Every time you say "No thank you", you say " Yes please" to thin

Epämääräinen olo. En enää edes tunnista mun tunteita. Kaikki on sekoittunut yhdeksi harmaaksi massaksi. Tänään olisi ollut aika ravintoterapeutille. Sammutan kännykän ja jätän menemättä. Emmä edes tiedä, moneksi se hölmö terkka oli varannut ajan, terapeutti olisi jossain hornantuutissa, enkä mä edes ansaitse apua. On niin paljon mua huonommassa kunnossa olevia ihmisiä. Turhaan veisin joltain oikeasti pahassa tilanteessa olevalta paikan. Se olisi väärin.

Syömiset ovat kuitenkin menneet ihan hyvin. Oon onnistunut noudattamaan sateenkaaridiettiä ja eilen jätin toisen omenanpuolikkaan ja kurkun syömättä. Tänään on keltainen päivä, joten kävelin kilometrin päässä olevaan s-markettiin, koska en anna itseni käydä alakerran kaupassa. Se on liian lähellä ja jos kerran tekee mieli ruokaa, sen eteen on nähtävä vaivaa. Kaikki syöty pitää kuluttaa pois tavalla tai toisella. Kävelen keltaisten läikkien raiskaaman lumipenkan vierustaa. Pitkästä aikaa aurinko paistaa ja asfaltti puskee kylmän alta. Kevät tulee. Kevät, jolloin linnut laulavat ärsyttävän pirteästi puiden oksilla. Kevät, jolloin hiostavan toppatakin voi jättää naulakkoon. Kevät, jolloin luonto herää hiljalleen talvihorroksesta. Kevät, vuodenaika jolloin tapahtuu eniten itsemurhia. Sitä huomaa, että kaikki muu herää henkiin ja iloitsee, mutta itse junnaa paikallaan pahan olon kahleissa. Aina ei mene nallekarkit tasan.

Näin eilen Jessen (eli J:n, en koe tarpeelliseksi käyttää lyhenteitä, kun blogi on vain kutsutuille käyttäjille) pitkästä aikaa ja olin onnellinen, mutten yhtä onnellinen kuin ennen. Edes Jessen seura ei saa enää estettyä kaloreihin liittyviä ajatuksia tunkemasta mun tajuntaan. Pelottavaa. Ennen hänen kanssaan vietetyt hetket olivat ainoita, jolloin en ajatellut laihdutusta. Nyt nekin on riistetty. Mietin jopa kiehnätessämme, miten paljon kaloreita kulutan ja miten paljon mun pitäisi kuluttaa. Käheä ääni kuiskii loukkauksia ja meinasin äänen takia kerran jopa lähteä Jesseltä päästäkseni lenkille. Ihan kamalaa. Välillä tuntuu, että joku muu ohjailisi mua. Mä en enää hallitse tätä. En voi käyttää hissiäkään ilman huonoa omatuntoa, joten joudun kävelemään portaita pitkin seitsemänteen kerrokseen. Ihan niinkuin joku loinen olisi tunkeutunut mun päähän. Mä en saa sitä pois sieltä. En tiedä miten sen takiaisen saisi nirhattua, enkä ole siihen tarpeeksi vahva.

Kauhistun, kun Jesse nostaa mut käsivarsilleen ja kantaa eteiseen. "Alas, alas, alas! Oikeesti, sun selkä katkee! Mitä sä teet! Eeeei, pöhkö!" Miten se edes jaksaa nostaa tämmösen ihrakasan! On tainut kaveri käydä turhan paljon salilla. Ei mua voi jaksaa nostaa. Se on vastoin kaikkia fysiikan lakeja sun muita. Ei se vaan voi onnistua. Hävettää, kun nyt se tietää miten plösö mä oikeasti olen. Ihme kun ei samantien oksentanut inhosta.

Pää lyö tyhjää taas vaihteeksi. Vaaka nauroi mulle aamulla: 50,0kg. Periaatteessa se voisi johtua siitä, että alotin e-pillerit.. Mutta ei se johdu. Turha koittaa keksiä tekosyitä. Se on ihan mun oma vika kun menin läskeilemään. Hyi että mikä siika, ihan oikein mulle.