Se ei olekaan niin

Muisti takkuilee liikaa ja vaikeuttaa elämää.

Haluan kirjoittaa, vaikkei ole mitään varsinaista kerrottavaa.

Syömisten suhteen tää päivä meni päin metsiä. Pistin päivän aikana suuhuni 4 palaa taloussuklaata, popcornia, 4cmx6cm kokoisen kotitekoisen pizzapalan, palan vadelmakakkua, 2 kuningatarpiirakkaa (70g/kpl) ja puolikkaan suklalevyn.

Tekisi mieli hyppiä läskit pois, mutta eihän niin saa tehdä. Sitä paitsi kroppani on niin valtava, että äiti kuulee aina kun hypin haarahyppyjä. Se tulee valittamaan ja väittää ettei niin voi tehdä. Maha turpoaa jatkuvasti ja reidet leviää käsiin. Hyvä kun kohta mahdun istumaan bussissa. Painan nykyään enemmän kuin ikinä. Osa musta on ylpeä normaalista, terveestä painosta. Toinen puoli kuitenkin manaa alimpaan helvettiin ja haluaa taas mahtua 32 kokoisiin farkkuihin. Ahdistavaa. Haluaisin alkaa seurata taas painoani kun en ole puoleen vuoteen sitä uskaltanut tehdä. Eihän siitä mitään haittaa voi olla. Pitäisin vain kirjaa ettei paino onnistuisi nousemaan yli ehdotonta kipurajaa. Ei sillä ole mitään tekemistä syömisen tai syömättömyyden kanssa.

Väsyttää. Haluaisin auttaa J:tä, mutten osaa. Alitajunnassa raksuttaa koko ajan. En saa unta. Hammasrattaat pyörivät etsien vastauksia tukehdutettuihin kysymyksiin. Psykiatri saarnasi siitä miten parisuhde ei ole, eikä saa muuttua hoitosuhteeksi. Miten kaikki menee pilalle jos alan huolehtia J:stä samalla tavalla kuin Lindasta pari vuotta sitten. En vain voi katsoa vierestä kun läheisen on paha olla. Haluan repiä mustat sen päästä ja kuristaa hengiltä. Hukuttaa, hakata, raadella ja heittää viemäriin mätänemään. Sen pitäisi itse haluta apua. Jos se ei ilmeisesti kuitenkaan halua, tuleeko mun vain seistä vieressä ja katsoa miten toinen kärsii? Pitääkö olla puuttumatta asiaan ja leikkiä että kaikki on hyvin kun oikeasti toinen räjähtää ahdistuksesta? Psykiatri sanoo ymmärtävänsä, että J on mielettömän tärkeä ja auttanut mua todella paljon. Sen mielestä pahimmassa tapauksessa suhde pitäisi pistää poikki, koska se estää muka oman paranemiseni. Psykiatri ei kuitenkaan taida tajuta, ettei se mene niin. Ei toista jätetä tien varteen ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa. Ongelmista selvitään yhdessä, olivat ne miten suuria tahansa. Me päästään vielä joku päivä irti tästä ja opitaan lentämään.

"Kun sä olet kerran sairastunut ja tottunut käyttämään syömisten kontrollointia selviytymiskeinona, siihen on liian helppo palata kun alkaa ahdistaa. Sen takia sä käyt syömishäiriöyksikössä. Näillä jutuilla on nimittäin tapana uusiutua." Ihanan piristävää, ja mä kun luulin että verisimmät taistelut on jo käyty. Oon elänyt pää pilvissä kuvitellen tämän olleen tässä. Vähän niinkuin murtunut sormi. Se paranee ja that's it. Jos joku tönäisee kunnolla rajan yli niin sormi murtuu taas, mutta muuten kaikki on paremmin kuin hyvin. En tajunnut hämähäkkien seuraavan väsymättä varjoissa.

Kiitos rakkaat kommenteista. Nyt ei ole voimia vastata niihin.

Haaste SUCKLAA:lta:

Mitkä viisi asiaa ottaisit mukaasi autiolle saarelle?

seuraa # haluaisin poikaystävän mukaan, mutta toisaalta en halua että sekin joutuisi autiolle saarelle

veneen # jolla pääsen halutessani pois

muita juttuja en tarvitsisi

Mä olen verta mä oon väkivaltaa

mä haluan huutaa ja satuttaa

Mä luulin että viha väsyy

suru sammuu tai himmentyy

mä luulin että kipu häipyy

menee kadoksiin

mut se ei olekaan niin

Mä luulin että hallitsen tän

mun mielen ja mun elämän

joo, mä luulin että sinä ja hän

jäätte unohduksiin

mut se ei olekaan niin

se ei olekaan niin

se ei olekaan niin

se ei olekaan niin

- Maija Vilkkumaa