja sankassa suossa eteenpäin tarpomista veren maku suussa? Miksi piti vuosia sitten syyttää itseään kaikista negatiivisista ympärillä tapahtuvista asioista? Miksi piti oikein ruoskia tarkoituksenmukaisesti etsimällä diettejä ja tapoja päästä syömishäiriön ihanan viileään syleilyyn? Miksi piti ihannoida itsensä tuhoamista mahdollisimman tuskaisella ja hitaalla tavalla? Lähes vuosikymmen on uponnut mustaan aukkoon, eikä kadotettua aikaa saa enää takaisin. Voi miten paljon tekisinkään toisin jos vain saisin siihen mahdollisuuden.
Katkeroituminen ei kuitenkaan pelasta hukattua aikaa, vaan vie taas askeleen lähemmäs reunaa kohti uutta pudotusta alaspäin syöksyvään spiraaliin. Pitää koittaa pysyä vahvana. On opeteltava uusia ajattelutapoja, joiden kautta saan pikkuhiljaa tätä näkymätöntä mustaa verkkoa murennettua. En halua enää käyttää yhtään enempää aikaa synkistelyyn, mutta aina tahto ja teot eivät kulje käsikädessä. Joko itsekuria on tyylillä armoton diktaattori tai sitä ei ole ollenkaan. Ehkä vielä joku päivä pääsen tästä eroon. Ainakin yritys on kova.
