Mitä ideaa jatkaa kun tunnelin päässä on vain umpikuja

Miksi asioiden pitää olla niin monimutkaisia? Mä haluan laihtua. Nykyään jopa 38-kokoiset farkut ovat kireitä. Eieieiei en vaan voi hyväksyä että oisin kokoa 40. Läski, läskimpi, minä. Ällöttää. Oon 10 kiloa läskimpi kuin viime kesänä. Ahdistaa. Haluan kutistua. Haihtua ja painaa vain 25kg. Mä en jaksa itseäni. Tätä hemmetin kieroutunutta ajatusmaailmaa ja läskiä tihkuvaa kroppaa. Olisi niin paljon helpompaa pudota kun taistella vastaan. Mitä ideaa taistella vastaan kun siitä huolimatta vaikka tervehtyisin, on koko ajan suuri riski että ahdistuessani purkaisin pahaa oloa laihduttamiseen ja kierre alkaisi alusta.

Mistään ei ole vittu mitään hyötyä. Se että saisin asunnon tai rennomman työpaikan, ei poista tätä kuristavaa tunnetta, kieroutuneita ajatuksia, stressiä ja huolta. Ainoa ammatti-ihminen, josta koin olevan oikeasti apua, ei halua tavata mua.Oon käynyt juttelemassa sen kanssa jo 2½ vuotta ja oon niin ärsyttävä ettei se enää halua auttaa. Kelan rahoittaman psykoterapian alkamisessa kestää todennäköisesti puoli vuotta, ellei pidempäänkin. 10 vuotta masennusta, joista kolmen vuoden ajan olen saanut apua. Kaikkea on kokeiltu, eikä mikään ole auttanut. Syömishäiriöyksikössä ne aikoo lopettaa mun hoitamisen, koska pääongelma onkin nyt masennus. Turhauttavaa tämmönen pallottelu. Poliklinikalla sanottiin että ongelma on syömisessä ja kirjoitettiin lähete sh-yksikköön. Siellä taas todetaan etten ole tarpeeksi sairas syömishäiriöiseksi, vaan pääongelma on masennus. Miten helvetissä mä selivän puoli vuotta ilman apua kun kukaan ei osaa auttaa? En jaksa enää.

Rikon huoneeni ikkunan hakkaamalla sitä tuolilla. Siistin lasin jättämiä teräviä kulmia ja nousen ikkunalle. Vedän syvään henkeä kylmän ilman kiemurrellessa keuhkoihin. Otan askeleen antautuen painovoiman vietäväksi. Hämärässä kuuluu tömähdys ja kaikki pimenee. Hiljenee. Katoaa. Haihtuu. Olen vapaa.

Our psychological state allows us to see only what we want/need/feel to see at a particular time. What five words do you see?

Lust, mad, none, truth, hidden

pelottavaa.

Mitä sanoja sinä löydät ristikosta? 

Ajatus ei kulje

Miksi on niin vaikea kirjoittaa tunteista sun muista kun menee hyvin? Ehkä se johtuu pelosta, niin kuin Kafi postauksessaan teorisoi "Uskon epäjohdonmukaisesti että jos sanoo jotain hyvää niin pilaan kaiken, romautan päivieni balanssin, ja sukellan taas pää tai suu edellä epätoivon rotkon". 

Otan riskin ja yritän. Mä oon onnellinen, koska mennään huomenna hakemaan apua J:lle ihan jopa oikeasta paikasta. Se on paljon, että hyväksyy tarvitsevansa apua. Pienetkin askeleet kohti uloskäyntiä ovat edistystä. Vähän jännittää. Oon menossa J:n tueksi enkä tiedä, osaanko kertoa oikeita asioita. J sanoi, ettei todennäköisesti osaa kertoa ankkureista jotka repivät kohti pohjaa. Miten minä sitten osaisin? Menen aina lukkoon vieraiden ihmisten seurassa. Mulla on tiettyjä kulisseja eri ihmisten kanssa, joita olen tottunut pitämään yllä. Vieraan ihmisen läsnäollessa ei osaa käyttäytyä oikealla tavalla. Ehkä se helpottaa huomista jos kiroitan ylös asioita, joista olen  huolestunut J:n suhteen. Ei siitä voi mitään haittaakaan olla. Jos revin paperin jälkeen päin, ei tarvitse pelätä että joku jolle asia ei kuulu, saisi siitä tietää.

Palaan todennäköisesti huomenaamulla kertomaan miten käy. Ei sillä että teitä kiinnostaisi. Tää on mun päiväkirja jonne kirjoitan mitä huvittaa. Hallitsemattomat yölliset avautumiskohtaukset.


Jos satutu lukemaan tämän J, en kerro yksityiskohtia, mistä on kyse tai näin. Asia on eri jos annat luvan, mutta oletan ettet halua mun avautuvan täällä.

Suomen kunnallinen terveydenhoito kusee. Esimerkki nro 63875: haastatteluaika päiväosastolle. Lähdin aikaisin aamulla bussilla Peijakseen ja matka kesti mukavasti yli tunnin. Vihdoin päästyäni sairaalaan kerroin asiani ja vastaanottovirkailija selitti, että haastattelu onkin Myyrmäen terveysasemalla. Arrarrrarr. Ärsytti suunnattomasti. Samantien köröttelemään liian monta kymmentä minuuttia bussilla takaisin kotiin. Busiissa soitin Myyrmäen terveysasemalle ja sairaanhoitaja tokaisi ettei minulle ole varattukaan sellaista aikaa heille ja katkaisi puhelun. Ei siinä mitään, en koe tarvitsevani päiväosastoa. Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että menisi huonommin ja oikeasti tarvitsisin osastoa pärjätäkseni, miten kyseisessä tilanteessa tulisi toimia? Kiva jättää toinen heitteille kun matto vedetään alta. Tosi huonossa tilanteessa henkilö ei ehkä osaisi vaatia tälle kuuluvaa apua. Loppua ei tarvitse edes sanoa.

We can build a new tomorrow today

Tiistai

Normaalia pidempi työpäivä vie voimat. En saa kotiin palattuani mitään aikaiseksi. Pelko huomisesta aasuntohaastattelusta lamaannuttaa. Kaikki on kiinni tästä. Asunnon saaminen merkitsisi mulle konkreettisesti puhtaalta pöydältä aloittamista. Saisin ikään kuin uuden mahdollisuuden muuttaa merkittävästi asioiden suuntaa. Mikäli tylyt virkailijat eivät kuitenkaan halua päästää mua vuokrakämppään, pelottaa etten jaksa enää. Kuulostan typerältä, pilalle lellityltä kakaralta. Jos en saa asuntoa, sama ankeus syövyttää kankaan enkä pääse ikinä eroon tummasta. Tuntuu että täällä kotona musta imeytyy seinistä verisuoniin saastuttaen mielen. Miten voi parantua kun suoniin pumpataana jatkuvasti ahdistavien muistojen täyteläistä myrkkyä? Haluan karata muistoilta, rauhaa, itsenäistyä ja viettää enemmän aikaa J:n kanssa.

Olisi pitänyt nähdä J viiden aikaan, mutta kuinkas kävikään - pääsen lähtemään kotoa vasta puoli seitsemältä. Koko bussimatkan koitan hakata ahdistuksen nurkkaan. Lakaista maton alle. Pistää muovipussin päähän ja tukehduttaa. J:lle päästyäni käperryn sängylle ja koitan rauhoittua ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Unohtaa edes hetkeksi. En osaa enää piilottaa pahaa oloa. Musta näkee ihan liian selvästi kun asiat eivät ole hyvin. Jo se kun toinen näyttää välittävänsä, päästää kyyneleet karkaamaan poskille. Se miten tuijotetaan surullisina ja huudetaan silmin, että ei saa luovuttaa. Itken J:lle siitä, miten mistään tule mitään, eikä mikään tule ikinä muuttumaan parempaan suuntaan. Että pelottaa, enkä halua tehdä sitä muttei ole muuta tietä ulos. Ärsyttää mennä toisen luokse vain itkemään. J onnistuu harhauttamaan ajatuksia. Katsotaan lähekkäin simpsoneita ja syödään suklaata. Myöhemmin illalla mennään taloyhtiön saunaan ja unohdan hetkeksi kaiken.

Kotona yöllä totuus paiskautuu märkänä rättinä naamaan. Pitää tehdä suunnitelma. Valita siistit vaatteet, laittaa hiukset siedettävästi ja peittää epäpuhtaudet kasvoista. Pakko piirtää kartta ruutupaperille, jotta löytäisin aamulla haastattelupaikkaan. Mieletön stressi. Kello on kaksi ja saan hyvällä tuurilla viisi tuntia unta. Se siitä haastattelusta.

Keskiviikko

Jään liian aikaisin bussista, joten pälyilen ympärilleni etsien tienviittoja. Aurinko lämmittää selkää ja asfaltti puskee lumen alta vaativasti. Rauhoittava ilma. Ehkä kaikki menee sittenkin ihan hyvin. Korkokengät rytmittävät haparoivaa kävelyä. Lääkitystä nostettiin viime lääkärikäynnillä, sitä voi nostaa tarvittaessa enää kerran jolloin tulee katto vastaan. Mieli on yllättävän kevyt ja kerrankin tuntuu siltä, että pärjään.

Istun jännityksestä täristen ahtaassa odotushuoneessa melkein tunnin ennen kuin pääsen haastatteluun. Haastattelijoina on harmaahapsuisten zombien sijaan kaksi rennon oloista nuorehkoa naista. Tervehditään ja istun pienessä kopperossa olevalle tuolille. Kädet hikoilevat. Kerron tuloistani, vanhempien tuloista ja säästötilillä olevista rahoista. Haastattelijat kertovat hymyillen että saan todennäköisesti asunnon Helsingistä viimeistään kolmen kuukauden päästä, hyvällä tuurilla jo parin viikon kuluttua! Teki mieli ruveta hyppimään kiljuen. Kiittelin haastattelijoita, jotka lupasivat ottaa yhteyttä asunnon vapautuessa. Hyppelehdin bussipysäkille keväisessä säässä. Halkeileva, kuiva asfaltti ja sitä vasten nariseva kuiva hiekka jalkojen alla. Asiat muuttuvat vielä paremmiksi! Kyllä mä vielä selviän ihan hyvin. Elämä on ihanaa.

Mitä hemmettiä nää mun mielialan vaihtelut oikein on! Muutama minuutti postauksen jälkeen olen varma, etten haluakaan luovuttaa vielä. Mähän saan apua. Päivystävä psykiatri kirjoitti lähetteen päiväosastolle ja reseptin rauhoittaviin. Puhuttiin myös 24/7 osastosta, mutta sinne en mene enää kirveelläkään. Nukuin yön äidin vieressä ja rauhotuin. Vieläkin ahdistaa, mutta se ei ole ylivoimaista ja tieto rauhoittavista helpottaa. Jos alkaa tuntua ylivoimaiselta, voin ottaa pillerin ja jotain. Ehkä se helpottaa ja avaa pahimmat solmut sisäelimistä. Ainakin hetkeksi. En mä mitään typeriä diettejä lähde toteuttamaan. Tulisi vain entistäkin hankalampi olo ja itseinho kasvaisi kasvamistaan. Kyllä mä pärjään. En mä saa luovuttaa. On joku jonka takia ei voi vain antaa olla. Oon taistellut liian kauan antaakseni periksi nyt.