Tapaaminen poliklinikalla äidin, hölmön psykologin ja psykiatrin kanssa. Psykologi on ärsyttävä. Se tuijottaa suu mutrussa ja kulmat kurtussa selittäen tekemistään johtopäätöksistä, jotka eivät voisi olla yhtään kauempana totuudesta. Silmälasipäinen psykiatri sanoo kirjoittavansa lähetteen syömishäiriöyksikköön. Turhaa, koska mulla ei ole syömishäiriötä. Meen sinne vain jotta he voisivat todeta ettei mulla ole ongelmaa. Syömishäiriöiset ovat laihoja, siroja keijukaisia. Minä olen valtava, valasmainen keijun vastakohta. Luulisi psykiatrinkin sen huomaavan.
Pitäisi osata elää. Käydä töissä, opiskella ja olla iloinen. Pitäisi ottaa yhteyttä opistoon ja selvittää, voiko opiskeluja jatkaa maaliskuussa. Alunperin olisi pitänyt pystyä aloittamaan jo tammikuun kymmenes päivä. Vaan kuinkas kävikään: läski, epäonnistuva erakko ei kykene jatkamaan vielä. Ruma sika, joka ei osaa olla.
Olen lihonut seitsemän ihraista kiloa osastolta päästyäni. Seitsemän kiloa ylimääräistä, iljettävää läskiä. Niljakkaisiin vatsamakkaroihin on tungettu 14 rasvapakettia täytteeksi. Hyi helvetti! Miten mä olen päästänyt itseni tällaiseen kuntoon. Pitäisi tapahtua radikaali muutos parempaan. Mitä parempi on? Se että olisin siedettävän näköinen ja sinut itseni kanssa vai elämä rönsyilevien reisiläskien ja mahamakkaroiden kanssa?
Miksei riitä, että syön? Onko sillä niin väliä mitä suuhuni pistän kunhan lihon. Sehän on normaalia. Pullapussi, suklaalevy, mutakakku, nugetit, pizza ja pasta ovat mahtavaa läskiruokaa. Perään kasa purkkaa ja läkeroleja tai valkoista litkua. Psykiatri sinisessä silmämeikissä selitti viimevuonna, ettei ahmimiseni ole ns. oppikirjamaista ahmimista vaan normaalia. Ahmimiskohtaukset hyökkäilee lähes päivittäin, mutta ei sen niin väliä. Sehän on normaalia.
Haluan laihtua takaisin normaalipainoiseksi.
"pitäisi osata elää" no niinpä! miksi ihmeessä sen pitää olla niin vaikeaa? Äitiii miksi kukaan ei kertonut miten eletään laihaa, kaunista ja onnistunutta elämää? Voimia ja haleja ♥
VastaaPoistanii just, miksen mä osaa käydä koulua ja hymyillä kuten muut.... miks oon läsnä fyysisesti vaan henkisesti en.... miksi satutan itteäni enkä osaa olla ilonen ja kiitollinen hyvistä asioista mun elämässä
VastaaPoistapitäisi osata elää.
Jostain syystä mä haluaisin vain istua sun sänkysi vieressä ja kuunnella sua.
VastaaPoistaSaanko kysyä, kuinka pitkä sä olet?
ps. anteeksi, mä kuulostan jotenkin ihan stalkerilta.
Hei siellä!
VastaaPoistaHuomasin, että oot merkannu itses miun blogin lukijaksi, ja oon nyt pari kertaa käyny vilkuilemassa tuotoksiasi.
Olin/olen toiveikkaasti siinä uskossa, ettei tämä ole mikään "ana-blogi" (oon kuullu sellasista). Olenko oikeassa? Olenko oikeassa, että siellä ruudun toisella puolella on tyttö, joka nyt etsii tietään ja selviää vielä, eikä tyttö, joka etsii (eikä toivottavasti saa) kannustusta hourupäisyyteen ja esimerkiksi järjettömään laihduttamiseen?
Olen ajatellut sinua.
T. Elossa
Voi..
VastaaPoistaTunnen niin kovaa myötätuntoa. Haluun että tiedät sen. Tiiän minkä kanssa oot tekemisissä, ainakin hyvin lähelle sitä.
Ja tiiän myös että oot kuullu liian monesti sanat "Kunpa voisin auttaa." Jos vaan siis on jotain kysyttävää, jotain missä uskot että voisin vaikka keskustelemalla auttaa, niin älähdä heti.
Muutoin elän mukana, täällä taustalla. Pinnistän toiveeni sinuu kohti ja uskon, että selviät kyllä vielä. Voi kun tietäisi ihan tismalleen missä mennään, niin vois viisastella jotakin käytännön vinkkejä..
Saatko tällä hetkellä apua, josta tunnet hyötyväs ja joka ei tunnu pelkästään väistämättömältä pahalta ja pakolta?
olet ihana ja tärkeä, mutta et laihduttaisi. liian myöhään huomaat, ettei se muuta mitään.
VastaaPoista