Sleeping with ghosts

Silloin kun musta ei kuulu mitään, kaikki menee ihan hyvin. Kun elämä tuntuu elämisen arvoiselta, ei tule tarvetta kirjoittaa ja päästä purkamaan mustaa solmua mahanpohjassa. Mun on paha olla, mutten tiedä miksi. Tekisi mieli itkeä. Ei niin voi tehdä, koska se on turhaa. Se tarkoittaa että on heikko, eikä purojen virtaaminen muutenkaan mitään paranna. Turhautunut olo. Sisällä oleva tulivuori purkautuu ihan kohta. Ärsyttävää, koska nyt on mennyt jo pitkään hyvin. Viikkoon en oo tuntenut niin pahaa ahdistusta, että sitä pitäisi purkaa johonkin. Eikun ai niin, lähdinhän mä joskus alkuviikosta juoksemaan. Olin aiemmin ollut tyhmä ja mennyt lupaamaan, etten maalaisi enää ihoon punaisia reittejä. Silti piti päästä eroon rotasta, joka jyrsi kurkun seinämiä terävillä hampaillaan. Eksyin taas aiheesta. Asiat ovat menneet ihan hyvin niin pitkään. Sain jopa töitä ei luoja miten ironista  läheisestä mäkkäristä. En halua taas eksyä siihen ahdistuksen labyrinttiin, josta ulospääsy kestää ikuisuuden.

Oon harrastanut liikuntaa, joka saa pulssin nousemaan viimeksi osaston ensimmäisillä viikoilla. Sen jälkeen en ollut uskaltanut edes yrittää, ettei homma muuttuisi pakonomaiseksi. Tällä viikolla lähdin ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen lenkille. Päälimmäiset fiilikset olivat pelko ja vahvuuden tunne siitä, että uskalsin ylipäätään lähteä juoksemaan. Olin unohtanut, millaista on urheilla kun ei tunnu että pyörtyisi minä hetkenä hyvänsä tai kun sydän ei hakkaa tietään ulos rintakehästä. Miltä tuntuu liitää soratien yllä ilman veren makua suussa ja ilkeitä kouristuksia mahanpohjalla. Kaikkein eniten ihmetytti se, miten juokseminen ei tunnukaan kidutukselta. On niin vaikeaa käsittää, että siitä voi ja saa nauttia.

SU 26.9.

Oho, unohdin syödä. Taas. Sokeria vatsaan ja liika energia pistää hyppimään ympäriinsä, nauramaan ja selittämään outoja. Ei se ruokaan suhtautuminen ole kuitenkaan tietoista pakko jättää syömättä, pakko päästä reisistä eroon -tyyppistä. En ole liikkunut osastojakson jälkeen niin, että syke olisi noussut kunnolla. Pelkään liikaa ottaakseni sitä riskiä, että liikkuminen karkaisi taas käsistä. Olen joten kuten oppinut hyväksymään itseni tällaisena. Ainakin haluaisin uskoa niin. Reidet eivät osu toisiinsa kävellessä, vatsa on joskus kivan litteä ja eikä maha enää peitä varpaita kun katson alaspäin. Kävin vaa'alla yksin ensimmäistä kertaa osastojakson jälkeen. Oon laihtunut 6 kiloa, vaikken edes ole kiinnittänyt huomiota syömiseen. Voittajafiilis. Ehkä olen jo onnistunut nuijimaan loisen päästäni. Tai sitten se ehti munia sinne, jolloin poikaset syntyvät myöhemmin ja silloin kaikki kaatuu päälle pahemmin kuin ikinä.

Mikään ei ole varmaa

Paljon muutoksia ja harmaita epäilyjä. Ilkeät sammakot karkaa suusta viiltämään muita. Se tulee huoneeseen huutaen ja koittaa vetää farkkujeni lahkeita ylös. "Toi on sairasta", se huutaa ja lähtee huoneesta punaisena.

Nyt se on varmaa. Keskeytän koulun, tai mikäli mahdollista, jään vuoden pituiselle sairaslomalle. Äiti supisee päiväosastosta. Ne ehdottavat, että suorittaisin kursseja iltalukiossa, etten jäisi vain kotiin lusmuamaan. Olen pistänyt työhakemuksia moniin kauppoihin ja tunkkaisiin pikaruokaravintoloihin. Nyt pitää vain odottaa ja toivoa parasta. Pakko saada töitä ja päästä tammikuussa omaan asuntoon. Olen varma, että äitikin voisi paremmin kun emme joutuisi näkemään toisiamme päivittäin. Se ajattelee järjellä ja mä käsittelen asioita tunteiden kautta, joten usein on vaikea ymmärtää toista. Äiti sanoo, että se toivoo kuolevansa nukutukseen jalkaleikkauksessa, ettei sen tarvitsisi kestää mua enää. Tahdon pois. En halua, että muut joutuvat kärsimään kun mun on paha olla.

"En usko että sulla mitään sairautta on kun oot J:n seurassa niin ilonen." Aha. Se ei ymmärrä paskaakaan siitä, minkälaista helvettiä tää voi olla. Luulee että kerjään vain huomiota ja nautin tästä. J on ainoa, joka estää mua vajoamasta ja rakastan sitä, joten miksen olisi onnellinen hänen seurassaan. Eikö se ole ennemminkin hyvä juttu, kun keuhkot ei täyty joka ikinen hetki käärmeistä?

Tänään nään Ahventa pitkästä aikaa. Mennään leffaan juttelemaan tähtipölystä ja terävistä. Huominen perhetapaaminen pelottaa. Ei pystytä keskustelemaan äidin kanssa normaalisti, vaan se muuttuu aina huudoksi. En halua päiväosastolle. Suljetusta osastosta ei ollut mitään apua, ne hoitivat siellä vain oireet pois ja heittivät menemään. Miksi siis päiväosastosta olisi hyötyä?

Ihmetyttää ihmisten välinpitämättömyys. Jos joku kertoo haluavansa tappaa itsensä, niin siihen reagoidaan tyyliin "aha". Kun tämä surullinen tyyppi sitten menee ja tappaa itsensä, niin toisella menee sormi suuhun. Oho, sillä olikin oikeasti paha olla. Miksi sanat eivät riitä? Mulla on koko ajan ollut yhtä paha olla, ahdistuksen poistokeinot ovat vain muuttuneet. Kaikki alkoi 10-12-vuotiaana. Revin ripsiä kunnes silmät olivat kaljut. Isä ja äiti huusivat, joten piti keksiä joku toinen keino. Revin kynsillä käsiäni niin, että kudosneste tirskusi ja iho turposi punaisiksi aalloiksi. Jonkin ajan päästä huomaan ettei se enää riitä, joten purkaan pahaa oloa syömisen kontrolloimiseen ja pakkoliikkumiseen. Nyt sekin keino on riistetty. Lupasin itselleni vuosi sitten, etten ikinä alentuisi leikkelemään ihoani. Vaan kuinkas kävikään, kun muuta keinoa ahdistuksen purkamiseen ei enää ollut. "Ei ole tervetä jos sulla on noin paha olla että pitää jalat vetää ruville. Lääkitystä on pakko muutta kun se ei selvästikkään toimi, tai ehkä osasto voisi olla yksi vaihtoehto." En ymmärrä. Koko ajan mulla on ollut samanlainen olo. Miksi yhtäkkiä pitäisi tehdä jotain radikaalia.

Haluan uskoa, että vielä joku päivä kuolleet ruusut heräävät henkiin. Pitää vain jaksaa ajatella positiivisesti.

Se kaikki paha, mikä kasvaa sun mahanpohjassa

 Olin yötä J:n luona. Herättiin kymmenen aikaan, tehtiin aamuhommat ja torkuin koko loppu ajan. Raajat olivat muuttuneet lyijyksi ja lopettaneet yhteistyön. Tuntuu siltä kuin valtava rekka lasteineen olisi kaatunut päälleni. Mä en selviä tästä. Nykyään on samanlainen olo kuin viime syksynä, jolloin kaikki karkasi käsistä ja ruualla leikkiminen ei pysynyt enää hallinnassa. Kerroin J:lle sisälmyksiäni repivistä sammakoista ja se heitti mut kotiin.

Sanoinkuvaamattoman turhauttavaa. Ne luulevat, että olen vain laiska, haluan mennä siitä mistä aita on matalin ja muutan mieltäni yhtä usein kuin vaihdan sukkia. Ne uskovat, että haluan keskeyttää opinnot koska nyt vaan tuli semmonen fiilis. Sokeat. Eivät ne näe miten vaikeaa tää on. Joka ikinen aamu kouluun meneminen ja siellä pysyminen on taistelua. Mä en pysty opiskelemaan nyt. Asiat vilisevät silmissä mutteivät jää päähän. En ole vielä tarpeeksi terve, vaikka kouluun lähetetyt valkoiset muuta valehtelevatkin. Kaikenlisäksi psykologin työaika loppuu neljältä, eli en saa jutteluapua, koska koulukin loppuu lähes joka päivä neljältä. En voi lähteä kesken koulusta, koska silloin parini jäisi jälkeen muista. Stressi nakertaa reikiä keuhkoihin. Kaikki kaatuu päälle.

Jos keskeytän koulun, en jäisi vain kotiin makaamaan. Siitähän ahdistus vasta riemastuisikin. Jos keskeytän koulun, hankin töitä ihan mistä vaan liikkeestä. Teen töitä ja saan ehkä 900-1000 euroa kuukaudessa. Pistän rahat tilille ensimmäistä omaa asuntoa varten. Oltuani useampia kuukausia töissä, koitan jatkaa kyseisessä paikassa oppisopimuskoulutuksella, jolloin valmistuisin kahdessa vuodessa merkonomiksi. Muuttaisin 18-20-vuotiaana kaksioon tähän lähistölle ja opettelisin elämään. Alla olevan asunnon vuokra (joka sisältää sähkö- ja vesimaksun) olisi vähän alle 600e/kk. Saisin kelalta tukea 550 euroa ja sen lisäksi palkkaa töistä. Pakollisten menojen jälkeen käteen jäisi noin 500e, joilla pärjäisin kyllä kuukauden.

Suunnitelma tuntuu repaleiselta kun sen kirjoittaa ylös. Ensinnäkin työn saaminen tulee olemaan todella vaikeaa ja käytännössä on mahdotonta päästä vakituiseksi työntekijäksi näin olemattomalla koulutuksella. Aina voi kuitenkin toivoa.

 Otsikko: PMMP - Henkilökohtaisesti

Punaiset kynnet huutaa vääriä sanoja

Anteeksi tästä kaikesta sekoilusta. En mä voi lopettaa blogin kirjoittamista. J:n lisäksi se on ainoa, mikä pitää mut edes joten kuten järjissäni. Pahoittelen kommentteihin vastaamisen viivästystä ja koko sotkua. Mikään ei onnistu näinä päivinä. Vaikka tekstini ovat aiheuttaneet murheita niin J:lle kuin äidillekin, en voi olla kirjoittamatta. Olkaa kilttejä ja jättäkää kirjoitukseni lukematta, mikäli niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämän asian suhteen mun on pakko olla itsekäs ja jatkaa. En vain yksinkertaisesti osaa olla kirjoittamatta.

"Kirjoittaisit wordiin tai jättäisit julkaisematta.", se sanoo. Ei se ole sama asia. Siinä on erilainen fiilis. Kun julkaisen tekstin ja edes joku lukee sen, tulee sellainen olo ettei ole ihan yksin ongelmiensa kanssa. Se auttaa jaksamaan. Ei tässäkään ole päätä eikä häntää. Aika juoksee liian nopeasti. En voi tähän hätään muuta sanoa, kuin että oon todella pahoillani tämmösestä turhasta sekoilusta.

Ja niin kaikki hajoaa taas käsiin

Jyrkkää alamäkeä alas lumipallona. Lopetan blogin kirjoittamisen. Muutama läheinen on tätä seurannut ja ymmärtänyt tekstejä väärin tai sitten olen vain kirjoittanut turhan epämääräisesti. Joka tapauksessa blogini aiheuttaa turhia murheita läheisille, joiden ei tarvitsisi joutua ottamaan niitä ruosteisia taakakseen.

Koulussa menee huonosti ja voi olla, että joudun keskeyttämään sen. Taas. En vain pysty menemään saati sitten olemaan siellä kun alkaa ahdistaa. En edes tiedä miksi ahdistus tulee. Se vain hyökkää nurkan takaa. Stressaan myös ihan mielettömästi turhasta, enkä saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka yritän. Kokeestakin selvisin nipin napin - 0.75 pistettä vähemmän ja en olisi päässyt läpi. En kuitenkaan halua joutua keskeyttämään opiskeluja jälleen kerran. Miten apina pitää olla, ettei selviä lukiosta tai edes amiksesta? Miten pässi pitää olla, että heittää 2 vuotta opiskeluelämästään menemään? Jos keskeytän opinnot arvostetussa opistossa, en tule pääsemään sinne uudelleen. Pitäisi löytää jostain töitä. Miten tulen pärjäämään elämässä jos en pysty edes käymään lukiossa tai opiskelemaan ammattiin? Pelkällä peruskoulun todistuksella ei tee yhtään mitään. Paniikki.

En osaa olla. Äiti tulee ovelle valittamaan. Se sanoo että itkeminen pitää lopettaa. Väsyttää niin etten jaksaisi enää kyyneleitä, mutta ei itkemisen lopettaminen silti käy sormia napsauttamalla. Pitää tehdä jotain. Oon kyllästynyt itkemään itteni uneen. Terävä rikkoo ihoa ja henkinen tuska hukkuu kipuun. Sotkua saksien kärjessä ja raitoja. Seuraavana päivänä kaduttaa kun jäljet eivät kadonneet, vaikka niiden piti jo silloin lähteä tiehensä. Vuosi sitten lupasin itselleni, etten vajoaisi näin alas. Keuhkoihin on siitä huolimatta valunut vettä ja hukun pikkuhiljaa.

Illalla Girl, interruptedia ja ananasta.

 

Kiitos kommenteistanne ja tuesta. Tätä kautta ette enää minusta kuule.
Vastaan edellisten postausten kommentteihin myöhemmin tänään, koska mokkula ei tottele.

♥ Ananas