She’s a mess, she’s a mess, now the girl is stressed

En pysty keskittymään töissä. Pihvejä lentää lattialle ja liikaa hampurilaisia joutuu roskiin. Olen liian hidas tähän hommaan. Kun ei jaksa keskittyä ja energiataso on nollassa, kahdeksan hampurilaisen vääntäminen 45:ssä sekuntissa ei onnistu. Päässä pyörii satoja kysymyksiä ilman vastausta. Mitä jos mä en saa mistään muita töitä? Miksi mulle pistettiin taas lähete syömishäiriöyksikköön? Kaikkihan menee paremmin kuin ennen. Mitä mä siellä muka teen? Mitä mun pitäisi niille sanoa? Joudunkohan mä vaa'alle? Tai kertomaan koko elämäntarinan viidettäsadannetta kertaa? Miksi äiti sanoi että oon normaalia lapsellisempi 17-vuotias? Mikä musta tekee niin lapsellisen? Se ettten polta, dokaa ja riehu kaupungilla yötä päivää? Se että pakenen pahaa oloa ruokaan? Se että sanon vääriä asioita? Pitäisikö muka pukeutua eri tavalla jotta en olisi niin lapsellinen? Pitäisikö harrastaa jotain erilaista? Olla enemmän kavereita? Kiinnostua enemmän politiikasta? Mitä jos mä olenkin saanut sen oppisopimuspaikan? Tuleeko musta kosmetiikkaneuvoja vai myyjä? Pärjäänköhän mä yksin omassa kämpässä? Pitäisi hankkia lisää halpojen ruokien reseptejä. Saankohan mä vuokran maksettua ymym. Lihat palaa, hupsista vaan. Väärä kastike hupsista vaan. Leivät palaa hupsista vaan. Roskiin kaikki.

Olen saanut "johtaa" keittiötä muutamana työvuorona, mutta sekin johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen usein keittiön kokenein työntekijä. Oonhan mä ollut jo huimat kaks kuukautta töissä. Uutta porukkaa tulee koko ajan lisää.

 
Bussipysäkillä on kylmä. Sinitakkinen mies juttelee vaalealle naiselle, jolla on kirja kädessä. "Onko sulla mies? Asutteko yhessä? Harrastatteko seksiä? Onko teillä lapsia? Harrastitteko seksiä viimeyönäki?", mies pommittaa kysymyksiä, joihin kiusaantuneen näköinen nainen ei meinaa ehtiä vastata. "Luetko sä niille lapsille iltasatuja? Mitä luit viimeksi?". On huvittavaa seurata sivusta näiden kahden keskustelua kun toinen kyselee niin nopeasti kaikenlaista eikä hidasta edes kuuntelemaan vastauksia. Tai siltä se ainakin kuulostaa.

Vihdoin bussi tulee ja hiippailen taakse kuuntelemaan musiikkia. Erehdyn vilkaisemaan sinitakkista miestä.

"Hei missä me ollaan tavattu?"

"Ei missään?"

"Eiku kyllä mä oon sut nähny. Ootko sä töissä jossain kaupassa?", mies huutelee bussin etuosasta ja lyllertää istumaan viereeni.

"Oon mä mäkissä mut en mä sua silti oo nähny."

Mies ei haise viinalle, eikä sen silmät seiso päässä.

 

"Aa no se voi olla ku mä käyn siellä aika usein. Tuutsä sieltä nytteki? Missä mäkkärissä sä oot töissä? Minne oot menossa? Louhelaan, manniin vai martinlaaksoon?"

"Jaa, en tuu sieltä. Oon menossa kotiin, enkä minnekään noista."

"Onko sulla poikaystävä? Minkä ikänen oot?"

"Juu on, täytän kohta 18."

"Ai sä oot nii nuori! Mä oon kyllä paljo vanhempi.. Missä sun poikaystävä asuu? Mikä sen nimi on? Minkä ikänen se on? Asuttekste yhessä?"

 Punaisen lonkeron näköinen kieli pyrkii vähän väliä ulos pyöreisiin kasvoihin maalatusta suusta.

"Oukei, se asuu x, sen nimi on Jesse ja se on 17. Ei asuta yhessä mut muutan pian toivottavasti omaan kämppään."

"Ai semmone Jesse-poika! Asuuks se sil nuijatiellä? Minne muutatte? Minnepäin? Kuka maksaa vuokran? Saanko mä tulla sitte tupareihin? Tuleeko se sun poikaystäväki sinne? Tietääkö sen vanhemmat että muutatte? Mitä ne siitä tykkää?"

"Juupelis ei asu. Toivottavasti etelähaagaan, mä taidan maksaa vuokran, kattoo nyt ja kyllä se taitaa tulla. J:n vanhemmat ei tiiä vielä ja mun vanhemmat ei oikeen tykkää."

"Ai miksei tykkää? Onko teillä nyt sitte niinku välit poikki? Ei kannata olla. Tapaatko sä sitte enää sun vanhempia? Aiotteko te hankkia Jesse-pojan kanssa lapsia heti ku muutatte?"

"Tapaan toki, mähän asun vielä äidin luona. Juu ei tosiaan lähiaikoina, molemmat ollaan vasta 17-vuotiaita."

"Mitä?! Miksette?"

"No eihän me pystyttäis elättää niitä."

"No kyllähän pystyisitte! Tottakai pystyisitte!"

"Jaahas." 

"Mä oon muuten Jani. Saankos sun numeron jos vaikka joku päivä soittaisin?"

"No terve mun nimi on x. Eh okei."

Pyöreät lapsenkasvot omaava mies tarkistaa että numero on oikea. Se tulittaa kysymyksillä kunnes bussi pysähtyy, pyydän outoa miestä väistämään ja kävelen lumisateeseen. Matka kesti alle 10 minuuttia, miten ketään kiinnostaa? Miten kukaan jaksaa kysellä noin paljon kysymyksiä ventovierailta? Ehkä se oli sairas. Tai sitte se on vaan tosi yksinäinen.

Pian lähden takaisin J:n luokse ja oon niin vittumainen kuin vaan osaan olla. Jankkaan että sen pitää syödä vitamiineja, tuon sille kilon satsumia sekä mehua ja saarnaan siitä, miten sen pitäisi syödä niitä.Vittuilen kun se pelaa pumpum-pelejään ja pistän soimaan musiikkia, josta se ei todellakaan tykkää. 

En muista mitä muuta ehdin tekemään, kuin että lopuksi pistin vielä Mamma mia! leffan pyörimään. Ja se oliki sitten viimenen pisara. J suuttui. Ei se mitään sanonut, huutanut tai lyönyt. Maattiin vaan hiljaa sängyllä koskematta ja näkemättä toisiamme. Pestään hampaita ja vältellään toistemme katseita. Vaahtoisten suiden jälkeen pyydän anteeksi ja mennään nukkumaan. J halaa ja sanoo antavansa anteeksi, että se tönäisi mua kun katsoin sitä koska se halusi olla edes hetken vihainen, eikä se pystynyt olemaan mulle vihanen. Kyyneleet raiskaa posket ilman mitään syytä. Ärsyttää kun käyttäydyn näin v-mäisesti suunnilleen kolmen kuukauden välein, enkä ite huomaa vittumaisuuttani ennen kuin on liian myöhäistä. Selitän siitä miten pelkään J:n jättävän yhtäkkiä jos oon vaikea. Selitän siitä miten kaikki harvat tärkeät mieshenkilöt mun elämässä ovat hävinneet varoittamatta. Ne hävisivät, vaikka luulin että kaikki oli ihan hyvin. J puhuu ihania ja ollaan lähekkäin. Se sanoo että se rakastaa mua vaikka en osannut käyttäytyä. Kuiskitaan pehmeässä suolaveden sumentaessa silmät. Nukahdan lämpimään, kyynelten tuhrimaan syliin.

Hyvää uuttavuotta!

Tän vuoden uudenvuodenlupaus on etten lupaa mitään, mitä en voi toteuttaa. 

Teettekö te uudenvuodenlupauksia?

Breathe me

 26.12.2010

Mummi nukkui viime yönä pois.

Se oli vielä joulun meillä. Se vaikutti voivan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Miksi kaikki katoavat niin yllättäen. Jarikin päätti lähteä täältä liian nuorena, vaikka oli vakuuttellut ulkopuolisille koko ajan kaiken olevan ok.

Outo olo. "Surullista mutta silti armollista", ne puhuvat kuolemasta. "Eipähän hänen tarvinnut kestää pidempään kun se sairaushan vain etenee."

Tahdon juoda itteni tunnottomaksi. Vetää pillereitä ja leikkiä ettei mitään olisi tapahtunut. Miksi muilla on oikeus kuolla ja päästä kaikesta eroon niin helpolla. Miksi mä en uskalla tehdä sitä. Haluan pois täältä. Mutta kaikki on silti ihan ok. Ainahan se on.

nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja

jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta

fanfaarien soidessa

tiputtelen esineitä matkan varrelle

että löytäisin takaisin

mut joku tuntuu keräilevän ne ennen kuin palaan

harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa

-Pariisin Kevät

16.12.2010

Tuntuu oudolta kirjoittaa paperille. Koneella on niin helppo korjailla sanoja kun taas paperille ne jättävät rumat tahrat. Olen lihonut yli 10 kiloa alle puolessa vuodessa! Nelosella alkava luku oli niin paljon parempi kuin pömppömahainen 50. Miten mä olenkaan päästänyt itteni tämmöseen kuntoon! Puolet Kaikki pois reisistä ja 3/4 osaa mahasta, kiitos. Eieieimieti  Joka päivä vähintään 40min uimista auringossa loikoilun sijaan. Tavoitteena olisi kuitenkin viettää 2h aalloissa per päivä. Jalat saavat osua pohjaan vasta kun meinaa hukkua. Jotta äiti ei valittaisi koko ajan turhasta, teen lihaskuntoharjoituksia kun se on pikkusiskon kanssa rannalla.

Hotellihuoneen kylppärin lattia on likaisen värisistä valkoisista laatoista, joiden väleissä kiemurtelee harmaita matoja. Nurkassa on musta analoginen vaaka. Se irvistelee rumasti ilmastointilaitteen huristessa taustalla. Peilistä näkyy karu, kalpea hahmo jolla on pömppömaha ja turhan isot reidet. Yök. Aluksi 200 haarahyppyä ja sitten olinko mä oikeasti onnellisempi 48 kiloisena? Haluanko mä takaisin syvälle sumuun joka vie kaikesta värit? Mitä hyötyä liiasta laihtumisesta olisi? Pakko myöntää, että on ihana mahtua 34-kokoisiin farkkuihin ja tuntea XS-kokoisten vaatteiden olevan väljiä. Se ei kuitenkaan ole kaiken sen paskan arvoista. Kelpaan ilmeisesti J:lle tämän kokoisena, joten sen takia ei kannata alkaa kiertämään lähes loputonta noidankehää. Kaupassa myydään kyllä kokoa M, joten senkään puolesta ei ole ongelmaa. Se ei ole sen arvoista.

19.12.2010

Rintakehä kutiaa laikukkaana kun hiusten varpaat osuvat ihoon. Katkarapu. Merivesi on suolaista ja sen pinnalla lilluu syljen näköisiä lauttoja. Valtavailta aalloilta on kiva yrittää uida karkuun vaikka usein pyörre nielaisee mennessään.

Dubaissa ollaan lähinnä oltu rannalla ja kierrelty kaupoissa. En vieläkään oo tottunut siihen, että vaatteen kokolapussa lukee M, 10 tai 38. Se on liikaa, liikaa, liikaa. S olisi parempi, sirompi, kauniimpi.

Kidnappaan pehmeän vaatteen ja häviän sovituskoppiin. Peilit eivät anna armoa. Ne nauraa ja osottelee. Liikaa tavaraa ihon alla. Liikaa mahassa, riesissä, käsissä  ja lantiokin on laittoman leveä. Koitan unohtaa paidan koon sen valahtaessa olkapäille. Järkytyn huomatessani, että olen ihan siedettävän näköinen. Paita halaa lämpimästi kun pyörähdän peilin edessä. Ehkä mä sittenkin kelpaan sellaisena kuin olen. Ehkä en edes ole niin kuvottava kuin luulen. Ehkä koko ei automaattisesti määrääkään ulkonäköä.

24.12.

Miten hemmetissä mä en osaa ylläpitää ihmissuhteita! Annoin viis vuotta kestäneen ystävyyssuhteen haihtua, koska en mennyt eräälle keikalle vaikka sanoin tulevani sinne. En muista vastata viesteihin kun muutama kaveri pyytää leffaan. Tajuan parin viikon välein että ai nii, en oo vieläkään vastannut Omenalle, mutten kuitenkaan tee asialle mitään. En saa mitään aikaiseksi. Verikokeisiinkin olisi pitänyt raahautua jo kuukausi sitten. Hemmetin laiska läski. Syrjäytvä, eristäytynyt apina. Hävettää tämmönen saamattomuus. Nytkin pitäisi tehdä ihan sairaasti kaikenlaista, mutta tässä mä vaan jumitan tekemättä mitään.

Joulu on yliarvostettu.

Raavin punaista lakkaa suttuisista kynsistä. Äiti saa hirveen raivarin kun ei menty pikkusiskon kanssa salamana katsomaan joulurauhanjulistusta telkkarista. Jäädytään hautausmaalla. Kasvoista häviää tunto eivätkä kädet tottele. En osaa jutella niitä näitä serkun kanssa. J on ihana ja pelastaa joulun tulemalla meille. Kylässä oleva koira kiehnää J:n sylissä kun sukulaiset puhuu härskejä. Sain J:ltä joululahjaksi suloisen piirrustuksen ja lahjakortin bodyshoppiin. Yön saan nukkua turvassa lämpimässä kainalossa.

25.12.

Vituttavaa huomata miten tippuu takaisin pohjalle ilman lääkkeitä. Kuvittelin että olisin oikeasti edistynyt ja näin. Inhottavaa tajuta olevansa onnellinen vain lääkityksen ansiosta.

"If you're a bird, I'm a bird"

Miten aika valuukin hiekkana sormien välistä. Piti kirjoittaa tänne tänään, mutta kello on jo puoli kaksitoista ja herätys on neljältä. Lähdetään yöllä äidin ja pikkusiskon kanssa viikoksi Dubaihin.

Toivottavasti tällä kertaa matka sujuu paremmin kuin aiemmin. Ennen se oli ahdistavaa esittämistä ja kulissien ylläpitämistä. Hymyileminen on hankalaa kun on sisältä ontto. Aikuisten on koko ajan pakko ottaa kuvia harmailla kameroillaan ja tekosyyt salaman välttämiseksi alkavat loppua. Epäonnistun kaikissa valokuvissa, joten miksi ihmeessä minut pitää niihin väkisin tunkea. Koko matkan ajan olen farkuissa ja t-paidassa ettei kukaan saisi traumoja. En osaa nauttia aurinkorannoista ja palmuista kun kaikki on yhtä tummaa sumua.
Näin on ollut aiemmilla kerroilla ja lomat ovat menneet osaltani hukkaan.

Kunpa tällä kertaa osaisin oikeasti nauttia ja olla onnellinen. Olen oikeasti pahoillani, etten ole vielä vastannut kommentteihinne. Kirjoitan vielä ennen joulua ja vastaan teille. Mulla oli vielä jotain asiaa, mutten enää muista mitä. Voikaa hyvin, ihanat.

Ps. Jäin pikkusiskon ansiosta koukkuun Skinssiin vaikka oon sarjan ilmestymisestä asti inhonnut sitä.  Ensin dissaan tuntemattoman sarjan/bändin/leffan maanrakoon ja nähtyäni sen olen koukussa. Näin käy aina. Onko muuten totta ettei toista tuotantokautta myydä missään päin Suomea?

Niin ja uskalsin sanoa psykologille päin naamaa ettei se ymmärrä mua. Voittajafiilis, vaikkei mitään konkreettista muutosta tapahtunutkaan.

There's no more rabbits in my hat to make things right

Päästäkseni ylös pitää muuttaa asennetta ja suhtautumista elämään. Mikään muu ei auta. Psykologeista, psykiatreista, ravintoterapeuteista, osastoista, toimintaterapioista sun muista ei ole ollut apua. Pitää siis opetella ajattelemaan kokonaan uudella tavalla. Ei ketään kiinnosta vaikka myöhästyisin junasta. Elämä jatkuu. Haluan oppia ajattelemaan että kyllä tää tästä muuttuu paremmaksi.

 
Valitan koko ajan siitä miten asiat ovat huonosti. Miksen keskittyisi välillä kun pystyn niihin positiivisiinkin asioihin. Mulla on kuitenkin rakastava äiti, lievästi sanottuna mahtava poikaystävä ja katto pään päällä. Eivät ne ole itsestäänselvyyksiä. Sitäpaitsi mä olen perusterve, ei ole syöpää, diabeettestä tai esimerkiksi sydänongelmia.

Uuden harrastuksen ansiosta koen jopa silloin tällöin onnistumisen tunteitakin. Jes, tässä mä oon hyvä. Mulla on suloisen tyhmä läski kissa ja telkkari omassa huoneessa. Naamassa on niin tummat ripset ja kulmakarvat, ettei joka päivä tarvitse meikata. Pölyisessä huoneessa on nahkaiset korkokengät ja twin peaksin tuotantokausi. Ja ai niin, onhan mulla työpaikkakin.

Ei ole siis mitään syytä valittaa, koska kaikki on ihan hyvin.

Don't worry, be happy.

I'll never talk again

Maailma kaatuu kun lähden bussista, enkä mene J:n viereen nukkumaan.

Oon sekaisin. Hihittelen illalla kuin hullu. Olen liian itsepäinen ja itsekeskeinen. Ruma ihminen. Ehdin onneksi kauppaan kaivamaan omaa hautaani. Rangaistukseksi kerään oranssiin koriin suklaalevyn, pizzaa, pullapussin ja ison kasan suklaapatukoita. Myyjä hymyilee epämiellyttävästi. "Taas se tuli ostamaan läskiruokaa! Hahaa typerä fädäri", se ajatteli. Eräskin vaaleahiuksinen myyjä sanoi vuosi sitten "Ai että sitä ollaan taas ostamassa suklaata!" ja virnuili ilkeästi. Halusin vajota maan alle. Toivoin hyökyaallon pyyhkäisevän ylitseni ja vievän mennessään. Häpesin silmät päästäni. Ahdistus kuristi enkä saanut sanaakaan suustani. Senkin - ventovieraan ihmisen - mielestä mä olen lihava. En mennyt kauppaan kuukausiin. Kävelin päivittäin kauas toiseen harmaaseen rakennukseen hakemaan läskini.

Eksyin aiheesta.

Oon ihan sekasin ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle. En saa apua kuukausiin jos silloinkaan, riippuen jonoista ja syömishäiriöklinikalla olevista ihmisistä. Kunnan psyskologista ei ole apua. Se ei ymmärrä mitään siitä mitä sille kerron. En halua puhua sille, koska se turhauttaa kun psykologi vetelee vääriä johtopäätöksiään eikä vain yksinkertaisesti ymmärrä. Musta tuntuu etten jaksa. J ja äiti joutuvat kärsimään mun vittumaisesta käyttäytymisestä ja typeristä ajatuksista. Töissä oleminen ja jaksaminen ei tunnu tuottavan tulosta. En saa ikinä tarpeeksi rahaa takuuvuokraa varten kun suurin osa palkasta menee läskiruokaan. Mitä tulevaisuudella on muka annettavaa. En jaksa enää pitää hengissä lämpimiä haaveita perheestä, kodista ja koirasta. Eivät ne tätä menoa tule ikinä toteutumaan. Syöksyn mustaan loputtomaan noidankehään yksin hämähäkkien kanssa.

Listoja on helppo tehdä vaikka niiden toteuttaminen onkin sitten ihan eri asia. Kirjoitan ylös asioita, jotka pitäisi saada kuntoon jotta elämä luonnistuisi edes joten kuten ja pääsisin taas jaloilleni.

To do

+ Säästöön vähintään 2kk palkka ennen tammikuuta

+ Toisen työpaikan hankkiminen nykyisen lisäksi

+ Säästöön rahaa huonekaluja varten

+ Muutto omaan asuntoon tammikuun puolessa välissä

+ Opiskelujen jatkaminen maaliskuussa (?)

+ Syömisvammailun lopettaminen

+ Säännöllinen ruokailurytmi

+ Kaverisuhteiden elvyttäminen

"When you call a girl fat or ugly, it's engraved into her mind. Every insult will stay with her forever, reminding her that she's worthless, disgusting, and unloved. Her mind will be programmed to put herself down, to hate herself and her body. Call her pretty? She'll remember it for a moment. Call her ugly? She'll never forget it. Because she's a slave to the pain that you never even thought about." 

Kohmeiset varpaat ja hiipiviä ikkunoita

 
Tapaaminen poliklinikalla äidin, hölmön psykologin ja psykiatrin kanssa. Psykologi on ärsyttävä. Se tuijottaa suu mutrussa ja kulmat kurtussa selittäen tekemistään johtopäätöksistä, jotka eivät voisi olla yhtään kauempana totuudesta. Silmälasipäinen psykiatri sanoo kirjoittavansa lähetteen syömishäiriöyksikköön. Turhaa, koska mulla ei ole syömishäiriötä. Meen sinne vain jotta he voisivat todeta ettei mulla ole ongelmaa. Syömishäiriöiset ovat laihoja, siroja keijukaisia. Minä olen valtava, valasmainen keijun vastakohta. Luulisi psykiatrinkin sen huomaavan.

Pitäisi osata elää. Käydä töissä, opiskella ja olla iloinen. Pitäisi ottaa yhteyttä opistoon ja selvittää, voiko opiskeluja jatkaa maaliskuussa. Alunperin olisi pitänyt pystyä aloittamaan jo tammikuun kymmenes päivä. Vaan kuinkas kävikään: läski, epäonnistuva erakko ei kykene jatkamaan vielä. Ruma sika, joka ei osaa olla.

Olen lihonut seitsemän ihraista kiloa osastolta päästyäni. Seitsemän kiloa ylimääräistä, iljettävää läskiä. Niljakkaisiin vatsamakkaroihin on tungettu 14 rasvapakettia täytteeksi. Hyi helvetti! Miten mä olen päästänyt itseni tällaiseen kuntoon. Pitäisi tapahtua radikaali muutos parempaan. Mitä parempi on? Se että olisin siedettävän näköinen ja sinut itseni kanssa vai elämä rönsyilevien reisiläskien ja mahamakkaroiden kanssa?

Miksei riitä, että syön? Onko sillä niin väliä mitä suuhuni pistän kunhan lihon. Sehän on normaalia. Pullapussi, suklaalevy, mutakakku, nugetit, pizza ja pasta ovat mahtavaa läskiruokaa. Perään kasa purkkaa ja läkeroleja tai valkoista litkua. Psykiatri sinisessä silmämeikissä selitti viimevuonna, ettei ahmimiseni ole ns. oppikirjamaista ahmimista vaan normaalia. Ahmimiskohtaukset hyökkäilee lähes päivittäin, mutta ei sen niin väliä. Sehän on normaalia.

Haluan laihtua takaisin normaalipainoiseksi.

baby, could you blow my heart up

En tajua mikä mua vaivaa. Jonain päivänä itsetunto on pilvissä, tuntuu että pystyn melkein mihin vaan jos tarpeeksi yritän ja elämä näyttää valoisalta. Seuraavana päivänä en taas meinaa päästä sängystä ylös koska iljetän itseäni ja tuntuu ettei mistään tule mitään. Silmitön ahdistus saattaa hyökätä kimppuun, vaikka sekuntti sitten hyppelehdin iloisena. En ymmärrä. Ahdistuskohtaus saattaa lähteä yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta toisinaan se kestää koko loppu päivän tai useampiakin päiviä. Ketuttaa tämmönen mielialavuoristorata. Ei tää tunnu normaalilta/pelkältä masennukselta.

Pyöri läski, pyöri

Ensimmäinen tankotanssitunti. Toinen kerta kun harrastan minkään tyyppistä liikuntaa osastojakson jälkeen.

Ulkona on kylmä ja ohjaaja on myöhässä. Kymmenkunta siroja tyttöjä värjöttelee pakkasen sotkeman oven edessä. Ennen kuin varasin tunnin, luin erilaisia aiheeseen liittyviä keskusteluja netistä ja niiden kautta sain käsityksen ystävällisestä ja rennosta ilmapiiristä. Joudun pettymään karvaasti. Heti kun valitsen tangon, kaksi tyttöä alkavat mittailemaan ruhoani katseillaan. Toinen sähähtää ja tummahiuksinen käskee menemään muualle. Minulla on koko salin valtavimmat, ihraisimmat reidet. Kaikki tuijottavat. Hävettää. Mitä mun päässä liikkui kun kuvittelin voivani osallistua tunnille shortseilla. Jätesäkki olisi ollut paremman kokoinen vaihtoehto hyllyville selluliiteille. Tekisi mieli juosta pois. Karkuun nättien tyttöjen pistäviltä katseilta.

Kätken punaiset aallot säärystimien ja pitkiten hihojen taakse. Muutaman minuutin päästä ohjaaja käskee ottamaan housut (jos ei ole shortseja), säärystimet ja sukat pois. Hennon, kiharapäisen ohjaajan katse unohtuu liian pitkäksi aikaa jalkoihini. Haluaisin vajota maan alle. Itsetunto on nollassa ja silmissä sumenee. Pyörryttää. Vastapäisen seinän peittävästä peilistä irvistää kuvottava naama, pömppömaha ja virtahevon reidet. En tajunnukaan näyttäväni näin vastenmieliseltä. Jos olisin tajunnut miltä näytän aiemmin, en olisi edes poistunut kotoa. Käyn täyttämässä vesipullon päästäkseni karkuun kuvajaiselta. Haluan painaa pikakelausnappia, palata kotiin ja jäädä sinne. Eipähän muiden tarvitse kärsiä tämmösen näkemisestä.

Tunnin jälkeen on kaikesta huolimatta hyvä olo. Kestin fyysisen ja henkisen kuivun, enkä luovuttanut heti. Seuraava tunti on varattu keskiviikoksi. Toivottavasti se menisi edes vähän paremmin.

Minähän se siinä. En todellakaan taitojeni, vaan kokoni puolesta.

Tuo tyttö on taitava. Sattuu vain olemaan saman kokoinen.

Tyhjiä katseita ja kulutettuja lupauksia

Huomenna alkaa rangaistusruokalakko. Pakko päästä pinttyneestä periaatteesta eroon. Kun aloitan alusta omassa asunnossa, en voi jatkaa samoja kuppaisia tapoja. Ei ole enää varaa tippua pohjalle. Pitää ryhdistäytyä. Rangaistusruokaan menee ihan liikaa rahaa. Kuukauden palkasta (~400e) ei ole enää juuri mitään jäljellä.

Menen tänään kauppakeskukseen avaamaan säästötilin, jonne vaivalla hankitut setelit menevät piiloon. Ihan pakko saada rahat takuuvuokraan. En voi jäädä tänne pitemmäksi aikaa kuin on pakollista. Kotona on liikaa synkkiä muistoja yli kymmeneltä vuodelta. Pelkkä täällä oleminen lamauttaa ja saa varjot hiipimään rääkyen seinistä.

Tavoitteet

paino on nyt 53kg ja kuukauden päästä 51kg

säästötilin avaaminen + rahan säästäminen

rangaistusruokalakko

kunnolla liikuntaa

ihmissuhteisiin panostaminen 

aikataulut syömiselle ja niiden noudattaminen

Muutin blogin ulkonäköä, koska enää kyse ei ole salaisuuksista. Salaisuudet on revitty päivänvaloon tarkasteltaviksi ja nyt niistä pitäisi päästä eroon. Nimeksi valitsin Battle for the sunin, koska se kuvaa tätä hetkeä ja on erään parhaan bändin albumin & kappaleen nimi.

Likaiset varpaat ovien välissä pelkää pimeää

En ymmärrä mitään. Elän pienien hipaisujen, tunteiden, hiipivien kuvien ja sävelien kautta - en niinkuin pitäisi. Pitäisi olla fiksu, terve, asiallinen ja asiansa osaava, järkevä ihminen. Olen jättänyt syömisvammailun nurkkaan mätänevänä omenana. Tai niin ainakin itselleni uskottelen. Unohdan turhan usein syödä. Sen lisäksi olen koko ajan rankaissut itseäni ja ajatuksiani suklaalla sun muulla läskiruualla. Se on kuitenkin vain sivuseikka. Pääasiahan on että syön ja lihon kunnes räjähdän. Sehän on normaalia, niinkuin kunnan palkkaama hölmö uskottelee. Maha on turvonnut ja se muistuttaa jo huolestuttavasti rantapalloa.

Syömiseen menee ensinnäkin
- todella paljon rahaa
- aikaa jonka voisi käyttää muuhunkin
- mielenterveys rutiinien muutoksesta
- olematon kontrollin tunne
- lihoo ja on kuvottava

Toisaalta syömisen hyviä puolia olisi
+ ettei tarvitsisi jättää menemättä paikkoihin sen takia, että niissä saatetaan tarjota ruokaa
+ ns. normaali vuorokausirytmi
+ jaksaa paremmin

Vaaka kuiskii korvaan houkuttelevista unelmista ja höyhenistä.
Tiedän että se ei johda mihinkään. Pelkkä turvallisen tuntuinen
noidankehä, jonka syövereihin vähitellen hukun. Onko elämällä
muutenkaan mitään annettavaa? Liian upea parisuhde, joka ei 
voi kestää enää kauaa. Sitä onnea on jatkunut kohta vuosi, joten
pian se riistetään pois. Varmasti riistetään. Ja kun niin käy, onko
enää syytä pärskiä siirappia keuhkoista ja koittaa hengittää?

Toteutumattomissa unelmissa roikkuminen piirtää tummanpunaista 
jokea sisälle. Unelmat häilyvät usvaan, eivätkä ikinä toteudu. Ne 
repivät juuri ommellut saumat rikki ja vuodan kuiviin. Pelkään 
putoavani yhtä kovaa alamäkeen kuin viime syksynä

One day we'll run away

anteeksi etten ole vastannut kommentteihinne

Puhelin soi vihaisena. Paniikki ja äkkilähtö. Ahdistus hiipii sängyn alta. Oon vihainen ja helvetin turhautunut itseeni. Pyysin lisäaikaa enkä silti tullut takaisin sovittuun aikaan. En mä saa olla näin typerä ja huolimaton. Ansaitsen moisesta rangaistuksen. Mutakakkua kunnes maha räjähtää ilmapallona. Piikit tekevät reikiä vihreään kun juoksen bussipysäkille. Odotan kunnes jaloista lähtee tunto. J oli kai katsonut aikataulua väärin. Seuraava bussi ei ilmesty lähiaikoina.

Lähden kävelemään roudan peittämien ruohonkorsien viertä. Kotiin on liian pitkä matka kuljettavaksi yksin pimeässä. Jalat peittävä verkko ja takki, jonka vetoketju on rikki toivottavat kylmän tervetulleeksi. Ei tän näin pitänyt mennä. Katulamput maalaavat oranssia jäiseen asfalttiin. Oon yksin tässä roudan raiskaamassa kuilun pohjassa. Mielikuvitus lähtee lentoon maalaten pienimmillekin rasahduksille ja varjoille kasvot vertavuotavin hampain.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miltä tuntuu kun lämpimät kyyneleet jäätyvät poskille.

tapaaminen äidin ja psykologien kanssa
dissositiivistä taipumusta liikaa haihatusta koiran ja oman kämpän perään ei ole nähnyt kun syö ei tule pärjäämään kelan rahoittama psykoterapia suhde ei tule kestämään väärä asenne turhan negatiiviset ajatukset masennus lähtee asenteenmuutoksella suhde ei tule kestämään masennus muuttuu krooniseksi ei tule pärjäämään keskittymiskyky keskitasoa syyttää liikaa itseään ei tule pärjäämään palkka ei riitä elämiseen ei tule pärjäämään ei tule pärjäämään ei tule pärjäämään
                                                                  hyppää jo

Just because they think they've won, it means that the shit has just begun

Mä en enää jaksa tätä paskaa. Mielialojen vaihtelut tekee mut hulluks. Oon valmis luovuttamaan. Tähän mennessä_kaikki_ (lukuunottamatta J:tä) on mennyt päin persettä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Miksi mikään yhtäkkiä muuttuisi. Mitä ideaa yrittää kun aina jokin on työntämässä reunan yli ja tipun taas pohjalle. Onnellisuus ja iloiset hetket ovat pelkkää silmänlumetta. Hämääviä hallusinaatioita. Kaikki on niin helvetin epävarmaa.

Olisi paljon helpompaa päästää irti. Liikaa unelmia, jotka eivät ikinä tule toteutumaan. Turhat haaveet ja tavoitteet täyttävät päivät antaen elämälle muka tarkoituksen. Sisälmyksiä kuristavien solmujen kanssa ei voi elää. Oon valmis luovuttamaan ja vielä joku päivä kun saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta, hyppään ja päästän irti kaikesta.

Näitä palasia ei saa enää liimattua paikoilleen. Peli on jo menetetty.

Likaisia sanoja kuiskivat seinät syövät toisiaan

Pelkään nurkissa ja seinien sisällä kyyhöttäviä käärmeitä jotka luikertelevat ajatuksiin. Pelkään, että kirjoittaessani palaisin jollain ihmeen keinolla takaisin vanhoihin, liian turvallisen tuntuisiin tapoihin.

Sovittiin joku aika sitten J:n kanssa, että koitetaan molemmat opetella taas syömään. Tarkoituksena olisi tehdä yhdessä ruokaa silloin kun nähdään, eli suunnilleen joka toinen päivä. Juttu on vähän jäänyt, mutta kun 2-3kk päästä saan toivottavasti asunnon ja muutetaan epävirallisesti yhteen, voidaan varmaan toteuttaa sitä syömisjuttua säännöllisemmin.

Aika kuluu töissä, J:n kanssa ollessa ja koiraohjelmia/-palstoja/-kirjoja lukiessa. Haluaisin niin oman koiran. Pörröisen kaverin, josta huolehtia. En kuitenkaan voi hankkia karvakuonoa ainakaan kolmeen vuoteen, koska syksyllä jatkaisin taas opiskeluja ja niiden ohella pitäisi käydä töissäkin. Olen koittanut saada oppisopimuspaikkaa ja soitellut pariinkymmeneen eri yritykseen tuloksetta. Pitää siis vaan koittaa malttaa ja olla kärsivällinen.

Yleisesti ottaen voin paljon paremmin kuin ennen. Kuitenkin varjot hyökkäilevät aiheuttaen säälittäviä ahdistus-itkukohtauksia. Viimeksi näin kävi maanantaina kun oltiin J:n kanssa menossa leffaan. Istuttiin puisilla rappusilla ja itkin tunnin, kunnes olin yksin pari sekunttia (hui hain jopa nenäliinaa) ja sitten olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olo oli yllättävän iloinen ja huoleton. En tajua mikä mua vaivaa! Ei ole normaalia itkeä tuntia ahdistuneena ja sitten yhtäkkiä tyyliin naureskella ja hyppiä ympäriinsä.

Tiistaiksi on varattu tapaaminen lääkärin kanssa. Se pässi määräsi aiemmin allergialääkettä ahdistukseen (nukahtaisin aikaisemmin = ahdistus häviäisi taikaiskusta). Ylläripylläri, eipä toiminu missään suhteessa. Pilleri ei väsyttänyt yhtään eikä auttanut millään tavalla ahdistuskohtauksiin. Psykologinkin suusta pulppuaa pumpulia eikä se näe lauseisiin piilotettuja veitsiä. Se on ihan liian helposti manipuloitavissa, nuori ja naivi, eikä se oikeasti ymmärrä mitä asiakas tai potilas käy läpi. Ketuttaa.

Läskiä, läskiä, liikaa läskiä. Hyllyvä selluliittiklöntti. Hypi tyttö, hypi. Ei susta ole mihinkään muuhun. Älä lopeta vaikka mitä kävisi. Hypi kunnes happi ei löydä keuhkoihin. Hahahaaa siinä sä läski röhnötät kuin kala kuivalla maalla. Hypi lisää tyttö, hypi. Eivät ne sua kaipaa. 

haluan juosta pakoon ja unohtaa

Tyyntä ennen myrskyä

Oon niin helvetin huolissani susta. Silti samaan aikaan oon todella kiitollinen kun suostuit varaamaan ajan kanssani ja tulemaan kolkkoon valkoiseen. Haluan kirjottaa tästä mutten uskalla, koska saatat lukea tätä. Vituttaa vaan etten aiemmin kiinnittänyt enempää huomiota asioihin. Ihmetyttikin reaktiosi kun silloin kerroin osastolla syömistäni määristä ja siitä, mitä kotilomilla pitää syödä. Sanoit ettei kukaan normaalisti syö niin paljoa. Sanoit että se on ihan hullu määrä ruokaa. Terapeuttien mukaan 1400 kaloriahan on vielä vähän verrattuna siihen energiamäärään, minkä kroppa kuluttaa. Seurassasi oli vaikea opetella syömään säännöllisesti, koska itse syöt ehkä kaksi kertaa päivässä - yhden aikaan päivällä ja myöhään illalla. Sen lisäksi oot heittänyt epämääräistä läppää dieteistä ja siitä, miten sun maha muka kasvaa. Aluksi koitin kieltää ajatukset, että sullakin olisi ongelmia pitkäjalkaisen pimeän kanssa. Yritin ajatella, että ylianalysoin taas tapani mukaan. Hemmetti vie kun en voi lukea sun ajatuksiasi! Toki voin jutella asiasta kanssasi, mutta tunteita ei aina halua tai edes osaa pukea sanoiksi. Pelottaa että hämähäkit repii tällä kertaa sut rotkoon.

Kaavin lusikalla niiden pirujen silmät ja syötän korppikotkille. Nirhaan raajat pieniksi palasiksi yksitellen kovaäänisesti surisevalla telaketjulla. Syötän kielen ja sisälmykset epämuodostuneille rotille jyrsittäviksi. Pistän häkkiin tulen ylle kunnes musta muuttuu tuhkaksi. Nehän ei sua vie.

Ehkä mä kuitenkin ylireagoin. Ehkä kaikki on ihan hyvin ja teen tästä vaan liian ison numeron. Torstain naista sinisessä luomivärissä ja kolkkoja seiniä odotellessa.

Aim for the moon, if you miss you may hit a star

- W. Clement Stone

Kirjoittaminen on jäänyt. Olen aikalailla kahden vaiheilla. Jättääkö blogi, koska olen käyttänyt sitä ahdistuksen purkamiseen ja nykyään asiat menevät ihan hyvin, vai jatkanko ja opettelen kirjoittamaan kaikenlaisista fiiliksistä, jolloin stressaan kirjoittamista kun sisäinen pieni perfektionisti pääsee valloilleen. Nykyään mulla on unelmia ja tavoitteita, jotka eivät liity syömiseen tai ylipäätään laihuuteen. Tunnen usein syyllisyyttä päästessäni siitä helvetistä eroon niin helpolla, kun toiset joutuvat painimaan ongelman kanssa useampia vuosia. Toki vuosi syömisvammailujen parissa on melko pitkä aika, kun siihen lisätään syömisongelmia edeltävät 3 vuotta vaikeaa masennusta. Kuitenkin monilla on asiat huonommin ja osaan vasta nyt arvostaa apua, jota olen myrskyn aikana saanut. Kaunis kiitos teille lukijoillekin, jotka jaksoitte tukea vaikeina aikoina. Tajuan jopa, että osastolla vietetty aika ei ollut hukkaan heitettyä kun siellä ne "vaan pakottivat kiristämällä, saarnaamalla ja mahaletkulla uhkailemalla syömään". Jos äiti ei olisi huomannut ongelmaa niin pian, voisi tilanteeni olla paljon synkempi. Kaunis kiitos myös J:lle, joka ei hylännyt vaikka jouduin pitkäksi aikaa osastolle enkä muutenkaan osannut käyttäytyä. Kiitos kun jaksoit tukea vaikeinakin aikoina ja seistä vierellä lumimyrskyn keskellä. En osaa kiittää teitä tarpeeksi.

Mulla ei vieläkään ole kavereita poikaystävää lukuunottamatta ja olen kaiken kukkuraksi epäonnistunut ja keskeyttänyt opiskelun. Siitä huolimatta pääsin suurimmaksi osaksi eroon varjoista, vaikka ne vieläkin häilyvät vaanien nurkan takana. Sain työpaikan, eli ei tarvitse lahnata kotona tekemättä mitään ja olen erään nuorisosäätiön asuntojonossa. Ollaan suunniteltu J:n kanssa epävirallista yhteenmuuttamista, kun jossain vaiheessa puolen vuoden - vuoden sisällä hankin oman kämpän. Nyt mulla on jotain, minkä takia elää ja olla leikkimättä tulella. Joku aika sitten tuntui, ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta, eikä elämällä ole enää mitään annettavaa. Voin hymyillen sanoa, että olen pahimman taisteluni taistellut ja löytänyt halun pysyä pinnalla. Toki kamppailu jatkuu edelleen, enkä vieläkään ole selvillä vesillä. Maailma näyttää paljon paremmalta paikalta ilman näännytystä, ahmimiskohtauksia, pakkoliikkumista, varjojen piirtämiä unia sekä hallusinaatioita, käsiin maalattuja aaltoja ja jalkojen punaista.

Pahoittelen turhaa postausta. Yöllinen valaistuminen.

She said “I don't know what you're living for”

She said “I don't know what you're living for at all”

He said “I don't know what you're living for”

He said “I don't know what you're living for at all”

But I will run until my feet no longer run no more

And I will kiss until my lips no longer feel no more

And I will laugh until my heart it aches

And I will love until my heart it breaks

And I will love until there's nothing more to live for

Amy MacDonald - Run

Valkoinen ritari ja peltiratsu

Perjantaina oli ihan järkyttävän paha olla. Muutenkin oli koko ajan ollut sellainen olo, että minä hetkenä hyvänsä räjähtää. Ei tarvittaisi kuin putoava suihkuverho, kaatunut vesilasi, riita siskon kanssa tai yksi ainoa halveksiva katse ja putum, pää räjähtää. J viettää päivän kavereidensa kanssa, joten sanon pikkusiskolle että se saa halutessaan tuoda kavereitaan meille yöksi nyt kun äiti on matkoilla. Siivoan koko asunnon herättyäni ja pian kello onkin neljä. Pitäisi kai syödä jotain. Jääkaapista makaronilaatikkoa ruokatorveen ja suihkuun. Muistaminen on vaikeaa. 

Ovi lennähtää auki kun sisko tulee yhtäkkiä huutamaan ilman mitään syytä ja varastaa mokkulan. Netti katkeaa ja asunnon metsästys jää pahasti kesken. Koko päivän pinnan alla vellonut ahdistus syöksyy pintaan. Pakko päästä siitä eroon, ennen kuin pimeä kasvaa sietämättömäksi. Yritän huutaa pirut tyynyyn, mutta ne ovat takertuneet liian tiukasti sisälmyksiin. Purkaan pahaa oloa kitaraan, kunnes sisko ja sen kaverit tulevat valittamaan melusta. Paniikki. Miksi hemmetissä menin lupaamaan, etten enää leikkaisi ihoon punaista! Haarahyppyjä ja raskasta musiikkia kunnes keuhkot antavat periksi eivätkä jalat tottele. Huohotan lattialla kuin mikäkin kala ja vihdoin kun hengitys lopettaa kettuilun, jatkan hyppimistä. Saan huijattua itseäni lopettamaan liikkumisen juomalla vettä. Pala merta kurkusta alas ja äkkiä parvekeelle puhelimen kanssa.

En voi olla missään. En pysty olla huoneessani hyppimättä ja pikkusisko kavereineen on vallannut loput talosta. Jokin menee vikaan ja meri alkaa purkautua ulos silmistä, eikä jää mahaan. Tärisen viltin alla kun ne nauravat sisällä ja katsovat telkkaria. Sisko ja sen kaverit hymyilee nähdessään mun meren sotkemat kasvot. Inhottaa. Keskittyisivät vaan toisiinsa ja antaisivat muiden olla. Hengittäminen on liian vaikeaa. Tahdon niellä levyllisen lääkärin määräämiä ”unilääkkeitä”, jotta pääsisin eroon näistä piruista ja voisin nukkua tämänkin päivän pois. Pelkään itseäni.

Koitan soittaa isälle, mutta se ei vastaa. Äitiin en voi koittaa ottaa yhteyttä, koska se on muualla enkä halua pilata sen matkaa. Kavereita ei ole. En voi muuta kuin pistää viestiä J:lle. Se soittaa hetken päästä, mutta ääni tärisee enkä osaa muodostaa sanoja. Pyydän J:tä menemään takaisin kavereidensa luo. Se ei tottele vaan haluaa tietää mikä mulla on. Katkaisen puhelun ja jonkin ajan päästä kännykkä hälyyttää viestistä. J sanoo tulevansa hakemaan ja kieltää syömästä pillereitä. Koitan saada sen ymmärtämään, ettei sen tarvitse lähteä kylmään ja yritän uskottella että pärjään. En mä saa olla näin typerä ja heikko. Puhelin piippaa J:n pistäessä viestiä. Se sanoo olevansa rapun edessä ja odottaa siinä vaikka koko yön jos en mene avaamaan ovea.

Yritän pakottaa hengityksen tasaiseksi ja hävittää poskia pitkin juoksevat pisarat. Hävettää kun se joutuu näkemään mut tällaisena. Se ansaitsisi niin paljon parempaa. Ei oikeassa elämässä voi olla pelastavia ritareita, jotka saapuu paikalle hädän hetkellä. Niitä on vain saduissa. Miten ihmeessä J on tänne eksynyt. Lämpimiä halauksia ja skootterilla karkuun pahalta. Ähhähhää, etpäs saanutkaan kiinni.