27.3.2011

Mitä ideaa jatkaa kun tunnelin päässä on vain umpikuja

Miksi asioiden pitää olla niin monimutkaisia? Mä haluan laihtua. Nykyään jopa 38-kokoiset farkut ovat kireitä. Eieieiei en vaan voi hyväksyä että oisin kokoa 40. Läski, läskimpi, minä. Ällöttää. Oon 10 kiloa läskimpi kuin viime kesänä. Ahdistaa. Haluan kutistua. Haihtua ja painaa vain 25kg. Mä en jaksa itseäni. Tätä hemmetin kieroutunutta ajatusmaailmaa ja läskiä tihkuvaa kroppaa. Olisi niin paljon helpompaa pudota kun taistella vastaan. Mitä ideaa taistella vastaan kun siitä huolimatta vaikka tervehtyisin, on koko ajan suuri riski että ahdistuessani purkaisin pahaa oloa laihduttamiseen ja kierre alkaisi alusta.


Mistään ei ole vittu mitään hyötyä. Se että saisin asunnon tai rennomman työpaikan, ei poista tätä kuristavaa tunnetta, kieroutuneita ajatuksia, stressiä ja huolta. Ainoa ammatti-ihminen, josta koin olevan oikeasti apua, ei halua tavata mua.Oon käynyt juttelemassa sen kanssa jo 2½ vuotta ja oon niin ärsyttävä ettei se enää halua auttaa. Kelan rahoittaman psykoterapian alkamisessa kestää todennäköisesti puoli vuotta, ellei pidempäänkin. 10 vuotta masennusta, joista kolmen vuoden ajan olen saanut apua. Kaikkea on kokeiltu, eikä mikään ole auttanut. Syömishäiriöyksikössä ne aikoo lopettaa mun hoitamisen, koska pääongelma onkin nyt masennus. Turhauttavaa tämmönen pallottelu. Poliklinikalla sanottiin että ongelma on syömisessä ja kirjoitettiin lähete sh-yksikköön. Siellä taas todetaan etten ole tarpeeksi sairas syömishäiriöiseksi, vaan pääongelma on masennus. Miten helvetissä mä selivän puoli vuotta ilman apua kun kukaan ei osaa auttaa? En jaksa enää.

Rikon huoneeni ikkunan hakkaamalla sitä tuolilla. Siistin lasin jättämiä teräviä kulmia ja nousen ikkunalle. Vedän syvään henkeä kylmän ilman kiemurrellessa keuhkoihin. Otan askeleen antautuen painovoiman vietäväksi. Hämärässä kuuluu tömähdys ja kaikki pimenee. Hiljenee. Katoaa. Haihtuu. Olen vapaa.
Lähettänyt klo

2 kommenttia:

  1. WM28. maaliskuuta 2011 klo 19.29

    Hassua... Mun suurin pelko on just se, että huomaan että jotkut farkut alkaisi kiristämään.
    Siksi en halua käyttää farkkuja. Ainakaan paranemisvaiheessa. Oon aina miettiny että se on sitten palkinto ostaa kunnon, istuvat farkut kun on menkat ym normaalia mitä naisella kuuluukin olla.

    Ja tunnen todellakin ton vitutuksen; liian 'terve' syömishäiriöiseksi. Hyvä suomi, vittu bravo.

    Ei varmaan auta sanoa että ei se laihuuskaan sen onnellisemmaksi tee, ei se ole mitään kontrollia ja kevyenä leijumista; se on maailma joka on täynnä vitunmoista ahdistusta, masennusta ja surua ja siihen ei mahdu mitään muuta. Siihen ei mahdu elämää. Joten se ei ole elämää. Se on... helvettiä.

    Kyllä sä vielä löydät sen tasapainon, mä haluan uskoa siihen ja toivottavasti uskot säkin.
    Ahdistusta on vaa'an molemmin puolin, mutta kyllä se siitä.

    Pääasia on olla terve ja tyytyväinen, sekä fyysisesti mutta ennenkaikkea henkisesti.

    Plaa, mitä mä selitän.

    Halusin vaan kommentoida jotain.

    Tsemppiä.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi31. maaliskuuta 2011 klo 23.03

    Koon 40 ihminen ei ole lähelläkään läskiä. Kaunein tyttö, mitä olen ikinä nähnyt, sattumoisin käyttää farkkuja koossa 38-40. Ja ah, sitä kauneutta.

    VastaaPoista

Kuiskaa, laula, huuda, kerro, julista, hauku, neuvo, pure ja raavi.

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)