Hävettää tämmönen. Oon ollut viimepäivät J:n kanssa, tai sitten oon paastonnut, kunnes aina illalla ahdistun ja itsekuri pettää. Ajattelen olevani niin kelvoton ihmisenä, etten ansaitse olla onnellinen. Siispä lampsin itku kurkussa kauppaan, ostan mutakakun tai suklaalevyn ja viidentoista minuutin päästä olen jo hotkaissut koko roskan. Ahdistus kasvaa kasvamistaan ja alan hyppiä ihan hulluna, jotta saisin kulutettua rohmutut kalorit. Vähän ajan päästä turhaudun, huudatan musaa ja koitan itkeä pahan olon pois siinä onnistumatta. Säälittävää.
Paino on pysynyt ihan samana jo neljän päivän ajan - tasan 50.1kg. "Sulla on niin atleettinen vartalo, että painat ihan liian vähän vaikka painoindeksisi onkin normaalin alarajoilla." Jos se väittää mun rasvaa tirskuvaa kroppaa atleettiseksi niin sillä terapiatädillä on kyllä silmissä vikaa. Oli lähellä etten purskahtanut nauruun.
Mokasin ja kerroin J:lle psykologien sun muiden suunnitelmista. Kerroin myös siitä, että osasto ei vaihtoehtona ole pois suljettu ja siellä voi joutua olemaan pari viikkoa tai vaikka yhdeksän kuukautta. J järkyttyi tositosi paljon ja tuli hirveän surulliseksi. Se sanoi ettei voisi ikinä antaa äidilleni anteeksi, jos joudun osastolle (Kerroin aiemmin äidille päiväosaston olevan yksi vaihtoehto. Siitähän se pillastui ja sanoi ettei päiväosasto riitä mihinkään. Mähän olisin kotona silloin kun äiti palaa töistä kotiin. Eihän semmoinen käy päinsä ja senpä takia äiti otti yhteyttä poliklinikkaan). Miksi mä en voinut pitää päätäni kiinni. Mikään ei ole vielä varmaa ja asioista päätetään vasta maanantaina. Nyt J murehtii turhaan, koska mä olin typerä ja ajattelematon. Näin käy aina. Mä en halua olla mä. Haluun olla joku, joka osaa sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan, joku joka on sinut itsensä kanssa, joku joka toimii fiilistensä mukaan eikä pelkää mitään, joku joka kaatuu pyörällä ja nauraa itselleen, joku jolla ei ole tämmöisiä typerän turhia ongelmia.
Tarkkailukausi poliklinikalla on loppumaisillaan ja maanantaina päätetään jatkosta. Joudun todennäköisesti osastolle tai vähintään päiväosastolle terapiatätien mukaan. En ole ikinä ollut osastolla, mutta mulla on niistä aika karu kuva. Kuvittelisin, että siellä on tosi kova kuri, erikoisia ihmisiä, kolkot valkoiset seinät ja lattiat, ruokaa tungetaan suuhun niin että oksentaa ja pöydässä on istuttava kunnes lautanen on tyhjä, eikä rakennuksesta saisi juurikaan poistua. Vähänniinkuin eräänlainen vankila. Voi olla että mielikuvani on kaukana todellisuudesta, pelottaa kuitenkin.
// 3 uutta lukijaa ♥
Tiedätkös, ei elämä aina ole onnistumisia, painon putoamista, lyömätöntä itsekuria tai perhosia. Elämä on myös murheita, ahdistusta, ahmimista, syyllisyyttä. Ehkä sun pahaa oloa helpottais jos kirjoittaisit sun elämästä tänne myös niinä huonoina aikoina! :)
VastaaPoistaVoimia, olet ihana! <3
mäkin joudun aika varmana takas osastolle. kumpa me päästäis samaan... ainahan saa toivoa.
VastaaPoistahaleja <3
Mmh, eihän osastolla kivaa ole, mutta luotan että sä selviät. Pohdit hienosti sun asioita, ja miljoonannen kerran sanon - kirjoitat tosi hyvin! Mutta siis, osasto. Siellä voi kuitenkin tapahtua paljon hyvää, ja siellä saat ihan varmasti uusia näkökulmia ja tutustut toisiin potilaisiin.
VastaaPoistaJos mitenkään voisin, ottaisin nuo ennakkoluulot sulta pois ja lähettäisin matkaan ihan avoimin mielin.. <3
Hali hali hali!
Osasto ei ole niin paha paikka, kun mitä ihmiset luulee. Se on asenteesta kiinni, selviääkö siellä.
VastaaPoistaEn minä nyt ole osastolla enää. Käyn vain lopun kevään sairaalakoulussa, kun siellä on helpompi olla. :) Oli vuoden ja kaksi viikkoa parilla eri nuorisopsykiatrisella, mutta pääsin lokakuussa kotiin :) Voin sanoa, että minun kohdallani pitkä osasto jakso oli hyvä ratkaisu, auttoi pääsemään taas kohti elämäniloa, ja teki lopun siitä sairaasta laihduttamisesta joka lopulta olisi kuitenkin tappanut... että jos sinun pitää mennä osastolle, niin mene rakas ystävä. <3 Minä olen ainakin iloinen että vaikka se vuosi oli elämäni helvetillisin, olen nyt elossa ja matkalla kohti terveyttä :)
VastaaPoistaKiitos kehuista :) Ja tiedän tuon tunteen.. Siis sen kun tuntuu ettei riitä toiselle. Ettei vaan ansaitse sitä ja tuntuu koko ajan siltä, että kohta kello soi, heräät ja huomaat kaiken sen ihanan olleen vain unta. Mulla on melkeinpä aina semmonen olo kun oon Valtterin kans. Jotenki tuntuu, että kun se on niin hyvä ihminen ja muuta, etten ansaitse sitä. Ja että saan sen huolesta sekasin kertomalla sille mun masennuksesta, huonoista päivistä ja painon pudotus haaveista.. Mutta oon ajatellu asiaa niin, että ansaitsenhan minäkin jotain hyvää tähän elämään, joten miksi se ei voisi olla täydellinen poikaystävä? Joten ollaan vaan iloisia näistä meidän rakkaista, eikös juu? :) Sinä ansaitset J:n aivan yhtä paljon kuin minä Valtterin :)
VastaaPoistaVoimia ja haleja ♥
Kiitos kommentistasi ja ihan hirmuisesti voimia sullekkin, koita jaksaa <3
VastaaPoista