Herään kahdeksalta suihkuun, koska kymmeneltä pitäisi mennä verikokeisiin. Kävelen kohti terveyskeskusta jo valmiiksi kauhuissani. Pelkään neuloja. Kerron vastaanottovirkailijalle poliklinikan pistämästä lähetteestä ja kysyn minne pitäisi mennä. Mukavan näköinen ruskea hiuksinen nainen sanoo, ettei mulle ole varattu mitään aikaa kymmeneksi. Nainen selittää kuitenkin tien labraan ja lähden matelemaan sokaisevan valkoisia käytäviä pitkin. Labran vastaanottoaula on täynnä ihmisiä. Ahdistaa. Osa niistä mittailee mua katseellaan.
"Hyi helvetti miten läski. Hahahhaaa hyi kamala. Onpas harvinaisen ruman näköinen tyyppi." Seinän vieressä on valkoinen automaatti. Siinä on kaksi isoa nappia joissa lukee "näytteen otto" ja sitten oli joku muu epämääräinen. Tärisen ahdistuksesta ja pahasta olosta, jolle en löydä sanoja. Ei mulle ole varattu aikaa ja tää huone on täynnä ihmisiä. Oon vaan tiellä. Turha. Toikin tuijottaa mua kuvotuksen vallassa. Ryntään pois keskuksesta ja verikokeet jää ottamatta. Ei niistä kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä. Mä oon kaikinpuolin ihan kunnossa, eikä mulla ole mitään ongelmaa.
Ansaitsen rangaistuksen, koska en mennyt verikokeisiin. Helvetin lahna. Haluaisin itkeä pahan olon pois, mutten pysty. Laahustan kotiin ankean musiikin virratessa suonissa. Laukussa matkustaa mutakakku ja kaksi pakettia nuudeleita. Mä en ansaitse olla laiha. Mulla ei ole oikeutta siihen. Mässytän noi ruuat rangaistukseksi. Mulla ei ole oikeutta olla onnellinen.
Nyt mä teen sen. Oon kyllästynyt kokeilemiseen. Mä haluan tuloksia. Sidon ohuet hiukset ponnarille ja haen peilikaapista sinisen hammasharjan. Vessan matto tuntuu pehmeältä jalkojen alla kun kumarrun ja työnnän hammasharjan kurkkuun. Mitään ei tapahdu. Koitan uudestaan. Kakomista, mutten saa mitään ulos. Kolmas kerta toden sanoo. Työnnän hammasharjan niin syvälle kurkkuun kuin pystyn, mutta vedän sen äkkiä pois. Mitä helvettiä mä kuvittelen tekeväni? Pitkältä tuntuvan sisäisen sisällissodan jälkeen nousen kyynelten lämmittäessä poskia ja vien hammasharjan takaisin kaappiin. Typerä, heikko ihrakasa. Vielä joku päivä mä uskallan tehdä sen. Tukehdutan sen osan musta, joka vastustaa. Pakko laihtua keinolla millä hyvänsä. Oon kyllästynyt tähän nykyiseen painoon, joka on pysynyt kuukauden samana vaikka kuinka liikun ja varon syömistä. Aina ei voi voittaa. Ei edes joskus.
Tuntuu pahalta.
J ansaitsisi niin paljon parempaa. Miksi se tyytyy ihran ympäröimään, rumaan, iljettävään, typerään, naiviin, läskiin ihmiseen, kun maailma on pullollaan muita kauniita tyttöjä? Rakastan
J:tä ja se sattuu, koska odotan koko ajan sitä päivää että hän jättää mut. Se koittaa vielä. Oon varma siitä. Ajan mittaan se kyllästyy katsomaan samaa rumaa naamaa ja läskiä hylkeen kroppaa. Odotan kauhulla sitä päivää kun
J avaa silmänsä.
// uusi lukija ♥
