Itketään höyheniä ja hyökätään kylmään

Asetin itselleni uuden tavoitteen, enkä muuten luovuta ennen kuin sen saavutan. Meni siinä sitten vuosi tai kymmenen, haluan tulla yhtä hyväksi kuin videossa esiintyvä nuori nainen. Hän on tosin harrastanut pitkään balettia ja ohjaa tunteja johtavalla tanssikoululla Ruotsissa, joten tavoitteeni voi olla aikas epärealistinen. Saahan sitä kuitenkin toivoa.

Okei taas tää juttu alkaa ampua yli. Hemmetin perfektionismi. Oon käynyt vasta kahdeksalla tunnilla. En mä voi mitenkään alkaa tässä vaiheessa tavoitella tommosta. Ehdin jo päässäni suunnitella treeniohjelmat ja ruokavaliot, joita alkaisin noudattamaan orjallisesti. Sallituiksi ruuiksi tulisi raejuusto, kasvikset ja erilaiset hedelmät. Rangaistusruuat olisivat kokonaan pannassa. Jos haluaisin rangaista itseäni, lähtisin lenkille tai tekisin kahden tunnin kuntopiirin. Viitenä päivänä viikossa olisi vähintään tunti aerobicia tai lihaskuntoharjoituksia ja sen lisäksi kävisin kahtena-kolmena kertana viikossa itse tanssitunneilla. Typerää. Sairasta. On niin vaikea kävellä nuoralla horjumatta.

Tänään oli mummin hautajaiset tuomiokirkossa. Arkku on kauniin valkoinen ja peittyy pian kukkiin. Ympärillä ihmiset niiskuttavat, eikä omista silmistä silti vuoda kyyneltäkään. Tuntuu kylmältä, kovalta, tunteettomalta. Miten voin olla itkemättä kun mummi yhtäkkiä hävisi ja lakkasi olematta. Miten voin olla itkemättä kun seinät kaikuvat surullisia katseita ja kirkon matot maistuvat kyyneleiltä. Pystyn ajattelemaan vain valkoisen puun sisällä makaavaa ruumista. Harmaa ryppyinen iho, suljetut silmät ja serkkujen lakkaamat kynnet. Olen varma että hetkenä minä hyvänsä mummin luinen ruumis kapuaa arkun raosta ja ryömii lattiaa pitkin repimään mua mukaansa maan alle. Vähän niinkuin elokuvassa Martyrs (klikkaa traileriin). Kukaan muu ei näe tätä hahmoa, vaan ulkopuoliset luulevat henkilön satuttavan itse itseään. Hakkaa itse päätänsä seinään. Repii valtimonsa auki olkapään kohdalta kämmeneen asti. Kuristaa itseään, puree itseään jne vaikka urhin näkökulmasta joku toinen tekee sen. Tai sitten se on vaan psykoosi. Kuitenkin.

Elämäni ensimmäinen elokuva, jota en voinut katsoa alusta loppuun asti. Oli pakko hyppiä 1,5h kuluttua kohtauksia, koska muuten olisin oksentanut ahdistuksesta. En katso kyseistä elokuvaa enää ikinä. Liian häiriintynyttä tavaraa mulle ja mun psyykkeelle.

Eksyin aiheesta. Lyhyesti sanottuna hautajaiset olivat kauniit, kestivät yli viisi tuntia ja tunsin järkyttävää syyllisyyttä kun en pystynyt muistamaan yhtäkään mummin kanssa vietettyä hetkeä, josta olisin nauttinut. Koitin matkustaa ajassa taaksepäin siihen kun oltiin pienenä perheen kanssa mökillä ja ilmassa tuoksui aamukaste. Muistikuvat ovat niin sumuisia, ettei niistä saa selvää. Turhauttavaa. Ajatus harhailee. Pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, mutta silti mä olen tässä tuijottamassa ruutua ja syömässä rasvaa.


Perhe ei jaksa uskoa unelmieni toteutumiseen, vaan huuhtelevat ne naureskellen viemäristä alas. Se satuttaa ja saa kynnet maalaamaan aaltoja käsivarsiin. Onnkesi J jaksaa tukea ja tsempata. Antakaa ihmisen hengittää unelmia vielä kun se on mahdollista. En oleta, että ne toteutuisivat. Unelmat elävät päiväunissa niin kauan kuin jaksaa uskoa.

Haluan oppia tanssimaan,

olla terve,

päästä muuttamaan omaan kotiin,

olla kestävässä ja onnellisessa parisuhteessa,

hankkia koiran,

muuttaa käsitystäni kauneudesta terveempään suuntaan,

tanssia sateessa,

kouluttautua omalta tuntuvalle alalle,

huutaa niin että ääni lähtee kenenkään kuulematta,

ja ennen kaikkea oppia elämään itseni kanssa.

Luin Skinnyemilyn blogia, josta löysin linkin niin mahtavaan postaukseen, etten voi olla linkittämättä sitä. Kiitos Noopi aidosti tsemppaavasta postauksesta, joka ei mennyt missään kohdassa liian siirappiseksi tai kliseiseksi.

Nyt on ihan pakko lopettaa kirjoittaminen ja mennä nukkumaan, jotta saisi pidettyä edes jonkinlaisen päivärytmin.