Liu'utaan mustan yli sateen tarttuessa sormiin

Äiti pyörähtelee peilin edessä ja sovittelee korkokenkiä. Sillä on ruskea liehuva mekko ja uusi kaulakoru. Puolen tunnin päästä saan kuulla millä tavalla se pääsee musta eroon. Isäkin kuulemma vaivautuu paikalle, vaikka alunperin sillä piti olla työkiireitä. "Jännittääkö?", äiti kysyy virnuillen. Tekisi mieli lyödä sitä. Äiti suorastaan tihkuu intoa, eikä se pysty olla hymyilemättä. Ei tää ole mikään hiphei pääsykoe, vaan tapa jolla mut eristetään poikaystävästä, kodista ja kaikesta tutusta. Pikkusisko soittaa koulusta ja pyytää kertomaan heti kun tiedän miten käy. Mieluiten nukkuisin tän päivän yli ja jatkaisin elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä en halua muutosta. Pimeys on tuttua ja turvallista. Asiat on ihan hyvin. En mä tarvitse apua. Miksi mä en vaan voinut pitää päätäni kiinni.

Yksi poliklinikan terapiatädeistä pyytää mut erikseen huoneeseensa juttelemaan. Hän kysyy samat peruskysymykset ja saa kuulla vanhat, loppuun kulutetut vastaukset. Pian odotusaulassa istuvat vanhemmat ja kaksi muuta terapiatätiä pyydetään sisään. Uteliaat silmät polttelevat ihoa kun vastaan kiusallisiin kysymyksiin. En halua vanhempieni tietävän kaikkea. Huonoksi onnekseni terapiatädit osaavat vastata kaikkiin kysymyksiin, jotka onnistun vaivalloisesti kiertämään. Tuijotan likaisenvihreää mattoa toivoen, että voisin haihtua ilmaan ja karata avoimesta ikkunasta vapauteen. Äiti itkee kun terapiatäti kertoo, miten meinasin hypätä sillalta tammikuussa. Isä koittaa pitää naamansa peruslukemilla. Eivät ne tienneet miten paha olo mulla oikeasti oli. Ne eivät tienneet, miten mua on syrjitty ja kiusattu ala-asteelta lähtien. Ne eivät tienneet, miten maalailen joka ilta kirkkaanpunaisia aaltoja käsivarsiin. Ne eivät tienneet, miten kuulen ääniä ja näen pienen tytön ilmestyvän milloin minnekin. Rumat salaisuudet on revitty väkisin päivänvaloon tarkasteltaviksi ja häpeän silmät päästäni. Miten mä saatoin olla niin heikko, että avauduin vieraille ihmisille ja luulin tarvitsevani apua. Ei mulla ole mitään ongelmaa minkään suhteen.

"Päiväosasto ei missään nimessä riitä, joten kirjoitan lähetteet kahdelle eri osastolle. Osastolle pääsee aikaisintaan vasta keskiviikkona, mutta soitan kun saan tietää asiasta lisää." Miten niin vasta keskiviikkona. Eikö sinne ole yleensä useamman kuukauden jonot? Tää tulee liian äkkiä. En mä halua pois kotoa, enkä tarvitse apua. Tyhmätyhmätyhmäläski. Sen siitä saa kun on typerä, liian sinisilmäinen ja luottaa vieraisiin.

// 2 uutta lukijaa ♥