Avautumiskohtaus

Tuijotan peiliin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näen tasaisen ihon, ihan nätit tummat silmät ja pitkät ripset. Mitä sä yrität? Oot helvetin ruma etkä oo onnistunut yhdessäkään valokuvassa. Muistatko, susta ei ole yhtäkään onnistunutta valokuvaa! Sä olet ruma. Kuvottava. Kaukana edes siedettävän näköisestä. Silmät kostuu. Nyt peili paljastaa tärisevän leuan, rypistyvät kulmat ja tummat silmäpussit. Pelkkiä virheitä. Synkät, mustat silmät tuijottavat takaisin. Jos joku väittää sua kauniiksi tai kehuu, se valehtelee. Sä olet kelvoton. Sä olet turha, läski, laiskapaska josta ei ole mihinkään.

Halaan valtavaa punaista tyynyä ja itken. Kyyneleet valuvat kilpaa poskia pitkin. Ei nyt mun pitää lopettaa. Itkeminen tarkoittaa että on heikko, hauras ja rikki. Mähän en ole palasina. Pitää ryhdistäytyä. Revin nenäliinasta kaksi palasta ja painan ne kyynelkanaviin. En saa enää itkeä. Pitää olla vahva. Pitää pitää näytelmää yllä, hymyillä ja sanoa että kaikki on hyvin. 

Mulla on ikävä J:tä. Sen seurassa mun ei tarvitse esittää niin paljoa. J on ihana ihminen, enkä mä ansaitse sitä ja se sattuu. Sattuu ihan helvetisti. Mä rakastan J:tä, vaikka tiiän etten oo tarpeeksi hyvä ja se jättää mut heti kun totuus valkenee. Ja nyt ne fakin kyyneleet virtaa taas. Nenäkin alkaa vuotaa. Hyi että mä oon kuvottava. En ymmärrä, miten tällaisella rumalla, iljettävällä, läskillä, läpimädällä ihmisellä voi olla niin täydellinen poikaystävä.

Mä olen ihan oikeasti ruma henkisesti ja fyysisesti. Kun olin kesälomalla Jenkeissä serkkujeni luona, perheen 13-vuotias poika jaksoi päivittäin muistuttaa siitä miten ruma mä olen. Sanoi sen joka kerta raa'asti päin naamaa ja päivä päivältä mä hajosin vähitellen palasiksi. Kyllä mä tiedän olevani kuvottavan näköinen, mutta se että joku sanoo sen ääneen satuttaa. On mua sanottu ala-asteelta lähtien rumaksi, ei siinä mitään. Ei toi ollut eka kerta, mutta aina se repii yhtä syvän haavan.

// Kaunis kiitos uusille lukijoille ♥