She’s a mess, she’s a mess, now the girl is stressed

En pysty keskittymään töissä. Pihvejä lentää lattialle ja liikaa hampurilaisia joutuu roskiin. Olen liian hidas tähän hommaan. Kun ei jaksa keskittyä ja energiataso on nollassa, kahdeksan hampurilaisen vääntäminen 45:ssä sekuntissa ei onnistu. Päässä pyörii satoja kysymyksiä ilman vastausta. Mitä jos mä en saa mistään muita töitä? Miksi mulle pistettiin taas lähete syömishäiriöyksikköön? Kaikkihan menee paremmin kuin ennen. Mitä mä siellä muka teen? Mitä mun pitäisi niille sanoa? Joudunkohan mä vaa'alle? Tai kertomaan koko elämäntarinan viidettäsadannetta kertaa? Miksi äiti sanoi että oon normaalia lapsellisempi 17-vuotias? Mikä musta tekee niin lapsellisen? Se ettten polta, dokaa ja riehu kaupungilla yötä päivää? Se että pakenen pahaa oloa ruokaan? Se että sanon vääriä asioita? Pitäisikö muka pukeutua eri tavalla jotta en olisi niin lapsellinen? Pitäisikö harrastaa jotain erilaista? Olla enemmän kavereita? Kiinnostua enemmän politiikasta? Mitä jos mä olenkin saanut sen oppisopimuspaikan? Tuleeko musta kosmetiikkaneuvoja vai myyjä? Pärjäänköhän mä yksin omassa kämpässä? Pitäisi hankkia lisää halpojen ruokien reseptejä. Saankohan mä vuokran maksettua ymym. Lihat palaa, hupsista vaan. Väärä kastike hupsista vaan. Leivät palaa hupsista vaan. Roskiin kaikki.

Olen saanut "johtaa" keittiötä muutamana työvuorona, mutta sekin johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen usein keittiön kokenein työntekijä. Oonhan mä ollut jo huimat kaks kuukautta töissä. Uutta porukkaa tulee koko ajan lisää.

 
Bussipysäkillä on kylmä. Sinitakkinen mies juttelee vaalealle naiselle, jolla on kirja kädessä. "Onko sulla mies? Asutteko yhessä? Harrastatteko seksiä? Onko teillä lapsia? Harrastitteko seksiä viimeyönäki?", mies pommittaa kysymyksiä, joihin kiusaantuneen näköinen nainen ei meinaa ehtiä vastata. "Luetko sä niille lapsille iltasatuja? Mitä luit viimeksi?". On huvittavaa seurata sivusta näiden kahden keskustelua kun toinen kyselee niin nopeasti kaikenlaista eikä hidasta edes kuuntelemaan vastauksia. Tai siltä se ainakin kuulostaa.

Vihdoin bussi tulee ja hiippailen taakse kuuntelemaan musiikkia. Erehdyn vilkaisemaan sinitakkista miestä.

"Hei missä me ollaan tavattu?"

"Ei missään?"

"Eiku kyllä mä oon sut nähny. Ootko sä töissä jossain kaupassa?", mies huutelee bussin etuosasta ja lyllertää istumaan viereeni.

"Oon mä mäkissä mut en mä sua silti oo nähny."

Mies ei haise viinalle, eikä sen silmät seiso päässä.

 

"Aa no se voi olla ku mä käyn siellä aika usein. Tuutsä sieltä nytteki? Missä mäkkärissä sä oot töissä? Minne oot menossa? Louhelaan, manniin vai martinlaaksoon?"

"Jaa, en tuu sieltä. Oon menossa kotiin, enkä minnekään noista."

"Onko sulla poikaystävä? Minkä ikänen oot?"

"Juu on, täytän kohta 18."

"Ai sä oot nii nuori! Mä oon kyllä paljo vanhempi.. Missä sun poikaystävä asuu? Mikä sen nimi on? Minkä ikänen se on? Asuttekste yhessä?"

 Punaisen lonkeron näköinen kieli pyrkii vähän väliä ulos pyöreisiin kasvoihin maalatusta suusta.

"Oukei, se asuu x, sen nimi on Jesse ja se on 17. Ei asuta yhessä mut muutan pian toivottavasti omaan kämppään."

"Ai semmone Jesse-poika! Asuuks se sil nuijatiellä? Minne muutatte? Minnepäin? Kuka maksaa vuokran? Saanko mä tulla sitte tupareihin? Tuleeko se sun poikaystäväki sinne? Tietääkö sen vanhemmat että muutatte? Mitä ne siitä tykkää?"

"Juupelis ei asu. Toivottavasti etelähaagaan, mä taidan maksaa vuokran, kattoo nyt ja kyllä se taitaa tulla. J:n vanhemmat ei tiiä vielä ja mun vanhemmat ei oikeen tykkää."

"Ai miksei tykkää? Onko teillä nyt sitte niinku välit poikki? Ei kannata olla. Tapaatko sä sitte enää sun vanhempia? Aiotteko te hankkia Jesse-pojan kanssa lapsia heti ku muutatte?"

"Tapaan toki, mähän asun vielä äidin luona. Juu ei tosiaan lähiaikoina, molemmat ollaan vasta 17-vuotiaita."

"Mitä?! Miksette?"

"No eihän me pystyttäis elättää niitä."

"No kyllähän pystyisitte! Tottakai pystyisitte!"

"Jaahas." 

"Mä oon muuten Jani. Saankos sun numeron jos vaikka joku päivä soittaisin?"

"No terve mun nimi on x. Eh okei."

Pyöreät lapsenkasvot omaava mies tarkistaa että numero on oikea. Se tulittaa kysymyksillä kunnes bussi pysähtyy, pyydän outoa miestä väistämään ja kävelen lumisateeseen. Matka kesti alle 10 minuuttia, miten ketään kiinnostaa? Miten kukaan jaksaa kysellä noin paljon kysymyksiä ventovierailta? Ehkä se oli sairas. Tai sitte se on vaan tosi yksinäinen.

Pian lähden takaisin J:n luokse ja oon niin vittumainen kuin vaan osaan olla. Jankkaan että sen pitää syödä vitamiineja, tuon sille kilon satsumia sekä mehua ja saarnaan siitä, miten sen pitäisi syödä niitä.Vittuilen kun se pelaa pumpum-pelejään ja pistän soimaan musiikkia, josta se ei todellakaan tykkää. 

En muista mitä muuta ehdin tekemään, kuin että lopuksi pistin vielä Mamma mia! leffan pyörimään. Ja se oliki sitten viimenen pisara. J suuttui. Ei se mitään sanonut, huutanut tai lyönyt. Maattiin vaan hiljaa sängyllä koskematta ja näkemättä toisiamme. Pestään hampaita ja vältellään toistemme katseita. Vaahtoisten suiden jälkeen pyydän anteeksi ja mennään nukkumaan. J halaa ja sanoo antavansa anteeksi, että se tönäisi mua kun katsoin sitä koska se halusi olla edes hetken vihainen, eikä se pystynyt olemaan mulle vihanen. Kyyneleet raiskaa posket ilman mitään syytä. Ärsyttää kun käyttäydyn näin v-mäisesti suunnilleen kolmen kuukauden välein, enkä ite huomaa vittumaisuuttani ennen kuin on liian myöhäistä. Selitän siitä miten pelkään J:n jättävän yhtäkkiä jos oon vaikea. Selitän siitä miten kaikki harvat tärkeät mieshenkilöt mun elämässä ovat hävinneet varoittamatta. Ne hävisivät, vaikka luulin että kaikki oli ihan hyvin. J puhuu ihania ja ollaan lähekkäin. Se sanoo että se rakastaa mua vaikka en osannut käyttäytyä. Kuiskitaan pehmeässä suolaveden sumentaessa silmät. Nukahdan lämpimään, kyynelten tuhrimaan syliin.

Hyvää uuttavuotta!

Tän vuoden uudenvuodenlupaus on etten lupaa mitään, mitä en voi toteuttaa. 

Teettekö te uudenvuodenlupauksia?

Breathe me

 26.12.2010

Mummi nukkui viime yönä pois.

Se oli vielä joulun meillä. Se vaikutti voivan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Miksi kaikki katoavat niin yllättäen. Jarikin päätti lähteä täältä liian nuorena, vaikka oli vakuuttellut ulkopuolisille koko ajan kaiken olevan ok.

Outo olo. "Surullista mutta silti armollista", ne puhuvat kuolemasta. "Eipähän hänen tarvinnut kestää pidempään kun se sairaushan vain etenee."

Tahdon juoda itteni tunnottomaksi. Vetää pillereitä ja leikkiä ettei mitään olisi tapahtunut. Miksi muilla on oikeus kuolla ja päästä kaikesta eroon niin helpolla. Miksi mä en uskalla tehdä sitä. Haluan pois täältä. Mutta kaikki on silti ihan ok. Ainahan se on.

nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja

jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta

fanfaarien soidessa

tiputtelen esineitä matkan varrelle

että löytäisin takaisin

mut joku tuntuu keräilevän ne ennen kuin palaan

harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa

-Pariisin Kevät

16.12.2010

Tuntuu oudolta kirjoittaa paperille. Koneella on niin helppo korjailla sanoja kun taas paperille ne jättävät rumat tahrat. Olen lihonut yli 10 kiloa alle puolessa vuodessa! Nelosella alkava luku oli niin paljon parempi kuin pömppömahainen 50. Miten mä olenkaan päästänyt itteni tämmöseen kuntoon! Puolet Kaikki pois reisistä ja 3/4 osaa mahasta, kiitos. Eieieimieti  Joka päivä vähintään 40min uimista auringossa loikoilun sijaan. Tavoitteena olisi kuitenkin viettää 2h aalloissa per päivä. Jalat saavat osua pohjaan vasta kun meinaa hukkua. Jotta äiti ei valittaisi koko ajan turhasta, teen lihaskuntoharjoituksia kun se on pikkusiskon kanssa rannalla.

Hotellihuoneen kylppärin lattia on likaisen värisistä valkoisista laatoista, joiden väleissä kiemurtelee harmaita matoja. Nurkassa on musta analoginen vaaka. Se irvistelee rumasti ilmastointilaitteen huristessa taustalla. Peilistä näkyy karu, kalpea hahmo jolla on pömppömaha ja turhan isot reidet. Yök. Aluksi 200 haarahyppyä ja sitten olinko mä oikeasti onnellisempi 48 kiloisena? Haluanko mä takaisin syvälle sumuun joka vie kaikesta värit? Mitä hyötyä liiasta laihtumisesta olisi? Pakko myöntää, että on ihana mahtua 34-kokoisiin farkkuihin ja tuntea XS-kokoisten vaatteiden olevan väljiä. Se ei kuitenkaan ole kaiken sen paskan arvoista. Kelpaan ilmeisesti J:lle tämän kokoisena, joten sen takia ei kannata alkaa kiertämään lähes loputonta noidankehää. Kaupassa myydään kyllä kokoa M, joten senkään puolesta ei ole ongelmaa. Se ei ole sen arvoista.

19.12.2010

Rintakehä kutiaa laikukkaana kun hiusten varpaat osuvat ihoon. Katkarapu. Merivesi on suolaista ja sen pinnalla lilluu syljen näköisiä lauttoja. Valtavailta aalloilta on kiva yrittää uida karkuun vaikka usein pyörre nielaisee mennessään.

Dubaissa ollaan lähinnä oltu rannalla ja kierrelty kaupoissa. En vieläkään oo tottunut siihen, että vaatteen kokolapussa lukee M, 10 tai 38. Se on liikaa, liikaa, liikaa. S olisi parempi, sirompi, kauniimpi.

Kidnappaan pehmeän vaatteen ja häviän sovituskoppiin. Peilit eivät anna armoa. Ne nauraa ja osottelee. Liikaa tavaraa ihon alla. Liikaa mahassa, riesissä, käsissä  ja lantiokin on laittoman leveä. Koitan unohtaa paidan koon sen valahtaessa olkapäille. Järkytyn huomatessani, että olen ihan siedettävän näköinen. Paita halaa lämpimästi kun pyörähdän peilin edessä. Ehkä mä sittenkin kelpaan sellaisena kuin olen. Ehkä en edes ole niin kuvottava kuin luulen. Ehkä koko ei automaattisesti määrääkään ulkonäköä.

24.12.

Miten hemmetissä mä en osaa ylläpitää ihmissuhteita! Annoin viis vuotta kestäneen ystävyyssuhteen haihtua, koska en mennyt eräälle keikalle vaikka sanoin tulevani sinne. En muista vastata viesteihin kun muutama kaveri pyytää leffaan. Tajuan parin viikon välein että ai nii, en oo vieläkään vastannut Omenalle, mutten kuitenkaan tee asialle mitään. En saa mitään aikaiseksi. Verikokeisiinkin olisi pitänyt raahautua jo kuukausi sitten. Hemmetin laiska läski. Syrjäytvä, eristäytynyt apina. Hävettää tämmönen saamattomuus. Nytkin pitäisi tehdä ihan sairaasti kaikenlaista, mutta tässä mä vaan jumitan tekemättä mitään.

Joulu on yliarvostettu.

Raavin punaista lakkaa suttuisista kynsistä. Äiti saa hirveen raivarin kun ei menty pikkusiskon kanssa salamana katsomaan joulurauhanjulistusta telkkarista. Jäädytään hautausmaalla. Kasvoista häviää tunto eivätkä kädet tottele. En osaa jutella niitä näitä serkun kanssa. J on ihana ja pelastaa joulun tulemalla meille. Kylässä oleva koira kiehnää J:n sylissä kun sukulaiset puhuu härskejä. Sain J:ltä joululahjaksi suloisen piirrustuksen ja lahjakortin bodyshoppiin. Yön saan nukkua turvassa lämpimässä kainalossa.

25.12.

Vituttavaa huomata miten tippuu takaisin pohjalle ilman lääkkeitä. Kuvittelin että olisin oikeasti edistynyt ja näin. Inhottavaa tajuta olevansa onnellinen vain lääkityksen ansiosta.

"If you're a bird, I'm a bird"

Miten aika valuukin hiekkana sormien välistä. Piti kirjoittaa tänne tänään, mutta kello on jo puoli kaksitoista ja herätys on neljältä. Lähdetään yöllä äidin ja pikkusiskon kanssa viikoksi Dubaihin.

Toivottavasti tällä kertaa matka sujuu paremmin kuin aiemmin. Ennen se oli ahdistavaa esittämistä ja kulissien ylläpitämistä. Hymyileminen on hankalaa kun on sisältä ontto. Aikuisten on koko ajan pakko ottaa kuvia harmailla kameroillaan ja tekosyyt salaman välttämiseksi alkavat loppua. Epäonnistun kaikissa valokuvissa, joten miksi ihmeessä minut pitää niihin väkisin tunkea. Koko matkan ajan olen farkuissa ja t-paidassa ettei kukaan saisi traumoja. En osaa nauttia aurinkorannoista ja palmuista kun kaikki on yhtä tummaa sumua.
Näin on ollut aiemmilla kerroilla ja lomat ovat menneet osaltani hukkaan.

Kunpa tällä kertaa osaisin oikeasti nauttia ja olla onnellinen. Olen oikeasti pahoillani, etten ole vielä vastannut kommentteihinne. Kirjoitan vielä ennen joulua ja vastaan teille. Mulla oli vielä jotain asiaa, mutten enää muista mitä. Voikaa hyvin, ihanat.

Ps. Jäin pikkusiskon ansiosta koukkuun Skinssiin vaikka oon sarjan ilmestymisestä asti inhonnut sitä.  Ensin dissaan tuntemattoman sarjan/bändin/leffan maanrakoon ja nähtyäni sen olen koukussa. Näin käy aina. Onko muuten totta ettei toista tuotantokautta myydä missään päin Suomea?

Niin ja uskalsin sanoa psykologille päin naamaa ettei se ymmärrä mua. Voittajafiilis, vaikkei mitään konkreettista muutosta tapahtunutkaan.

There's no more rabbits in my hat to make things right

Päästäkseni ylös pitää muuttaa asennetta ja suhtautumista elämään. Mikään muu ei auta. Psykologeista, psykiatreista, ravintoterapeuteista, osastoista, toimintaterapioista sun muista ei ole ollut apua. Pitää siis opetella ajattelemaan kokonaan uudella tavalla. Ei ketään kiinnosta vaikka myöhästyisin junasta. Elämä jatkuu. Haluan oppia ajattelemaan että kyllä tää tästä muuttuu paremmaksi.

 
Valitan koko ajan siitä miten asiat ovat huonosti. Miksen keskittyisi välillä kun pystyn niihin positiivisiinkin asioihin. Mulla on kuitenkin rakastava äiti, lievästi sanottuna mahtava poikaystävä ja katto pään päällä. Eivät ne ole itsestäänselvyyksiä. Sitäpaitsi mä olen perusterve, ei ole syöpää, diabeettestä tai esimerkiksi sydänongelmia.

Uuden harrastuksen ansiosta koen jopa silloin tällöin onnistumisen tunteitakin. Jes, tässä mä oon hyvä. Mulla on suloisen tyhmä läski kissa ja telkkari omassa huoneessa. Naamassa on niin tummat ripset ja kulmakarvat, ettei joka päivä tarvitse meikata. Pölyisessä huoneessa on nahkaiset korkokengät ja twin peaksin tuotantokausi. Ja ai niin, onhan mulla työpaikkakin.

Ei ole siis mitään syytä valittaa, koska kaikki on ihan hyvin.

Don't worry, be happy.

I'll never talk again

Maailma kaatuu kun lähden bussista, enkä mene J:n viereen nukkumaan.

Oon sekaisin. Hihittelen illalla kuin hullu. Olen liian itsepäinen ja itsekeskeinen. Ruma ihminen. Ehdin onneksi kauppaan kaivamaan omaa hautaani. Rangaistukseksi kerään oranssiin koriin suklaalevyn, pizzaa, pullapussin ja ison kasan suklaapatukoita. Myyjä hymyilee epämiellyttävästi. "Taas se tuli ostamaan läskiruokaa! Hahaa typerä fädäri", se ajatteli. Eräskin vaaleahiuksinen myyjä sanoi vuosi sitten "Ai että sitä ollaan taas ostamassa suklaata!" ja virnuili ilkeästi. Halusin vajota maan alle. Toivoin hyökyaallon pyyhkäisevän ylitseni ja vievän mennessään. Häpesin silmät päästäni. Ahdistus kuristi enkä saanut sanaakaan suustani. Senkin - ventovieraan ihmisen - mielestä mä olen lihava. En mennyt kauppaan kuukausiin. Kävelin päivittäin kauas toiseen harmaaseen rakennukseen hakemaan läskini.

Eksyin aiheesta.

Oon ihan sekasin ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle. En saa apua kuukausiin jos silloinkaan, riippuen jonoista ja syömishäiriöklinikalla olevista ihmisistä. Kunnan psyskologista ei ole apua. Se ei ymmärrä mitään siitä mitä sille kerron. En halua puhua sille, koska se turhauttaa kun psykologi vetelee vääriä johtopäätöksiään eikä vain yksinkertaisesti ymmärrä. Musta tuntuu etten jaksa. J ja äiti joutuvat kärsimään mun vittumaisesta käyttäytymisestä ja typeristä ajatuksista. Töissä oleminen ja jaksaminen ei tunnu tuottavan tulosta. En saa ikinä tarpeeksi rahaa takuuvuokraa varten kun suurin osa palkasta menee läskiruokaan. Mitä tulevaisuudella on muka annettavaa. En jaksa enää pitää hengissä lämpimiä haaveita perheestä, kodista ja koirasta. Eivät ne tätä menoa tule ikinä toteutumaan. Syöksyn mustaan loputtomaan noidankehään yksin hämähäkkien kanssa.

Listoja on helppo tehdä vaikka niiden toteuttaminen onkin sitten ihan eri asia. Kirjoitan ylös asioita, jotka pitäisi saada kuntoon jotta elämä luonnistuisi edes joten kuten ja pääsisin taas jaloilleni.

To do

+ Säästöön vähintään 2kk palkka ennen tammikuuta

+ Toisen työpaikan hankkiminen nykyisen lisäksi

+ Säästöön rahaa huonekaluja varten

+ Muutto omaan asuntoon tammikuun puolessa välissä

+ Opiskelujen jatkaminen maaliskuussa (?)

+ Syömisvammailun lopettaminen

+ Säännöllinen ruokailurytmi

+ Kaverisuhteiden elvyttäminen

"When you call a girl fat or ugly, it's engraved into her mind. Every insult will stay with her forever, reminding her that she's worthless, disgusting, and unloved. Her mind will be programmed to put herself down, to hate herself and her body. Call her pretty? She'll remember it for a moment. Call her ugly? She'll never forget it. Because she's a slave to the pain that you never even thought about."