Avautumiskohtaus

Tuijotan peiliin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näen tasaisen ihon, ihan nätit tummat silmät ja pitkät ripset. Mitä sä yrität? Oot helvetin ruma etkä oo onnistunut yhdessäkään valokuvassa. Muistatko, susta ei ole yhtäkään onnistunutta valokuvaa! Sä olet ruma. Kuvottava. Kaukana edes siedettävän näköisestä. Silmät kostuu. Nyt peili paljastaa tärisevän leuan, rypistyvät kulmat ja tummat silmäpussit. Pelkkiä virheitä. Synkät, mustat silmät tuijottavat takaisin. Jos joku väittää sua kauniiksi tai kehuu, se valehtelee. Sä olet kelvoton. Sä olet turha, läski, laiskapaska josta ei ole mihinkään.

Halaan valtavaa punaista tyynyä ja itken. Kyyneleet valuvat kilpaa poskia pitkin. Ei nyt mun pitää lopettaa. Itkeminen tarkoittaa että on heikko, hauras ja rikki. Mähän en ole palasina. Pitää ryhdistäytyä. Revin nenäliinasta kaksi palasta ja painan ne kyynelkanaviin. En saa enää itkeä. Pitää olla vahva. Pitää pitää näytelmää yllä, hymyillä ja sanoa että kaikki on hyvin. 

Mulla on ikävä J:tä. Sen seurassa mun ei tarvitse esittää niin paljoa. J on ihana ihminen, enkä mä ansaitse sitä ja se sattuu. Sattuu ihan helvetisti. Mä rakastan J:tä, vaikka tiiän etten oo tarpeeksi hyvä ja se jättää mut heti kun totuus valkenee. Ja nyt ne fakin kyyneleet virtaa taas. Nenäkin alkaa vuotaa. Hyi että mä oon kuvottava. En ymmärrä, miten tällaisella rumalla, iljettävällä, läskillä, läpimädällä ihmisellä voi olla niin täydellinen poikaystävä.

Mä olen ihan oikeasti ruma henkisesti ja fyysisesti. Kun olin kesälomalla Jenkeissä serkkujeni luona, perheen 13-vuotias poika jaksoi päivittäin muistuttaa siitä miten ruma mä olen. Sanoi sen joka kerta raa'asti päin naamaa ja päivä päivältä mä hajosin vähitellen palasiksi. Kyllä mä tiedän olevani kuvottavan näköinen, mutta se että joku sanoo sen ääneen satuttaa. On mua sanottu ala-asteelta lähtien rumaksi, ei siinä mitään. Ei toi ollut eka kerta, mutta aina se repii yhtä syvän haavan.

// Kaunis kiitos uusille lukijoille ♥

What if I wanted to break

Nyt tuun taas tänne ilmottamaan että mun on paha olla. Joka toinen postaus on semmonen "jeejee leivotaan kakkuja auringosta ja sateenkaarista ja ollaan kaikki ystäviä<3<3<33" ja joka toisessa manaan miten helvetillistä elämä on. Ei tässä oo mitään ideaa.

"Juttelin sen terveydenhoitajan kanssa enkä yhtään ihmettele että se on susta tosi huolissaan. Sitä paitsi sä oot laihtunut viikossa kilon. Ei tää näin voi jatkua." Tyhmä psykologi. Kilo viikossa on säälittävän vähän. Mulla ei ole mitään ongelmaa. Oon vaan läski lapsi joka haluaa laihtua siedettävän näköiseksi.

En oo vieläkään puheväleissä äidin kanssa. Heti kun se tulee kotiin, kerään kamppeeni ja kipitän omaan huoneeseeni. Mä en jaksa enää sitä huutoa. Lymyilen peittojen alla kuunnellen vesipisaroiden rummutusta ikkunaa vasten. Sitten äiti lähtee jonnekin, valtaan olohuoneen ja syön ehkä omenan. Kotona vallitsee tukahduttavan ahdistava ilmapiiri. En halua olla täällä, saman katon alla äidin kanssa. Haluan saada jotenkin ihmeen kaupalla töitä ja muuttaa omaan asuntoon. Pitäisi jaksaa vielä 8 kuukautta ja 5 päivää. Sitten olen täysi-ikäinen eikä kukaan muu ole musta vastuussa. Silloin voin päättää itse elämästäni välittämättä muiden vastaansanomisista.

Syöminen on turhaa. Syömestä lihoo. Ruskeat rautatabletit ovat turhia. Masennuslääkettäkin on määrätty liikaa. Mä en ole rikki niinkuin ne luulee

Kirjottamisesta ei tuu mitään. Pää lyö tyhjää ja pyörryttää.

Hengitän auringonsäteitä

Hattaran väriset pilvet maalaa kuvioita taivaalle. Pitkästä aikaa mä olen onnellinen. En tiedä, johtuuko se siitä kun vietin illan J:n kanssa, vai siitä että masennuslääkkeen määrää lisättiin. Ehkä se johtuu molemmista. En jaksa välittää. Pitkästä aikaa mun on hyvä olla.

Omenoiden syöminen on vaikeampaa kuin mitä kuvittelin. Se vaatii paljon. Joka suupalalla on voitettava sisällä pauhaavat äänet ja keksittävä perusteluita sille, miksi saisin syödä. En silti oo luovuttamassa. Mähän taistelen ja selätän tän vielä joku päivä.

Aamupaino oli 50,9 eli saan laittaa ruksin sivupalkkiin.

Vuoristorata

4.5.

Ujutan jalkani pörröisiin tossuihin ja menen parvekkeelle neonkeltainen purkki mukanani. Ulkona sataa rumaa räntää. Puhallan räntäsateen sekaan sateenkaaren värisiä saippuakuplia. Katselen miten ne tanssivat moskan keskellä. Värikäs kuplaparvi selviää kadun yli ja häviää pian näkyvistä. Maisema on harmaa ja märkä. Hymyilen kirjavan hauraille saippuakuplille. Kunpa mäki olisin yhtä kevyt ja kaunis.

5.5.
Ulkona on kaunis ilma ja aurinko nauraa. Haluaisin lähteä lenkille tai rullaluistelemaan, mutten voi. Äiti on vienyt mun avaimet koska en suostunut syömään pinaattikeittoa. Meillä oli taas iso riita. Äiti huusi täyttä kurkkua miten mä myrkytän tän perheen ja miten se haaveilee elämänsä päättämisestä. Taas kaikki on mun vika ja toivon etten ois syntynyt. Haluan haihtua pois, jotta muiden olisi parempi olla.

Periaatteessa mä haluaisin syödä, mutten voi. En saa syödä, koska mä en ansaitse sitä enkä oo vielä tarpeeksi laiha. Muutenkin muiden nähden syöminen ahdistaa ihan mielettömästi. Äiti ei ymmärrä millasta tää on. Se luulee että mä vaan pelleilen ja nautin tästä.

Mitä jos mä kertoisin äidille tästä blogista? Oon aina ennen pystynyt puhumaan sille kaikesta ja mua ärsyttää suunnattomasti kun se kuvittelee että mä nautin tästä ja teen näin koska se nyt vaan on kiva tapa saada huomiota. En usko että tää tilanne voi enää tästä pahentua. 

Mä tunnen itseni yhtä isoksi kuin 4D-dokkarin 180-kiloinen tyttö. Oon lihonut kaksi kiloa sen jälkeen, kun aloitin omena-neljän-tunnin-välein -projektin. Hyi että mä oon pettynyt itteeni. Kaksi valtavaa kiloa ihraa. Maha on jätkyttävän kokoinen ja ihan oikeasti koko ajan tiellä. Pitäisi varmaan panostaa enemmän vatsojen tekemiseen pelkän juoksemisen ja jalkoihin kohdistuvan treenin sijasta. Tai sitten mun pitäisi vaan jättää ne omenat syömättä. Hävettää ihan suunnattomasti.

Ensin kavutaan hitaasti ylös jännityksen kutitellessa vatsanpohjaa ja sitten liidetään vauhdilla kiljuen alas. Tää on yhtä tunnesekamelskaa. Päättymätön vuoristorata, jonka kyydistä hyppäisin pois jos pystyisin. Syödäkö vai ei? Haluanko olla merinorsu vai perhonen? Haluanko kävellä valoa kohti ja ottaa selville mitä siellä on, vai jäädä kyyhöttämään tuttuun ja turvalliseen pimeyteen? Liikaa vaikeita valintoja. Miksi, oi miksi kaikessa on aina hyvät ja huonot puolet?

Tekisin melkein mitä vain päästäkseni eroon tästä päämäärättömästä laihduttamisesta.

Julkaise, älä julkaise, julkaise, älä julkaise...

Mulla on ihan helvetin paha olla. En pysty kirjottamaan tai ylipäätään edes olemaan. Kaikki tuntuu liian raskaalta ja mä epäonnistun kuitenkin kaikessa mitä mä teen. Kiitos ihanista kommenteistanne ja anteeksi, etten kykene niihin vastaamaan. Mä oon kyllästynyt itkemiseen. En oo tarpeeks vahva. Mä en enää jaksa tätä paskaa. En haluu elää jos tää on tämmöstä koko ajan.

Pitäkää kiva loppuelämä.