Mä olen se tyttö joka syö mutakakkuja. Yleinen vitsi kaveripiirissä. Päivittäin yhä laajempaa aluetta asunnossa valtaavat mutakakkulaatikot ja suklaalevyvuoret eivät enää herätä mitään huomiota, koska ne kuuluvat arkeen. Meidän arkeen. Mies ei edes tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta. Taustalla lymyävä tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö verhoaa nätisti syömisongelmista puhumisen miehen silmissä ylireagoinniksi. "Se on taas vaan tällainen päivän kestävä ylireagointijakso joka menee ohi. Huomenna se on jo rauhoittunut tunnemyrskystään", mies tuntuu ajattelevan kun itken itseni uneen. Tuntuu niin pahalta kun läheinen ihminen ei osaa lohduttaa tai edes tukea vaikeina hetkinä. Jos kerron miten vatsan pinta-alan suunnaton paisuminen lyhyessä ajassa pelottaa ja ahdistaa kun kiloja on hyppinyt niskaan parissa kuukaudessa melkein kymmenen ylimääräistä, mies toteaa että "ikävä juttu, koska en pidä kovin isoista naisista".
Tuntuu että syömisongelmat eivät jätä ikinä rauhaan. Ne vain muuttavat muotoaan. Laihduttaminen, ankara ruoan kieltäminen, satunnaiset kerran viikossa iskevät ahmimiskohtaukset ja pakkoliikunta ovat muuttaneet muotoaan jatkuvaksi suklaan mussuttamiseksi. Päivittäinen ruokailuni seuraa suunnilleen tätä kaavaa:
- koulumatkalla: suklaata, kaurakeksejä
- luennolla: suklaata
- tauolla: kaurakeksejä
- ruokatauolla: suklaata, välillä lisäksi opiskelijalounas
- kotimatkalla: suklaata
- kävellessä treeneihin: banaani ja suklaata
- treeneistä lähtiessä: suklaata
- illemmalla kotona: suklaata monissa eri muodoissa, mutakakku tai kaksi, joka toisena päivänä pizza (tai pizzan sijaan salaatti)
Ei ihmekään että kiloja kertyy. On niin turhauttavaa kun oikeasti haluan tehdä tälle tilanteelle jotain, muuten löydä keinoja. Avun hakeminen ammattilaiselta ei tule kysymykseenkään, koska en ole vielä tarpeeksi sairas. Pärjään vielä varmasti itsekin kun en ole missään henkihieverissä tai roiku nälkäkuoleman partaalla kiitos määrätietoisesti kasvavan elopainon. Tuntuu siltä kuin ajelehtisi yksin rikkinäisellä purjeveneenä keskellä myrskyistä valtamerta. Mä en oikeasti halua syödä itseäni hengiltä. Mielen perukoilla piilotteleva on kuitenkin vahvasti eri mieltä. Se saa inhoamaan itseään. Kuvottumaan peilikuvasta. Kokemaan että ansaitsen kaikki ongelmat, koska olen ne itse aiheuttanut. Ei tämän kaltaisella otuksella ole oikeutta olla terve saati sitten oikeutta voida hyvin. Pitää satuttaa ja aiheuttaa kipua, jotta tällainen ihmisen irvikuva ymmärtäisi lakata olemasta. Kun viesti ei mennyt aiemmin perille ankaran syömisen kontrolloinnin kautta, on aika kokeilla päinvastaista tekniikkaa. Jos sama tahti jatkuu painan 6kk kuluttua lähes 130kg, mutta se ei haittaa. Se on ihan oikein, koska paha saa palkkansa.
I don’t mind my own dead story.
And I don’t want to lie to you.
I know my glory,
Will never be the same as truth.
By now my only,
Enemy is you.
I won’t go slowly.
I’ll leave you behind.
Stone Sour - Do me a favor
