See you at the bitter end

Lähetin toissapäivänä melko agressiivisen viestin naamakirjassa kaikille "kavereilleni" jotka olivat samalla luokalla kanssani ala- ja yläasteella (ruotsin kielikylpyluokka pysyi lähes samana eskarista lähtien). Kerroin viestissä, mitä kaikkea olen joutunut päivittäisestä koulukiusaamisesta johtuvan olemattoman itsetunnon takia kestämään. Kerroin sairauksista, osastojaksosta, toivottomuudesta, opintojen keskeytyksistä, pahasta olosta ja siitä miten se on pitkälti heidän vika jossen enää hengitä.

Jälkeenpäin ajateltuna viesti on vähän turhan raaka. En osannut ajatella, että heitä kiinnostaisi paskaakaan joten sanoin asiat suoraan kaunistelematta niin kuin ne ovat. Äiti tuli matkalta kotiin ja kertoi vihaisena siitä, miten on saanut puheluita entisten luokkalaisteni vanhemmilta. Osa luokkalaisista ovat kuulemma todella ahdistuneita viestistä. "Eihän lapset tajua mitä ne tekee",  niinkuin äiti sanoi. Bullshit! Ihan niinkuin 15-vuotias ei tajuaisi mitä tekee. Tekojensa seurauksia ei ehkä osaa ajatella, mutta kyllä pitäisi tajuta koulukiusaamisen olevan väärin ihan sanomattakin. Ärsyttää. Huutojen jälkeen jouduin kirjoittamaan anteeksipyyntö-viestin "kamalan ahdistuneille" luokkalaisille. Mitä hemmettiä nuoret aikuiset inisevät vanhemmilleen tommosesta.

Oon tosi huolissani J:stä. Aamulla tekstailtiin normaalisti ja se on lähes aina vastannut puhelimeen tai ollut mesessä tai no helpommin sanottuna siihen on aina saanut yhteyden. Nyt sen kännykkä on pois päältä, eikä se ole koneella. Sovittiin aiemmin että otan yhteyttä kun tiedän voidaanko nähä vielä tänään ja se toivoi että nähtäisiin. Nyt siihen ei ole saanut yhteyttä moneen tuntiin. Menisin kysymättä bussilla J:n luo koputtelemaan oveen, jos olisi voimia itkemisen jäljiltä enkä pelkäisi sen äitiä. Ahdistavaa kun en tiedä onko se kunnossa.

Eilen yöllä istuin parvekkeella. Kyyneleet maalasivat tummia läikkiä toppiin. Kaide tuntuu kylmältä paljaiden reisien alla. Heiluttelen jalkoja tunteakseni pistelevän ilmavirran. Nojaan eteenpäin puristaen punaista rautaa. Ulkona on pimeää. Kaukana oranssiksi värjätyillä kaduilla kulkee koiranulkoiluttaja. Nyt se loppuu. Kaikki paha päättyy tähän. Suljen silmät. Jalat ovat tunnottomat. Epäröin liian kauan enkä kestä kirvelevää kylmää rautaa iholla. Palaan rapun portaille istumaan. Ravaan edestakaisin kodin ja tuuletusparvekkeen väliä. J on soittanut pari kertaa, joten soitan takaisin vakuuttaakseni kaiken olevan hyvin. Ääni murtuu enkä nyyhkytykseltä osaa puhua selvästi. Se sanoo lähtevänsä tulemaan. En kykene tekemään mitään, koska olisi julmaa antaa J:n kiirehtiä tänne tajutakseen olevans myöhässä. Se olisi soittanut soittamistaan, mutten vastaisi puhelimeen. Todennäköisesti J soittaisi pikkusiskolle, joka huomaisi etten ole enää kotona. Pikkusisko ihmettelisi meillä olevan kaverinsa kanssa ja avaisi J:lle rapun oven. Ne huomaisivat tuuletusparvekkeen avoimen oven ja pian epämääräisen läiskän tummalla katolla. Pikkusisko soittaisi äidille joka murtuisi ja niillä olisi paha olla. En haluaisi ajatella hautajaisia. Tarkoituksena ei ole aiheuttaa muille pahaa oloa. En vain joskus jaksa enää.

Ehkä hukuttautuessa ei ehtisi miettiä niin paljoa. Pyykkipoika nenään ja kylpyammeeseen veden alle.

Mitä ideaa jatkaa kun tunnelin päässä on vain umpikuja

Miksi asioiden pitää olla niin monimutkaisia? Mä haluan laihtua. Nykyään jopa 38-kokoiset farkut ovat kireitä. Eieieiei en vaan voi hyväksyä että oisin kokoa 40. Läski, läskimpi, minä. Ällöttää. Oon 10 kiloa läskimpi kuin viime kesänä. Ahdistaa. Haluan kutistua. Haihtua ja painaa vain 25kg. Mä en jaksa itseäni. Tätä hemmetin kieroutunutta ajatusmaailmaa ja läskiä tihkuvaa kroppaa. Olisi niin paljon helpompaa pudota kun taistella vastaan. Mitä ideaa taistella vastaan kun siitä huolimatta vaikka tervehtyisin, on koko ajan suuri riski että ahdistuessani purkaisin pahaa oloa laihduttamiseen ja kierre alkaisi alusta.

Mistään ei ole vittu mitään hyötyä. Se että saisin asunnon tai rennomman työpaikan, ei poista tätä kuristavaa tunnetta, kieroutuneita ajatuksia, stressiä ja huolta. Ainoa ammatti-ihminen, josta koin olevan oikeasti apua, ei halua tavata mua.Oon käynyt juttelemassa sen kanssa jo 2½ vuotta ja oon niin ärsyttävä ettei se enää halua auttaa. Kelan rahoittaman psykoterapian alkamisessa kestää todennäköisesti puoli vuotta, ellei pidempäänkin. 10 vuotta masennusta, joista kolmen vuoden ajan olen saanut apua. Kaikkea on kokeiltu, eikä mikään ole auttanut. Syömishäiriöyksikössä ne aikoo lopettaa mun hoitamisen, koska pääongelma onkin nyt masennus. Turhauttavaa tämmönen pallottelu. Poliklinikalla sanottiin että ongelma on syömisessä ja kirjoitettiin lähete sh-yksikköön. Siellä taas todetaan etten ole tarpeeksi sairas syömishäiriöiseksi, vaan pääongelma on masennus. Miten helvetissä mä selivän puoli vuotta ilman apua kun kukaan ei osaa auttaa? En jaksa enää.

Rikon huoneeni ikkunan hakkaamalla sitä tuolilla. Siistin lasin jättämiä teräviä kulmia ja nousen ikkunalle. Vedän syvään henkeä kylmän ilman kiemurrellessa keuhkoihin. Otan askeleen antautuen painovoiman vietäväksi. Hämärässä kuuluu tömähdys ja kaikki pimenee. Hiljenee. Katoaa. Haihtuu. Olen vapaa.

Our psychological state allows us to see only what we want/need/feel to see at a particular time. What five words do you see?

Lust, mad, none, truth, hidden

pelottavaa.

Mitä sanoja sinä löydät ristikosta? 

Ajatus ei kulje

Miksi on niin vaikea kirjoittaa tunteista sun muista kun menee hyvin? Ehkä se johtuu pelosta, niin kuin Kafi postauksessaan teorisoi "Uskon epäjohdonmukaisesti että jos sanoo jotain hyvää niin pilaan kaiken, romautan päivieni balanssin, ja sukellan taas pää tai suu edellä epätoivon rotkon". 

Otan riskin ja yritän. Mä oon onnellinen, koska mennään huomenna hakemaan apua J:lle ihan jopa oikeasta paikasta. Se on paljon, että hyväksyy tarvitsevansa apua. Pienetkin askeleet kohti uloskäyntiä ovat edistystä. Vähän jännittää. Oon menossa J:n tueksi enkä tiedä, osaanko kertoa oikeita asioita. J sanoi, ettei todennäköisesti osaa kertoa ankkureista jotka repivät kohti pohjaa. Miten minä sitten osaisin? Menen aina lukkoon vieraiden ihmisten seurassa. Mulla on tiettyjä kulisseja eri ihmisten kanssa, joita olen tottunut pitämään yllä. Vieraan ihmisen läsnäollessa ei osaa käyttäytyä oikealla tavalla. Ehkä se helpottaa huomista jos kiroitan ylös asioita, joista olen  huolestunut J:n suhteen. Ei siitä voi mitään haittaakaan olla. Jos revin paperin jälkeen päin, ei tarvitse pelätä että joku jolle asia ei kuulu, saisi siitä tietää.

Palaan todennäköisesti huomenaamulla kertomaan miten käy. Ei sillä että teitä kiinnostaisi. Tää on mun päiväkirja jonne kirjoitan mitä huvittaa. Hallitsemattomat yölliset avautumiskohtaukset.


Jos satutu lukemaan tämän J, en kerro yksityiskohtia, mistä on kyse tai näin. Asia on eri jos annat luvan, mutta oletan ettet halua mun avautuvan täällä.

Suomen kunnallinen terveydenhoito kusee. Esimerkki nro 63875: haastatteluaika päiväosastolle. Lähdin aikaisin aamulla bussilla Peijakseen ja matka kesti mukavasti yli tunnin. Vihdoin päästyäni sairaalaan kerroin asiani ja vastaanottovirkailija selitti, että haastattelu onkin Myyrmäen terveysasemalla. Arrarrrarr. Ärsytti suunnattomasti. Samantien köröttelemään liian monta kymmentä minuuttia bussilla takaisin kotiin. Busiissa soitin Myyrmäen terveysasemalle ja sairaanhoitaja tokaisi ettei minulle ole varattukaan sellaista aikaa heille ja katkaisi puhelun. Ei siinä mitään, en koe tarvitsevani päiväosastoa. Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että menisi huonommin ja oikeasti tarvitsisin osastoa pärjätäkseni, miten kyseisessä tilanteessa tulisi toimia? Kiva jättää toinen heitteille kun matto vedetään alta. Tosi huonossa tilanteessa henkilö ei ehkä osaisi vaatia tälle kuuluvaa apua. Loppua ei tarvitse edes sanoa.