Mikään ei ole varmaa

Paljon muutoksia ja harmaita epäilyjä. Ilkeät sammakot karkaa suusta viiltämään muita. Se tulee huoneeseen huutaen ja koittaa vetää farkkujeni lahkeita ylös. "Toi on sairasta", se huutaa ja lähtee huoneesta punaisena.

Nyt se on varmaa. Keskeytän koulun, tai mikäli mahdollista, jään vuoden pituiselle sairaslomalle. Äiti supisee päiväosastosta. Ne ehdottavat, että suorittaisin kursseja iltalukiossa, etten jäisi vain kotiin lusmuamaan. Olen pistänyt työhakemuksia moniin kauppoihin ja tunkkaisiin pikaruokaravintoloihin. Nyt pitää vain odottaa ja toivoa parasta. Pakko saada töitä ja päästä tammikuussa omaan asuntoon. Olen varma, että äitikin voisi paremmin kun emme joutuisi näkemään toisiamme päivittäin. Se ajattelee järjellä ja mä käsittelen asioita tunteiden kautta, joten usein on vaikea ymmärtää toista. Äiti sanoo, että se toivoo kuolevansa nukutukseen jalkaleikkauksessa, ettei sen tarvitsisi kestää mua enää. Tahdon pois. En halua, että muut joutuvat kärsimään kun mun on paha olla.

"En usko että sulla mitään sairautta on kun oot J:n seurassa niin ilonen." Aha. Se ei ymmärrä paskaakaan siitä, minkälaista helvettiä tää voi olla. Luulee että kerjään vain huomiota ja nautin tästä. J on ainoa, joka estää mua vajoamasta ja rakastan sitä, joten miksen olisi onnellinen hänen seurassaan. Eikö se ole ennemminkin hyvä juttu, kun keuhkot ei täyty joka ikinen hetki käärmeistä?

Tänään nään Ahventa pitkästä aikaa. Mennään leffaan juttelemaan tähtipölystä ja terävistä. Huominen perhetapaaminen pelottaa. Ei pystytä keskustelemaan äidin kanssa normaalisti, vaan se muuttuu aina huudoksi. En halua päiväosastolle. Suljetusta osastosta ei ollut mitään apua, ne hoitivat siellä vain oireet pois ja heittivät menemään. Miksi siis päiväosastosta olisi hyötyä?

Ihmetyttää ihmisten välinpitämättömyys. Jos joku kertoo haluavansa tappaa itsensä, niin siihen reagoidaan tyyliin "aha". Kun tämä surullinen tyyppi sitten menee ja tappaa itsensä, niin toisella menee sormi suuhun. Oho, sillä olikin oikeasti paha olla. Miksi sanat eivät riitä? Mulla on koko ajan ollut yhtä paha olla, ahdistuksen poistokeinot ovat vain muuttuneet. Kaikki alkoi 10-12-vuotiaana. Revin ripsiä kunnes silmät olivat kaljut. Isä ja äiti huusivat, joten piti keksiä joku toinen keino. Revin kynsillä käsiäni niin, että kudosneste tirskusi ja iho turposi punaisiksi aalloiksi. Jonkin ajan päästä huomaan ettei se enää riitä, joten purkaan pahaa oloa syömisen kontrolloimiseen ja pakkoliikkumiseen. Nyt sekin keino on riistetty. Lupasin itselleni vuosi sitten, etten ikinä alentuisi leikkelemään ihoani. Vaan kuinkas kävikään, kun muuta keinoa ahdistuksen purkamiseen ei enää ollut. "Ei ole tervetä jos sulla on noin paha olla että pitää jalat vetää ruville. Lääkitystä on pakko muutta kun se ei selvästikkään toimi, tai ehkä osasto voisi olla yksi vaihtoehto." En ymmärrä. Koko ajan mulla on ollut samanlainen olo. Miksi yhtäkkiä pitäisi tehdä jotain radikaalia.

Haluan uskoa, että vielä joku päivä kuolleet ruusut heräävät henkiin. Pitää vain jaksaa ajatella positiivisesti.