Valkoinen ritari ja peltiratsu

Perjantaina oli ihan järkyttävän paha olla. Muutenkin oli koko ajan ollut sellainen olo, että minä hetkenä hyvänsä räjähtää. Ei tarvittaisi kuin putoava suihkuverho, kaatunut vesilasi, riita siskon kanssa tai yksi ainoa halveksiva katse ja putum, pää räjähtää. J viettää päivän kavereidensa kanssa, joten sanon pikkusiskolle että se saa halutessaan tuoda kavereitaan meille yöksi nyt kun äiti on matkoilla. Siivoan koko asunnon herättyäni ja pian kello onkin neljä. Pitäisi kai syödä jotain. Jääkaapista makaronilaatikkoa ruokatorveen ja suihkuun. Muistaminen on vaikeaa. 

Ovi lennähtää auki kun sisko tulee yhtäkkiä huutamaan ilman mitään syytä ja varastaa mokkulan. Netti katkeaa ja asunnon metsästys jää pahasti kesken. Koko päivän pinnan alla vellonut ahdistus syöksyy pintaan. Pakko päästä siitä eroon, ennen kuin pimeä kasvaa sietämättömäksi. Yritän huutaa pirut tyynyyn, mutta ne ovat takertuneet liian tiukasti sisälmyksiin. Purkaan pahaa oloa kitaraan, kunnes sisko ja sen kaverit tulevat valittamaan melusta. Paniikki. Miksi hemmetissä menin lupaamaan, etten enää leikkaisi ihoon punaista! Haarahyppyjä ja raskasta musiikkia kunnes keuhkot antavat periksi eivätkä jalat tottele. Huohotan lattialla kuin mikäkin kala ja vihdoin kun hengitys lopettaa kettuilun, jatkan hyppimistä. Saan huijattua itseäni lopettamaan liikkumisen juomalla vettä. Pala merta kurkusta alas ja äkkiä parvekeelle puhelimen kanssa.

En voi olla missään. En pysty olla huoneessani hyppimättä ja pikkusisko kavereineen on vallannut loput talosta. Jokin menee vikaan ja meri alkaa purkautua ulos silmistä, eikä jää mahaan. Tärisen viltin alla kun ne nauravat sisällä ja katsovat telkkaria. Sisko ja sen kaverit hymyilee nähdessään mun meren sotkemat kasvot. Inhottaa. Keskittyisivät vaan toisiinsa ja antaisivat muiden olla. Hengittäminen on liian vaikeaa. Tahdon niellä levyllisen lääkärin määräämiä ”unilääkkeitä”, jotta pääsisin eroon näistä piruista ja voisin nukkua tämänkin päivän pois. Pelkään itseäni.

Koitan soittaa isälle, mutta se ei vastaa. Äitiin en voi koittaa ottaa yhteyttä, koska se on muualla enkä halua pilata sen matkaa. Kavereita ei ole. En voi muuta kuin pistää viestiä J:lle. Se soittaa hetken päästä, mutta ääni tärisee enkä osaa muodostaa sanoja. Pyydän J:tä menemään takaisin kavereidensa luo. Se ei tottele vaan haluaa tietää mikä mulla on. Katkaisen puhelun ja jonkin ajan päästä kännykkä hälyyttää viestistä. J sanoo tulevansa hakemaan ja kieltää syömästä pillereitä. Koitan saada sen ymmärtämään, ettei sen tarvitse lähteä kylmään ja yritän uskottella että pärjään. En mä saa olla näin typerä ja heikko. Puhelin piippaa J:n pistäessä viestiä. Se sanoo olevansa rapun edessä ja odottaa siinä vaikka koko yön jos en mene avaamaan ovea.

Yritän pakottaa hengityksen tasaiseksi ja hävittää poskia pitkin juoksevat pisarat. Hävettää kun se joutuu näkemään mut tällaisena. Se ansaitsisi niin paljon parempaa. Ei oikeassa elämässä voi olla pelastavia ritareita, jotka saapuu paikalle hädän hetkellä. Niitä on vain saduissa. Miten ihmeessä J on tänne eksynyt. Lämpimiä halauksia ja skootterilla karkuun pahalta. Ähhähhää, etpäs saanutkaan kiinni.