Sleeping with ghosts

Silloin kun musta ei kuulu mitään, kaikki menee ihan hyvin. Kun elämä tuntuu elämisen arvoiselta, ei tule tarvetta kirjoittaa ja päästä purkamaan mustaa solmua mahanpohjassa. Mun on paha olla, mutten tiedä miksi. Tekisi mieli itkeä. Ei niin voi tehdä, koska se on turhaa. Se tarkoittaa että on heikko, eikä purojen virtaaminen muutenkaan mitään paranna. Turhautunut olo. Sisällä oleva tulivuori purkautuu ihan kohta. Ärsyttävää, koska nyt on mennyt jo pitkään hyvin. Viikkoon en oo tuntenut niin pahaa ahdistusta, että sitä pitäisi purkaa johonkin. Eikun ai niin, lähdinhän mä joskus alkuviikosta juoksemaan. Olin aiemmin ollut tyhmä ja mennyt lupaamaan, etten maalaisi enää ihoon punaisia reittejä. Silti piti päästä eroon rotasta, joka jyrsi kurkun seinämiä terävillä hampaillaan. Eksyin taas aiheesta. Asiat ovat menneet ihan hyvin niin pitkään. Sain jopa töitä ei luoja miten ironista  läheisestä mäkkäristä. En halua taas eksyä siihen ahdistuksen labyrinttiin, josta ulospääsy kestää ikuisuuden.

Oon harrastanut liikuntaa, joka saa pulssin nousemaan viimeksi osaston ensimmäisillä viikoilla. Sen jälkeen en ollut uskaltanut edes yrittää, ettei homma muuttuisi pakonomaiseksi. Tällä viikolla lähdin ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen lenkille. Päälimmäiset fiilikset olivat pelko ja vahvuuden tunne siitä, että uskalsin ylipäätään lähteä juoksemaan. Olin unohtanut, millaista on urheilla kun ei tunnu että pyörtyisi minä hetkenä hyvänsä tai kun sydän ei hakkaa tietään ulos rintakehästä. Miltä tuntuu liitää soratien yllä ilman veren makua suussa ja ilkeitä kouristuksia mahanpohjalla. Kaikkein eniten ihmetytti se, miten juokseminen ei tunnukaan kidutukselta. On niin vaikeaa käsittää, että siitä voi ja saa nauttia.

SU 26.9.

Oho, unohdin syödä. Taas. Sokeria vatsaan ja liika energia pistää hyppimään ympäriinsä, nauramaan ja selittämään outoja. Ei se ruokaan suhtautuminen ole kuitenkaan tietoista pakko jättää syömättä, pakko päästä reisistä eroon -tyyppistä. En ole liikkunut osastojakson jälkeen niin, että syke olisi noussut kunnolla. Pelkään liikaa ottaakseni sitä riskiä, että liikkuminen karkaisi taas käsistä. Olen joten kuten oppinut hyväksymään itseni tällaisena. Ainakin haluaisin uskoa niin. Reidet eivät osu toisiinsa kävellessä, vatsa on joskus kivan litteä ja eikä maha enää peitä varpaita kun katson alaspäin. Kävin vaa'alla yksin ensimmäistä kertaa osastojakson jälkeen. Oon laihtunut 6 kiloa, vaikken edes ole kiinnittänyt huomiota syömiseen. Voittajafiilis. Ehkä olen jo onnistunut nuijimaan loisen päästäni. Tai sitten se ehti munia sinne, jolloin poikaset syntyvät myöhemmin ja silloin kaikki kaatuu päälle pahemmin kuin ikinä.