Tell me what you eat, and I will tell you what you are

Moonin kommentti ja terkkarin uhkailu (että jos jatkan samaa rataa, joudun syksyyn mennessä letkuihin) saivat mut säpsähtämään ja pelästyttivät toden teolla. En mä tunne itteäni niin huonovointiseksi. Mitä nyt vähän huimaa ja pyörryttää kun kävelee jonkin aikaa. Entä jos mun keho viheltää kohta pelin poikki omia aikojaan. Mitä sitten tapahtuu? Jatkanko mä sairaalasta palattuani samaan malliin? Pystynkö mä parantamaan tapani? Hallitsenko mä enään itteäni, vai onko joku muu ottanut ohjat? Mitä mulle tapahtuu? Onko kuoleman jälkeen elämää? Ehkä mä saan ottaa siitä selvää. Yksi menolippu, kiitos.

Mua oksettaa annetut lupaukset, joita en pysty pitämään, aamulla syömäni juustosämpylä, kaikki ja ei mikään. Oon ihan sekasin. Meinaan pyörtyä kun kävelen keittiöön. Silmissä sumenee ja tasapaino pettää. Ihan ymmärrettävää, onhan keittiöön kuitenkin huima 50 metrin matka. Hah, säälittävää.

Maalasin taas viime yönä aaltoja käsivarsiin. Kynnet painautuivat pehmeään ihoon jättäen punaisia viiruja. Maalaaminen on jollain kieroutuneella tavalla kiehtovaa. En pystynyt lopettamaan, ennen kuin iho oli kauttaaltaan punainen. Aamulla päivänvalon tavoittaessa topin paljastamat käsivarret, häpeän silmät ulos päästäni ja vajoan itsesääliin. Läikikkäät kädet loistavat kilpaa auringon kanssa. Mikä mun ongelma on.

Viikonloput ovat siitä ihania, että äidillä ei ole töitä, vaan hän voi vahdata tekemisiäni mielin määrin - myös syömisiäni. Oli pakko syödä 1½ desiä kanawokkia ja äiti piti huolen siitä että söin. Järkyttävä ahdistus iskee. Syön suklaalevyn yrittäen tukahduttaa ahdistuksen ja huonon omatunnon. En onnistu. Hups vaan ja toinen suklaalevy on uumenissani. 400-fakin'-grammaa suklaata kymmenessä minuutissa! Nyt kaduttaa. Juon litra tolkulla vihreää teetä, syön rasiallisen niitä dents pastilleja ja luvassa on 3x puolentunnin rasvanpoltto-aerobic. Hyi kamala, mä en voi syödä enää. Jos syön, siitä ei tule loppua. On vain helpompi olla syömättä. Ai niin, äitihän on lääkäri, joten sillä on ihan pakko olla jotain laksatiiveja tai vastaavia. Syöksyn lääkelaatikolle. Satoja pillereitä, kaiken värisiä ja kokoisia. Pengon laatikkoa kuin viimeistä päivää, tuloksetta. Tablettien nimet ovat täyttä hepreaa, joten luovutan laksojen etsinnän. Juoksen kauhun vallassa keittiöön. Kaappien ovet paukkuvat kun etsin turhautuneena levalacia, jonka näin siellä puoli vuotta sitten. Ei löydy. Sanoinkuvaamattoman paha olo. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. En jaksa tätä.

Oon jonkilaisessa shokissa. Mä en voi syödä. En vaan voi. Muuten syön liikaa, eikä siitä tule loppua. Tunnollinen sateenkaaridietin seuraaminen alkaa huomenna, kun äiti on taas koko ajan poissa ja voin piiloutua J:n luo ruoka-aikaan. Ei tästä tule mitään. Turhauttava läski porsas. Havahdun harkitsemasta itteni tukehduttamista muovipussiin. Pää hajoaa, en kestä itteäni.

Mulla on niin paha olla. Tahdon pois. Miksi helvetissä on niin vaikeaa olla normaali!

And if I only could,
I'd make a deal with God,
And I'd get him to swap our places,
Be running up that road,
Be running up that hill,

With no problems.