Vuoristorata

4.5.

Ujutan jalkani pörröisiin tossuihin ja menen parvekkeelle neonkeltainen purkki mukanani. Ulkona sataa rumaa räntää. Puhallan räntäsateen sekaan sateenkaaren värisiä saippuakuplia. Katselen miten ne tanssivat moskan keskellä. Värikäs kuplaparvi selviää kadun yli ja häviää pian näkyvistä. Maisema on harmaa ja märkä. Hymyilen kirjavan hauraille saippuakuplille. Kunpa mäki olisin yhtä kevyt ja kaunis.

5.5.
Ulkona on kaunis ilma ja aurinko nauraa. Haluaisin lähteä lenkille tai rullaluistelemaan, mutten voi. Äiti on vienyt mun avaimet koska en suostunut syömään pinaattikeittoa. Meillä oli taas iso riita. Äiti huusi täyttä kurkkua miten mä myrkytän tän perheen ja miten se haaveilee elämänsä päättämisestä. Taas kaikki on mun vika ja toivon etten ois syntynyt. Haluan haihtua pois, jotta muiden olisi parempi olla.

Periaatteessa mä haluaisin syödä, mutten voi. En saa syödä, koska mä en ansaitse sitä enkä oo vielä tarpeeksi laiha. Muutenkin muiden nähden syöminen ahdistaa ihan mielettömästi. Äiti ei ymmärrä millasta tää on. Se luulee että mä vaan pelleilen ja nautin tästä.

Mitä jos mä kertoisin äidille tästä blogista? Oon aina ennen pystynyt puhumaan sille kaikesta ja mua ärsyttää suunnattomasti kun se kuvittelee että mä nautin tästä ja teen näin koska se nyt vaan on kiva tapa saada huomiota. En usko että tää tilanne voi enää tästä pahentua. 

Mä tunnen itseni yhtä isoksi kuin 4D-dokkarin 180-kiloinen tyttö. Oon lihonut kaksi kiloa sen jälkeen, kun aloitin omena-neljän-tunnin-välein -projektin. Hyi että mä oon pettynyt itteeni. Kaksi valtavaa kiloa ihraa. Maha on jätkyttävän kokoinen ja ihan oikeasti koko ajan tiellä. Pitäisi varmaan panostaa enemmän vatsojen tekemiseen pelkän juoksemisen ja jalkoihin kohdistuvan treenin sijasta. Tai sitten mun pitäisi vaan jättää ne omenat syömättä. Hävettää ihan suunnattomasti.

Ensin kavutaan hitaasti ylös jännityksen kutitellessa vatsanpohjaa ja sitten liidetään vauhdilla kiljuen alas. Tää on yhtä tunnesekamelskaa. Päättymätön vuoristorata, jonka kyydistä hyppäisin pois jos pystyisin. Syödäkö vai ei? Haluanko olla merinorsu vai perhonen? Haluanko kävellä valoa kohti ja ottaa selville mitä siellä on, vai jäädä kyyhöttämään tuttuun ja turvalliseen pimeyteen? Liikaa vaikeita valintoja. Miksi, oi miksi kaikessa on aina hyvät ja huonot puolet?

Tekisin melkein mitä vain päästäkseni eroon tästä päämäärättömästä laihduttamisesta.