We can build a new tomorrow today

Tiistai

Normaalia pidempi työpäivä vie voimat. En saa kotiin palattuani mitään aikaiseksi. Pelko huomisesta aasuntohaastattelusta lamaannuttaa. Kaikki on kiinni tästä. Asunnon saaminen merkitsisi mulle konkreettisesti puhtaalta pöydältä aloittamista. Saisin ikään kuin uuden mahdollisuuden muuttaa merkittävästi asioiden suuntaa. Mikäli tylyt virkailijat eivät kuitenkaan halua päästää mua vuokrakämppään, pelottaa etten jaksa enää. Kuulostan typerältä, pilalle lellityltä kakaralta. Jos en saa asuntoa, sama ankeus syövyttää kankaan enkä pääse ikinä eroon tummasta. Tuntuu että täällä kotona musta imeytyy seinistä verisuoniin saastuttaen mielen. Miten voi parantua kun suoniin pumpataana jatkuvasti ahdistavien muistojen täyteläistä myrkkyä? Haluan karata muistoilta, rauhaa, itsenäistyä ja viettää enemmän aikaa J:n kanssa.

Olisi pitänyt nähdä J viiden aikaan, mutta kuinkas kävikään - pääsen lähtemään kotoa vasta puoli seitsemältä. Koko bussimatkan koitan hakata ahdistuksen nurkkaan. Lakaista maton alle. Pistää muovipussin päähän ja tukehduttaa. J:lle päästyäni käperryn sängylle ja koitan rauhoittua ilman ylimääräisiä lääkkeitä. Unohtaa edes hetkeksi. En osaa enää piilottaa pahaa oloa. Musta näkee ihan liian selvästi kun asiat eivät ole hyvin. Jo se kun toinen näyttää välittävänsä, päästää kyyneleet karkaamaan poskille. Se miten tuijotetaan surullisina ja huudetaan silmin, että ei saa luovuttaa. Itken J:lle siitä, miten mistään tule mitään, eikä mikään tule ikinä muuttumaan parempaan suuntaan. Että pelottaa, enkä halua tehdä sitä muttei ole muuta tietä ulos. Ärsyttää mennä toisen luokse vain itkemään. J onnistuu harhauttamaan ajatuksia. Katsotaan lähekkäin simpsoneita ja syödään suklaata. Myöhemmin illalla mennään taloyhtiön saunaan ja unohdan hetkeksi kaiken.

Kotona yöllä totuus paiskautuu märkänä rättinä naamaan. Pitää tehdä suunnitelma. Valita siistit vaatteet, laittaa hiukset siedettävästi ja peittää epäpuhtaudet kasvoista. Pakko piirtää kartta ruutupaperille, jotta löytäisin aamulla haastattelupaikkaan. Mieletön stressi. Kello on kaksi ja saan hyvällä tuurilla viisi tuntia unta. Se siitä haastattelusta.

Keskiviikko

Jään liian aikaisin bussista, joten pälyilen ympärilleni etsien tienviittoja. Aurinko lämmittää selkää ja asfaltti puskee lumen alta vaativasti. Rauhoittava ilma. Ehkä kaikki menee sittenkin ihan hyvin. Korkokengät rytmittävät haparoivaa kävelyä. Lääkitystä nostettiin viime lääkärikäynnillä, sitä voi nostaa tarvittaessa enää kerran jolloin tulee katto vastaan. Mieli on yllättävän kevyt ja kerrankin tuntuu siltä, että pärjään.

Istun jännityksestä täristen ahtaassa odotushuoneessa melkein tunnin ennen kuin pääsen haastatteluun. Haastattelijoina on harmaahapsuisten zombien sijaan kaksi rennon oloista nuorehkoa naista. Tervehditään ja istun pienessä kopperossa olevalle tuolille. Kädet hikoilevat. Kerron tuloistani, vanhempien tuloista ja säästötilillä olevista rahoista. Haastattelijat kertovat hymyillen että saan todennäköisesti asunnon Helsingistä viimeistään kolmen kuukauden päästä, hyvällä tuurilla jo parin viikon kuluttua! Teki mieli ruveta hyppimään kiljuen. Kiittelin haastattelijoita, jotka lupasivat ottaa yhteyttä asunnon vapautuessa. Hyppelehdin bussipysäkille keväisessä säässä. Halkeileva, kuiva asfaltti ja sitä vasten nariseva kuiva hiekka jalkojen alla. Asiat muuttuvat vielä paremmiksi! Kyllä mä vielä selviän ihan hyvin. Elämä on ihanaa.