Kohmeiset varpaat ja hiipiviä ikkunoita

 
Tapaaminen poliklinikalla äidin, hölmön psykologin ja psykiatrin kanssa. Psykologi on ärsyttävä. Se tuijottaa suu mutrussa ja kulmat kurtussa selittäen tekemistään johtopäätöksistä, jotka eivät voisi olla yhtään kauempana totuudesta. Silmälasipäinen psykiatri sanoo kirjoittavansa lähetteen syömishäiriöyksikköön. Turhaa, koska mulla ei ole syömishäiriötä. Meen sinne vain jotta he voisivat todeta ettei mulla ole ongelmaa. Syömishäiriöiset ovat laihoja, siroja keijukaisia. Minä olen valtava, valasmainen keijun vastakohta. Luulisi psykiatrinkin sen huomaavan.

Pitäisi osata elää. Käydä töissä, opiskella ja olla iloinen. Pitäisi ottaa yhteyttä opistoon ja selvittää, voiko opiskeluja jatkaa maaliskuussa. Alunperin olisi pitänyt pystyä aloittamaan jo tammikuun kymmenes päivä. Vaan kuinkas kävikään: läski, epäonnistuva erakko ei kykene jatkamaan vielä. Ruma sika, joka ei osaa olla.

Olen lihonut seitsemän ihraista kiloa osastolta päästyäni. Seitsemän kiloa ylimääräistä, iljettävää läskiä. Niljakkaisiin vatsamakkaroihin on tungettu 14 rasvapakettia täytteeksi. Hyi helvetti! Miten mä olen päästänyt itseni tällaiseen kuntoon. Pitäisi tapahtua radikaali muutos parempaan. Mitä parempi on? Se että olisin siedettävän näköinen ja sinut itseni kanssa vai elämä rönsyilevien reisiläskien ja mahamakkaroiden kanssa?

Miksei riitä, että syön? Onko sillä niin väliä mitä suuhuni pistän kunhan lihon. Sehän on normaalia. Pullapussi, suklaalevy, mutakakku, nugetit, pizza ja pasta ovat mahtavaa läskiruokaa. Perään kasa purkkaa ja läkeroleja tai valkoista litkua. Psykiatri sinisessä silmämeikissä selitti viimevuonna, ettei ahmimiseni ole ns. oppikirjamaista ahmimista vaan normaalia. Ahmimiskohtaukset hyökkäilee lähes päivittäin, mutta ei sen niin väliä. Sehän on normaalia.

Haluan laihtua takaisin normaalipainoiseksi.

baby, could you blow my heart up

En tajua mikä mua vaivaa. Jonain päivänä itsetunto on pilvissä, tuntuu että pystyn melkein mihin vaan jos tarpeeksi yritän ja elämä näyttää valoisalta. Seuraavana päivänä en taas meinaa päästä sängystä ylös koska iljetän itseäni ja tuntuu ettei mistään tule mitään. Silmitön ahdistus saattaa hyökätä kimppuun, vaikka sekuntti sitten hyppelehdin iloisena. En ymmärrä. Ahdistuskohtaus saattaa lähteä yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta toisinaan se kestää koko loppu päivän tai useampiakin päiviä. Ketuttaa tämmönen mielialavuoristorata. Ei tää tunnu normaalilta/pelkältä masennukselta.

Pyöri läski, pyöri

Ensimmäinen tankotanssitunti. Toinen kerta kun harrastan minkään tyyppistä liikuntaa osastojakson jälkeen.

Ulkona on kylmä ja ohjaaja on myöhässä. Kymmenkunta siroja tyttöjä värjöttelee pakkasen sotkeman oven edessä. Ennen kuin varasin tunnin, luin erilaisia aiheeseen liittyviä keskusteluja netistä ja niiden kautta sain käsityksen ystävällisestä ja rennosta ilmapiiristä. Joudun pettymään karvaasti. Heti kun valitsen tangon, kaksi tyttöä alkavat mittailemaan ruhoani katseillaan. Toinen sähähtää ja tummahiuksinen käskee menemään muualle. Minulla on koko salin valtavimmat, ihraisimmat reidet. Kaikki tuijottavat. Hävettää. Mitä mun päässä liikkui kun kuvittelin voivani osallistua tunnille shortseilla. Jätesäkki olisi ollut paremman kokoinen vaihtoehto hyllyville selluliiteille. Tekisi mieli juosta pois. Karkuun nättien tyttöjen pistäviltä katseilta.

Kätken punaiset aallot säärystimien ja pitkiten hihojen taakse. Muutaman minuutin päästä ohjaaja käskee ottamaan housut (jos ei ole shortseja), säärystimet ja sukat pois. Hennon, kiharapäisen ohjaajan katse unohtuu liian pitkäksi aikaa jalkoihini. Haluaisin vajota maan alle. Itsetunto on nollassa ja silmissä sumenee. Pyörryttää. Vastapäisen seinän peittävästä peilistä irvistää kuvottava naama, pömppömaha ja virtahevon reidet. En tajunnukaan näyttäväni näin vastenmieliseltä. Jos olisin tajunnut miltä näytän aiemmin, en olisi edes poistunut kotoa. Käyn täyttämässä vesipullon päästäkseni karkuun kuvajaiselta. Haluan painaa pikakelausnappia, palata kotiin ja jäädä sinne. Eipähän muiden tarvitse kärsiä tämmösen näkemisestä.

Tunnin jälkeen on kaikesta huolimatta hyvä olo. Kestin fyysisen ja henkisen kuivun, enkä luovuttanut heti. Seuraava tunti on varattu keskiviikoksi. Toivottavasti se menisi edes vähän paremmin.

Minähän se siinä. En todellakaan taitojeni, vaan kokoni puolesta.

Tuo tyttö on taitava. Sattuu vain olemaan saman kokoinen.

Tyhjiä katseita ja kulutettuja lupauksia

Huomenna alkaa rangaistusruokalakko. Pakko päästä pinttyneestä periaatteesta eroon. Kun aloitan alusta omassa asunnossa, en voi jatkaa samoja kuppaisia tapoja. Ei ole enää varaa tippua pohjalle. Pitää ryhdistäytyä. Rangaistusruokaan menee ihan liikaa rahaa. Kuukauden palkasta (~400e) ei ole enää juuri mitään jäljellä.

Menen tänään kauppakeskukseen avaamaan säästötilin, jonne vaivalla hankitut setelit menevät piiloon. Ihan pakko saada rahat takuuvuokraan. En voi jäädä tänne pitemmäksi aikaa kuin on pakollista. Kotona on liikaa synkkiä muistoja yli kymmeneltä vuodelta. Pelkkä täällä oleminen lamauttaa ja saa varjot hiipimään rääkyen seinistä.

Tavoitteet

paino on nyt 53kg ja kuukauden päästä 51kg

säästötilin avaaminen + rahan säästäminen

rangaistusruokalakko

kunnolla liikuntaa

ihmissuhteisiin panostaminen 

aikataulut syömiselle ja niiden noudattaminen

Muutin blogin ulkonäköä, koska enää kyse ei ole salaisuuksista. Salaisuudet on revitty päivänvaloon tarkasteltaviksi ja nyt niistä pitäisi päästä eroon. Nimeksi valitsin Battle for the sunin, koska se kuvaa tätä hetkeä ja on erään parhaan bändin albumin & kappaleen nimi.

Likaiset varpaat ovien välissä pelkää pimeää

En ymmärrä mitään. Elän pienien hipaisujen, tunteiden, hiipivien kuvien ja sävelien kautta - en niinkuin pitäisi. Pitäisi olla fiksu, terve, asiallinen ja asiansa osaava, järkevä ihminen. Olen jättänyt syömisvammailun nurkkaan mätänevänä omenana. Tai niin ainakin itselleni uskottelen. Unohdan turhan usein syödä. Sen lisäksi olen koko ajan rankaissut itseäni ja ajatuksiani suklaalla sun muulla läskiruualla. Se on kuitenkin vain sivuseikka. Pääasiahan on että syön ja lihon kunnes räjähdän. Sehän on normaalia, niinkuin kunnan palkkaama hölmö uskottelee. Maha on turvonnut ja se muistuttaa jo huolestuttavasti rantapalloa.

Syömiseen menee ensinnäkin
- todella paljon rahaa
- aikaa jonka voisi käyttää muuhunkin
- mielenterveys rutiinien muutoksesta
- olematon kontrollin tunne
- lihoo ja on kuvottava

Toisaalta syömisen hyviä puolia olisi
+ ettei tarvitsisi jättää menemättä paikkoihin sen takia, että niissä saatetaan tarjota ruokaa
+ ns. normaali vuorokausirytmi
+ jaksaa paremmin

Vaaka kuiskii korvaan houkuttelevista unelmista ja höyhenistä.
Tiedän että se ei johda mihinkään. Pelkkä turvallisen tuntuinen
noidankehä, jonka syövereihin vähitellen hukun. Onko elämällä
muutenkaan mitään annettavaa? Liian upea parisuhde, joka ei 
voi kestää enää kauaa. Sitä onnea on jatkunut kohta vuosi, joten
pian se riistetään pois. Varmasti riistetään. Ja kun niin käy, onko
enää syytä pärskiä siirappia keuhkoista ja koittaa hengittää?

Toteutumattomissa unelmissa roikkuminen piirtää tummanpunaista 
jokea sisälle. Unelmat häilyvät usvaan, eivätkä ikinä toteudu. Ne 
repivät juuri ommellut saumat rikki ja vuodan kuiviin. Pelkään 
putoavani yhtä kovaa alamäkeen kuin viime syksynä