Se ei olekaan niin

Muisti takkuilee liikaa ja vaikeuttaa elämää.

Haluan kirjoittaa, vaikkei ole mitään varsinaista kerrottavaa.

Syömisten suhteen tää päivä meni päin metsiä. Pistin päivän aikana suuhuni 4 palaa taloussuklaata, popcornia, 4cmx6cm kokoisen kotitekoisen pizzapalan, palan vadelmakakkua, 2 kuningatarpiirakkaa (70g/kpl) ja puolikkaan suklalevyn.

Tekisi mieli hyppiä läskit pois, mutta eihän niin saa tehdä. Sitä paitsi kroppani on niin valtava, että äiti kuulee aina kun hypin haarahyppyjä. Se tulee valittamaan ja väittää ettei niin voi tehdä. Maha turpoaa jatkuvasti ja reidet leviää käsiin. Hyvä kun kohta mahdun istumaan bussissa. Painan nykyään enemmän kuin ikinä. Osa musta on ylpeä normaalista, terveestä painosta. Toinen puoli kuitenkin manaa alimpaan helvettiin ja haluaa taas mahtua 32 kokoisiin farkkuihin. Ahdistavaa. Haluaisin alkaa seurata taas painoani kun en ole puoleen vuoteen sitä uskaltanut tehdä. Eihän siitä mitään haittaa voi olla. Pitäisin vain kirjaa ettei paino onnistuisi nousemaan yli ehdotonta kipurajaa. Ei sillä ole mitään tekemistä syömisen tai syömättömyyden kanssa.

Väsyttää. Haluaisin auttaa J:tä, mutten osaa. Alitajunnassa raksuttaa koko ajan. En saa unta. Hammasrattaat pyörivät etsien vastauksia tukehdutettuihin kysymyksiin. Psykiatri saarnasi siitä miten parisuhde ei ole, eikä saa muuttua hoitosuhteeksi. Miten kaikki menee pilalle jos alan huolehtia J:stä samalla tavalla kuin Lindasta pari vuotta sitten. En vain voi katsoa vierestä kun läheisen on paha olla. Haluan repiä mustat sen päästä ja kuristaa hengiltä. Hukuttaa, hakata, raadella ja heittää viemäriin mätänemään. Sen pitäisi itse haluta apua. Jos se ei ilmeisesti kuitenkaan halua, tuleeko mun vain seistä vieressä ja katsoa miten toinen kärsii? Pitääkö olla puuttumatta asiaan ja leikkiä että kaikki on hyvin kun oikeasti toinen räjähtää ahdistuksesta? Psykiatri sanoo ymmärtävänsä, että J on mielettömän tärkeä ja auttanut mua todella paljon. Sen mielestä pahimmassa tapauksessa suhde pitäisi pistää poikki, koska se estää muka oman paranemiseni. Psykiatri ei kuitenkaan taida tajuta, ettei se mene niin. Ei toista jätetä tien varteen ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa. Ongelmista selvitään yhdessä, olivat ne miten suuria tahansa. Me päästään vielä joku päivä irti tästä ja opitaan lentämään.

"Kun sä olet kerran sairastunut ja tottunut käyttämään syömisten kontrollointia selviytymiskeinona, siihen on liian helppo palata kun alkaa ahdistaa. Sen takia sä käyt syömishäiriöyksikössä. Näillä jutuilla on nimittäin tapana uusiutua." Ihanan piristävää, ja mä kun luulin että verisimmät taistelut on jo käyty. Oon elänyt pää pilvissä kuvitellen tämän olleen tässä. Vähän niinkuin murtunut sormi. Se paranee ja that's it. Jos joku tönäisee kunnolla rajan yli niin sormi murtuu taas, mutta muuten kaikki on paremmin kuin hyvin. En tajunnut hämähäkkien seuraavan väsymättä varjoissa.

Kiitos rakkaat kommenteista. Nyt ei ole voimia vastata niihin.

Haaste SUCKLAA:lta:

Mitkä viisi asiaa ottaisit mukaasi autiolle saarelle?

seuraa # haluaisin poikaystävän mukaan, mutta toisaalta en halua että sekin joutuisi autiolle saarelle

veneen # jolla pääsen halutessani pois

muita juttuja en tarvitsisi

Mä olen verta mä oon väkivaltaa

mä haluan huutaa ja satuttaa

Mä luulin että viha väsyy

suru sammuu tai himmentyy

mä luulin että kipu häipyy

menee kadoksiin

mut se ei olekaan niin

Mä luulin että hallitsen tän

mun mielen ja mun elämän

joo, mä luulin että sinä ja hän

jäätte unohduksiin

mut se ei olekaan niin

se ei olekaan niin

se ei olekaan niin

se ei olekaan niin

- Maija Vilkkumaa

Poltat sormet muttet iloa tuo

Häiritsee ihan hemmetisti kun sain tietää, että eräät tutut (moi vaan minnat, noonat ja muut tyypit) ovat tienneet tästä blogista jo yli puolen vuoden ajan. Mitä helvettiä! Hankkisivat oman elämän. Tekisivät jotain muuta. Lukisivat joidenkin muiden blogeja. Ihan sama. Onkohan tänne eksynyt joitain muitakin, joiden ei olisi pitänyt tekstejä lukea. Pelottavaa. Ehkä ois ollut vaan parempi lopettaa kirjoittaminen jo ajat sitten. En mä halua että ihmiset tietää musta näin paljon.


Vuoristorataaaaa. Hankin todennäköisesti potkut töistä. En jaksa sitä ylityöllistettyä, alipalkattua, rasvassa keitettyä paskaa enää. Oon jättänyt menemättä työvuoroihin joskus huonon muistin takia ja toisinaan ihan tarkoituksella. En ole siitä ylpeä. Olisi mahtavaa voida säilyttää työ-/opiskelupaikka ja käydä siellä säännöllisesti. Mä en siihen vielä pysty. Hieman ärsyttää, koska 

ei töitä = ei omaa asuntoa 

ei omaa asuntoa = ei pääse muuttamaan 

ei pääse muuttamaan = ei saa omaa rauhaa saati sitten voi hankkia koiraa

Psykiatri selitti torstaina siitä, miten pitäisi tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. En koe nykyisessä työpaikassa työskentelyä edes siedettäväksi. Monet tykkäävät kyseisestä hommasta tai ainakin pystyvät tekemään sitä. Stressaan niin paljon töistä, etten saa nukuttua ja heräilen keskellä yötä. Pelkään jatkuvasti saavani potkut jonkin pikkuvirheen takia, joten samantien teen jotain suurempaa ja säästän itseni epävarmuudelta. Lopputulos olisi kuitenkin sama. Pitää koittaa keksiä jotain muuta ja livautella hakemuksia eri kauppoihin tai muihin mahdollisiin työpaikkoihin.


Pillereiden vahvuutta ei ole vieläkään nostettu. En saa edes rauhoittavia tai unilääkkeitä. Ärsyttää. Tahdon nukkua hyvin ja parantua ilman pillereitä. Se ei vaan ole mahdollista ja nyt on ihan sekava fiilis. Pyörryttää ja oksettaa. Jätin menemättä ravintoterapeutillekin, koska se olisi kuitenkin samanlainen pässi kuin ne osastolla ja polilla työskentelevät. "Ihminen tarvitsee 1800kcal päivässä!! Tässä on lautasmalli!!1 Ei noilla sun ruokatavoilla pysy kunnossa!" No shit sherlock.

Ruuasta en ole puhunut nykyään paljoakaan. Tällä hetkellä pystyn syömään banaaneja, suklaata, puuroa, raejuustoa (habahaba), läskiruokia ja joitakin kotiruokia. On se parempi kuin ei mitään.


Vastaukset kysymyksiinne. Olen väsynyt pyytelemään kaikilta koko ajan anteeksi. Mä en tästä lähtien lupaile mitään. Tekstien tasokin on laskenut sen verran ettei mitään rajaa. Kirjoitan jos ja kun tulee semmoinen fiilis. Jätän lupaukset ihmisille, jotka osaavat olla niitä rikkomatta.

Mä haluan juosta pakoon ja unohtaa.

Vähän vielä kun on aikaa

Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut. Yleisesti ottaen mä voin paljon paremmin kuin vuosi sitten. Silloin en syönyt käytännössä mitään ja nyt saan mahanpohjalle sentään sokeria, rasvaa ja hyvänä päivänä jopa hedelmän.

Istun viidennessä kerroksessa kovilla, ruman raidallisilla tuoleilla. Äiti kävelee vastaanottoaulaan ja kyselee, mitä tulee tapahtumaan. Sanon ehdottaneeni viimekerralla päiväosastoa tai peruskonsultointia hoitomuodoksi. Kun jälkeen päin ajattelee, ei päiväosasto tai ylipäätään minkäänlainen osasto ole mun juttu. Suljetuilla pidetään ihmisiä säilössä suolakurkkuina. Ei sieltä kukaan varsinaista apua saa. Syömishäiriöyksikön päiväosastolla taas olisi oikeasti sairaita ihmisiä, joita jäisin ihastelemaan. Laihoja ranteita, olemattomia vyötäröitä, kapeita reisiä, kuoppaisia poskia ja armotonta itsekuria. Rakkautta. Ajatusmaailmani on edelleen melko kieroutunut ja vasta nyt olen alkanut hyväksymään, ettei niin sanottu normaali nainen paina neljääkymmentä kiloa. Jos siis nyt joutuisin päiväosastolle, uskon syömisten lähtevän juoksemaan jyrkkää alamäkeä kuiluun.

Tapaamisessa ei varsinaisesti päätetty mitään. Sain lappusia bulimialuennosta ja joudun ravintoterapeutille. Vasta ravintoterapiakäynnin jälkeen päätetään mitä tehdään. Mun syömisvammailu on häiriintynyttä. Se ei ole anoreksiaa, mutta koska en enää pakkoliiku tai oksenna, syömistavat eivät täytä bulimian kriteerejä. Syön suunnilleen kolme kertaa päivässä. Ennen kuin yö vaihtuu aamuun olen mässännyt suklaapatukan tai kaksi, 400g mutakakun ja todennäköisesti palan pizzaa (+juustohampurilainen jos satun olemaan töissä). Normaali, varsinkin jonkun muun tekemä ruoka ällöttää.

Tänään en kirjoita enempää. Haluan ehtiä vastaamaan kommentteihinne ja sen jälkeen katsoa Brothers-leffan suklaata ahmien. Vastailkaa ihmeessä sivupalkissa olevaan kyselyyn. Seuraava postaus on sadas, joten saatte ehdottaa mahdollista erikoispostausta. On varmaan turha alkaa selittelemään vaihtoehtoja, mutta teen sen silti.

Vaihtoehdot ovat

# ei erikoispostausta

# kysymyspostaus - te kysytte, mä vastaan

# kysymyksiä, joihin J vastaa - te kysytte ja J vastaa

# viikkoni kuvina - otan 7 päivän ajan 3-5 kuvaa päivittäin ja julkaisen 

ne viikon päästä 

(ei automaattisesti tarkoita että esiintyisin yhdessäkään kuvassa)

# jotain muuta? - ehdottakaa vapaasti. voi olla että teen kaksi erikoispostausta yhden sijaan, jos ihastun ehdotukseen

Ps. Kaupungilla liikkuessani huomasin, että niin sanottu normaali tai tavallisen kaunis nainen on hieman pehmeän pyöreä. Ei kävelevä luuranko vaikka ennen niin kuvittelinkin. Tai no jos pilkkua viilataan, en halunnut missään vaiheessa näyttää luurankolaihalta. Sairauden vääristämä mieli ei vaan osaa lopettaa ajoissa.

Haluaisin kuulla sinun mielipiteesi. Jos voisit valita alhaalla olevista kuvista, näyttäisitkö mielummin A vai B kuvissa esiintyvältä naiselta? (pahoittelen jokaikisessä blogissa esiintyvää doven mainoskuvaa. on yllättävän vaikeaa löytää kuvia normaalipainoisista naisista, jotka eivät mielestäni näyttäisi lihavilta)

A.

 

vai

B.

Turhaa

Here comes another fall from grace 

I'm always falling on my face

ja täytin 18.

17.1.
Viimeinen käynti psykologilla. Tästä lähtien hoito keskittyy syömishäiriöyksikköön, joka ei kuulemma hoida masennusta vaan keskittyy luonnollisesti syömisvammailuihin. Vaikka sainkin sairaanhoitajan mukaan liian korkeat masennuspisteet kyselystä, en koe olevani masentunut. Mä olen meri. Syviä allonpohjia ja korkeita aallonharjoja tulee ja menee. Se on elämää.

Psykologi lukee koneelta tietoja yksikkökäynnistä. Mut on kuulemma ilmoitettu bulimialuennolle ja pistetty kirjoittamaan ruokapäiväkirjaa vaikkei kummastakaan ollut viime kerralla minkäänlaista puhetta. Ehkä niistä kerrotaan sitten seuraavalla käynnillä. Tuntuu kuitenkin radikaalilta. Mulla ei ole bulimiaa. Se että ahmin silloin tällöin päivittäin enkä osaa syödä kunnolla ei tarkoita että oisin sairas. Kaikki on ihan hyvin.

Jutellaan psykologin kanssa miten ketuttaa kun asuntohaastattelu jäi väliin joulukuussa koska olin ulkomailla, miten itsetunto on noussut uuden harrastuksen myötä, miten kaikki on varsin mahtavasti ja siitä, miten olen huolissani J:stä kun sillä on vaikeaa. Psykologi on ylpeä kehityksestä. Siitä että jaksaa uskoa asioiden muuttuvan parempaan suuntaan. Hahaa, voi kun se tietäisi millaista on joka toinen päivä kun synkät pilvet peittää auringon.

Tää mitä mun pään sisällä sitten onkin, on vittumainen olio. Se tekee asioiden, tunteiden sun muiden kertomisesta turhan vaikeaa. Lähes joka kerta kun olen hyvällä päällä, tuntuu ettei psykologi/psykiatri/sairaanhoitaja/lääkäri tms ota tarpeeksi vakavasti. Silloin haluaisin saada ne näkemään kulissien taakse. Ravistella ja huutaa että ettekö te pässit näe. Tarvitsen apua enkä pärjää vielä yksin. Mä en ole vielä terve vaikka nyt sattuukin olemaan hyvä päivä. Huonoina päivinä taas "hoitohenkilöt" ottavat asiani liian vakavasti ja ylireagoivat. Tekevät asioista ihan liian ison numeron. Inhottavaa kun en osaa löytää harmaata mustan ja valkoisen välistä.

25.1.

Toinen käynti syömishäiriöyksikössä. Sairaanhoitaja kyselee kuulumisia ja juttelee niitä näitä. Se sanoo että nyt on hyvä kun en vaikuta yhtä toivottomalta kuin viimeksi. Tantta pyytää ottamaan farkut sun muut pois ja astumaan vaa'alle. Maantienvärinen pää kurottelee nähdäkseen vaa'an sylkemät numerot selkäni takaa. "Oi miten hienoa! Paino on pysynyt edelleen normaalina! Mahtavaa! Hyvä juttu." Läskiäläskiäläskiä. Painoin tämän verran viimeksi joulukuun lopussa vuonna 2009 ja kesällä osastolla syömishössötyksen aikana. Hävettää vaikkei pitäisi. Paino on normaali ja hip hei kaikki on hyvin. Sairaanhoitaja kysyy miten olen lihonut näin paljon alimmasta painostani. Syytän osastoa, ahmimiskohtauksia, lihasmassan mahdollista kasvua ja sitä etten osaa syödä muuta kuin läskiruokaa. Hoitaja kysyy pidinkö ruokapäiväkirjaa ja kävinkö bulimialuennolla, josta hän antoi viimeksi lappusia. Maantietantta ei antanut mitään lappusia viimeksi. Toivotti vaan hyvät jatkot ja sanoi että jutellaan tulevaisuudesta sitten ensi kerralla. Hämmentyneenä se inttää vastaan ja väitellään asiasta viisareiden juostessa ympyrää. Puheenaihe vaihtuu viimekerralla täytettyihin kyselyihin. Sain kuulemma joka ikisestä yli 21 pistettä kolmestakymmenestä, eikä se tosiaan ole hyvä juttu. Masennuspisteet olivat 32, laskeneet huimat kymmenen pistettä vuosi sitten netissä tekemästäni beckin masennustestistä. Silti hoitaja jaksaa inttää että olisin vaikeasti masentunut. Paskat. Tää on tämmöstä vuoristorataa. Teiniangstia. Se menee kyllä iän mukana ohi jos on mennäkseen.

Olen oikeasti pahoillani, etten saa aikaiseksi vastata kommentteihinne. Haluaisin kyllä ja olen lukenut vastaamattomat moneen kertaan läpi. En vain osaa löytää oikeita sanoja. Ei ole muka aikaa, vaikka todellisuudessa sitä on enemmän kuin tarpeekasi.

On hellyyttävää katsoa miten J huutaa kettuuntuneena ammuskelupeleilleen. Se raivoaa niin keskittyneenä muille nettipelaajille ja pudistelee ärsyyntyneenä päätään. En osaa päättää pitäisikö vastata myötäillen vai olla vain hiljaa. Keskityn tähän kirjoittamiseen niin sekin asia ratkeaa. Tekisi mieli hyökätä sen kimppuun ja halata. Niin teenkin ja jätän kirjoittamisen tältä erää. Tiistaina on hoitokokous tai vastaava, joten niihin aikoihin uutta postausta ja kommentteihin vastailua voi odotella.

Itketään höyheniä ja hyökätään kylmään

Asetin itselleni uuden tavoitteen, enkä muuten luovuta ennen kuin sen saavutan. Meni siinä sitten vuosi tai kymmenen, haluan tulla yhtä hyväksi kuin videossa esiintyvä nuori nainen. Hän on tosin harrastanut pitkään balettia ja ohjaa tunteja johtavalla tanssikoululla Ruotsissa, joten tavoitteeni voi olla aikas epärealistinen. Saahan sitä kuitenkin toivoa.

Okei taas tää juttu alkaa ampua yli. Hemmetin perfektionismi. Oon käynyt vasta kahdeksalla tunnilla. En mä voi mitenkään alkaa tässä vaiheessa tavoitella tommosta. Ehdin jo päässäni suunnitella treeniohjelmat ja ruokavaliot, joita alkaisin noudattamaan orjallisesti. Sallituiksi ruuiksi tulisi raejuusto, kasvikset ja erilaiset hedelmät. Rangaistusruuat olisivat kokonaan pannassa. Jos haluaisin rangaista itseäni, lähtisin lenkille tai tekisin kahden tunnin kuntopiirin. Viitenä päivänä viikossa olisi vähintään tunti aerobicia tai lihaskuntoharjoituksia ja sen lisäksi kävisin kahtena-kolmena kertana viikossa itse tanssitunneilla. Typerää. Sairasta. On niin vaikea kävellä nuoralla horjumatta.

Tänään oli mummin hautajaiset tuomiokirkossa. Arkku on kauniin valkoinen ja peittyy pian kukkiin. Ympärillä ihmiset niiskuttavat, eikä omista silmistä silti vuoda kyyneltäkään. Tuntuu kylmältä, kovalta, tunteettomalta. Miten voin olla itkemättä kun mummi yhtäkkiä hävisi ja lakkasi olematta. Miten voin olla itkemättä kun seinät kaikuvat surullisia katseita ja kirkon matot maistuvat kyyneleiltä. Pystyn ajattelemaan vain valkoisen puun sisällä makaavaa ruumista. Harmaa ryppyinen iho, suljetut silmät ja serkkujen lakkaamat kynnet. Olen varma että hetkenä minä hyvänsä mummin luinen ruumis kapuaa arkun raosta ja ryömii lattiaa pitkin repimään mua mukaansa maan alle. Vähän niinkuin elokuvassa Martyrs (klikkaa traileriin). Kukaan muu ei näe tätä hahmoa, vaan ulkopuoliset luulevat henkilön satuttavan itse itseään. Hakkaa itse päätänsä seinään. Repii valtimonsa auki olkapään kohdalta kämmeneen asti. Kuristaa itseään, puree itseään jne vaikka urhin näkökulmasta joku toinen tekee sen. Tai sitten se on vaan psykoosi. Kuitenkin.

Elämäni ensimmäinen elokuva, jota en voinut katsoa alusta loppuun asti. Oli pakko hyppiä 1,5h kuluttua kohtauksia, koska muuten olisin oksentanut ahdistuksesta. En katso kyseistä elokuvaa enää ikinä. Liian häiriintynyttä tavaraa mulle ja mun psyykkeelle.

Eksyin aiheesta. Lyhyesti sanottuna hautajaiset olivat kauniit, kestivät yli viisi tuntia ja tunsin järkyttävää syyllisyyttä kun en pystynyt muistamaan yhtäkään mummin kanssa vietettyä hetkeä, josta olisin nauttinut. Koitin matkustaa ajassa taaksepäin siihen kun oltiin pienenä perheen kanssa mökillä ja ilmassa tuoksui aamukaste. Muistikuvat ovat niin sumuisia, ettei niistä saa selvää. Turhauttavaa. Ajatus harhailee. Pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, mutta silti mä olen tässä tuijottamassa ruutua ja syömässä rasvaa.


Perhe ei jaksa uskoa unelmieni toteutumiseen, vaan huuhtelevat ne naureskellen viemäristä alas. Se satuttaa ja saa kynnet maalaamaan aaltoja käsivarsiin. Onnkesi J jaksaa tukea ja tsempata. Antakaa ihmisen hengittää unelmia vielä kun se on mahdollista. En oleta, että ne toteutuisivat. Unelmat elävät päiväunissa niin kauan kuin jaksaa uskoa.

Haluan oppia tanssimaan,

olla terve,

päästä muuttamaan omaan kotiin,

olla kestävässä ja onnellisessa parisuhteessa,

hankkia koiran,

muuttaa käsitystäni kauneudesta terveempään suuntaan,

tanssia sateessa,

kouluttautua omalta tuntuvalle alalle,

huutaa niin että ääni lähtee kenenkään kuulematta,

ja ennen kaikkea oppia elämään itseni kanssa.

Luin Skinnyemilyn blogia, josta löysin linkin niin mahtavaan postaukseen, etten voi olla linkittämättä sitä. Kiitos Noopi aidosti tsemppaavasta postauksesta, joka ei mennyt missään kohdassa liian siirappiseksi tai kliseiseksi.

Nyt on ihan pakko lopettaa kirjoittaminen ja mennä nukkumaan, jotta saisi pidettyä edes jonkinlaisen päivärytmin.