Just because they think they've won, it means that the shit has just begun

Mä en enää jaksa tätä paskaa. Mielialojen vaihtelut tekee mut hulluks. Oon valmis luovuttamaan. Tähän mennessä_kaikki_ (lukuunottamatta J:tä) on mennyt päin persettä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Miksi mikään yhtäkkiä muuttuisi. Mitä ideaa yrittää kun aina jokin on työntämässä reunan yli ja tipun taas pohjalle. Onnellisuus ja iloiset hetket ovat pelkkää silmänlumetta. Hämääviä hallusinaatioita. Kaikki on niin helvetin epävarmaa.

Olisi paljon helpompaa päästää irti. Liikaa unelmia, jotka eivät ikinä tule toteutumaan. Turhat haaveet ja tavoitteet täyttävät päivät antaen elämälle muka tarkoituksen. Sisälmyksiä kuristavien solmujen kanssa ei voi elää. Oon valmis luovuttamaan ja vielä joku päivä kun saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta, hyppään ja päästän irti kaikesta.

Näitä palasia ei saa enää liimattua paikoilleen. Peli on jo menetetty.

Likaisia sanoja kuiskivat seinät syövät toisiaan

Pelkään nurkissa ja seinien sisällä kyyhöttäviä käärmeitä jotka luikertelevat ajatuksiin. Pelkään, että kirjoittaessani palaisin jollain ihmeen keinolla takaisin vanhoihin, liian turvallisen tuntuisiin tapoihin.

Sovittiin joku aika sitten J:n kanssa, että koitetaan molemmat opetella taas syömään. Tarkoituksena olisi tehdä yhdessä ruokaa silloin kun nähdään, eli suunnilleen joka toinen päivä. Juttu on vähän jäänyt, mutta kun 2-3kk päästä saan toivottavasti asunnon ja muutetaan epävirallisesti yhteen, voidaan varmaan toteuttaa sitä syömisjuttua säännöllisemmin.

Aika kuluu töissä, J:n kanssa ollessa ja koiraohjelmia/-palstoja/-kirjoja lukiessa. Haluaisin niin oman koiran. Pörröisen kaverin, josta huolehtia. En kuitenkaan voi hankkia karvakuonoa ainakaan kolmeen vuoteen, koska syksyllä jatkaisin taas opiskeluja ja niiden ohella pitäisi käydä töissäkin. Olen koittanut saada oppisopimuspaikkaa ja soitellut pariinkymmeneen eri yritykseen tuloksetta. Pitää siis vaan koittaa malttaa ja olla kärsivällinen.

Yleisesti ottaen voin paljon paremmin kuin ennen. Kuitenkin varjot hyökkäilevät aiheuttaen säälittäviä ahdistus-itkukohtauksia. Viimeksi näin kävi maanantaina kun oltiin J:n kanssa menossa leffaan. Istuttiin puisilla rappusilla ja itkin tunnin, kunnes olin yksin pari sekunttia (hui hain jopa nenäliinaa) ja sitten olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olo oli yllättävän iloinen ja huoleton. En tajua mikä mua vaivaa! Ei ole normaalia itkeä tuntia ahdistuneena ja sitten yhtäkkiä tyyliin naureskella ja hyppiä ympäriinsä.

Tiistaiksi on varattu tapaaminen lääkärin kanssa. Se pässi määräsi aiemmin allergialääkettä ahdistukseen (nukahtaisin aikaisemmin = ahdistus häviäisi taikaiskusta). Ylläripylläri, eipä toiminu missään suhteessa. Pilleri ei väsyttänyt yhtään eikä auttanut millään tavalla ahdistuskohtauksiin. Psykologinkin suusta pulppuaa pumpulia eikä se näe lauseisiin piilotettuja veitsiä. Se on ihan liian helposti manipuloitavissa, nuori ja naivi, eikä se oikeasti ymmärrä mitä asiakas tai potilas käy läpi. Ketuttaa.

Läskiä, läskiä, liikaa läskiä. Hyllyvä selluliittiklöntti. Hypi tyttö, hypi. Ei susta ole mihinkään muuhun. Älä lopeta vaikka mitä kävisi. Hypi kunnes happi ei löydä keuhkoihin. Hahahaaa siinä sä läski röhnötät kuin kala kuivalla maalla. Hypi lisää tyttö, hypi. Eivät ne sua kaipaa. 

haluan juosta pakoon ja unohtaa

Tyyntä ennen myrskyä

Oon niin helvetin huolissani susta. Silti samaan aikaan oon todella kiitollinen kun suostuit varaamaan ajan kanssani ja tulemaan kolkkoon valkoiseen. Haluan kirjottaa tästä mutten uskalla, koska saatat lukea tätä. Vituttaa vaan etten aiemmin kiinnittänyt enempää huomiota asioihin. Ihmetyttikin reaktiosi kun silloin kerroin osastolla syömistäni määristä ja siitä, mitä kotilomilla pitää syödä. Sanoit ettei kukaan normaalisti syö niin paljoa. Sanoit että se on ihan hullu määrä ruokaa. Terapeuttien mukaan 1400 kaloriahan on vielä vähän verrattuna siihen energiamäärään, minkä kroppa kuluttaa. Seurassasi oli vaikea opetella syömään säännöllisesti, koska itse syöt ehkä kaksi kertaa päivässä - yhden aikaan päivällä ja myöhään illalla. Sen lisäksi oot heittänyt epämääräistä läppää dieteistä ja siitä, miten sun maha muka kasvaa. Aluksi koitin kieltää ajatukset, että sullakin olisi ongelmia pitkäjalkaisen pimeän kanssa. Yritin ajatella, että ylianalysoin taas tapani mukaan. Hemmetti vie kun en voi lukea sun ajatuksiasi! Toki voin jutella asiasta kanssasi, mutta tunteita ei aina halua tai edes osaa pukea sanoiksi. Pelottaa että hämähäkit repii tällä kertaa sut rotkoon.

Kaavin lusikalla niiden pirujen silmät ja syötän korppikotkille. Nirhaan raajat pieniksi palasiksi yksitellen kovaäänisesti surisevalla telaketjulla. Syötän kielen ja sisälmykset epämuodostuneille rotille jyrsittäviksi. Pistän häkkiin tulen ylle kunnes musta muuttuu tuhkaksi. Nehän ei sua vie.

Ehkä mä kuitenkin ylireagoin. Ehkä kaikki on ihan hyvin ja teen tästä vaan liian ison numeron. Torstain naista sinisessä luomivärissä ja kolkkoja seiniä odotellessa.

Aim for the moon, if you miss you may hit a star

- W. Clement Stone

Kirjoittaminen on jäänyt. Olen aikalailla kahden vaiheilla. Jättääkö blogi, koska olen käyttänyt sitä ahdistuksen purkamiseen ja nykyään asiat menevät ihan hyvin, vai jatkanko ja opettelen kirjoittamaan kaikenlaisista fiiliksistä, jolloin stressaan kirjoittamista kun sisäinen pieni perfektionisti pääsee valloilleen. Nykyään mulla on unelmia ja tavoitteita, jotka eivät liity syömiseen tai ylipäätään laihuuteen. Tunnen usein syyllisyyttä päästessäni siitä helvetistä eroon niin helpolla, kun toiset joutuvat painimaan ongelman kanssa useampia vuosia. Toki vuosi syömisvammailujen parissa on melko pitkä aika, kun siihen lisätään syömisongelmia edeltävät 3 vuotta vaikeaa masennusta. Kuitenkin monilla on asiat huonommin ja osaan vasta nyt arvostaa apua, jota olen myrskyn aikana saanut. Kaunis kiitos teille lukijoillekin, jotka jaksoitte tukea vaikeina aikoina. Tajuan jopa, että osastolla vietetty aika ei ollut hukkaan heitettyä kun siellä ne "vaan pakottivat kiristämällä, saarnaamalla ja mahaletkulla uhkailemalla syömään". Jos äiti ei olisi huomannut ongelmaa niin pian, voisi tilanteeni olla paljon synkempi. Kaunis kiitos myös J:lle, joka ei hylännyt vaikka jouduin pitkäksi aikaa osastolle enkä muutenkaan osannut käyttäytyä. Kiitos kun jaksoit tukea vaikeinakin aikoina ja seistä vierellä lumimyrskyn keskellä. En osaa kiittää teitä tarpeeksi.

Mulla ei vieläkään ole kavereita poikaystävää lukuunottamatta ja olen kaiken kukkuraksi epäonnistunut ja keskeyttänyt opiskelun. Siitä huolimatta pääsin suurimmaksi osaksi eroon varjoista, vaikka ne vieläkin häilyvät vaanien nurkan takana. Sain työpaikan, eli ei tarvitse lahnata kotona tekemättä mitään ja olen erään nuorisosäätiön asuntojonossa. Ollaan suunniteltu J:n kanssa epävirallista yhteenmuuttamista, kun jossain vaiheessa puolen vuoden - vuoden sisällä hankin oman kämpän. Nyt mulla on jotain, minkä takia elää ja olla leikkimättä tulella. Joku aika sitten tuntui, ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta, eikä elämällä ole enää mitään annettavaa. Voin hymyillen sanoa, että olen pahimman taisteluni taistellut ja löytänyt halun pysyä pinnalla. Toki kamppailu jatkuu edelleen, enkä vieläkään ole selvillä vesillä. Maailma näyttää paljon paremmalta paikalta ilman näännytystä, ahmimiskohtauksia, pakkoliikkumista, varjojen piirtämiä unia sekä hallusinaatioita, käsiin maalattuja aaltoja ja jalkojen punaista.

Pahoittelen turhaa postausta. Yöllinen valaistuminen.

She said “I don't know what you're living for”

She said “I don't know what you're living for at all”

He said “I don't know what you're living for”

He said “I don't know what you're living for at all”

But I will run until my feet no longer run no more

And I will kiss until my lips no longer feel no more

And I will laugh until my heart it aches

And I will love until my heart it breaks

And I will love until there's nothing more to live for

Amy MacDonald - Run

Valkoinen ritari ja peltiratsu

Perjantaina oli ihan järkyttävän paha olla. Muutenkin oli koko ajan ollut sellainen olo, että minä hetkenä hyvänsä räjähtää. Ei tarvittaisi kuin putoava suihkuverho, kaatunut vesilasi, riita siskon kanssa tai yksi ainoa halveksiva katse ja putum, pää räjähtää. J viettää päivän kavereidensa kanssa, joten sanon pikkusiskolle että se saa halutessaan tuoda kavereitaan meille yöksi nyt kun äiti on matkoilla. Siivoan koko asunnon herättyäni ja pian kello onkin neljä. Pitäisi kai syödä jotain. Jääkaapista makaronilaatikkoa ruokatorveen ja suihkuun. Muistaminen on vaikeaa. 

Ovi lennähtää auki kun sisko tulee yhtäkkiä huutamaan ilman mitään syytä ja varastaa mokkulan. Netti katkeaa ja asunnon metsästys jää pahasti kesken. Koko päivän pinnan alla vellonut ahdistus syöksyy pintaan. Pakko päästä siitä eroon, ennen kuin pimeä kasvaa sietämättömäksi. Yritän huutaa pirut tyynyyn, mutta ne ovat takertuneet liian tiukasti sisälmyksiin. Purkaan pahaa oloa kitaraan, kunnes sisko ja sen kaverit tulevat valittamaan melusta. Paniikki. Miksi hemmetissä menin lupaamaan, etten enää leikkaisi ihoon punaista! Haarahyppyjä ja raskasta musiikkia kunnes keuhkot antavat periksi eivätkä jalat tottele. Huohotan lattialla kuin mikäkin kala ja vihdoin kun hengitys lopettaa kettuilun, jatkan hyppimistä. Saan huijattua itseäni lopettamaan liikkumisen juomalla vettä. Pala merta kurkusta alas ja äkkiä parvekeelle puhelimen kanssa.

En voi olla missään. En pysty olla huoneessani hyppimättä ja pikkusisko kavereineen on vallannut loput talosta. Jokin menee vikaan ja meri alkaa purkautua ulos silmistä, eikä jää mahaan. Tärisen viltin alla kun ne nauravat sisällä ja katsovat telkkaria. Sisko ja sen kaverit hymyilee nähdessään mun meren sotkemat kasvot. Inhottaa. Keskittyisivät vaan toisiinsa ja antaisivat muiden olla. Hengittäminen on liian vaikeaa. Tahdon niellä levyllisen lääkärin määräämiä ”unilääkkeitä”, jotta pääsisin eroon näistä piruista ja voisin nukkua tämänkin päivän pois. Pelkään itseäni.

Koitan soittaa isälle, mutta se ei vastaa. Äitiin en voi koittaa ottaa yhteyttä, koska se on muualla enkä halua pilata sen matkaa. Kavereita ei ole. En voi muuta kuin pistää viestiä J:lle. Se soittaa hetken päästä, mutta ääni tärisee enkä osaa muodostaa sanoja. Pyydän J:tä menemään takaisin kavereidensa luo. Se ei tottele vaan haluaa tietää mikä mulla on. Katkaisen puhelun ja jonkin ajan päästä kännykkä hälyyttää viestistä. J sanoo tulevansa hakemaan ja kieltää syömästä pillereitä. Koitan saada sen ymmärtämään, ettei sen tarvitse lähteä kylmään ja yritän uskottella että pärjään. En mä saa olla näin typerä ja heikko. Puhelin piippaa J:n pistäessä viestiä. Se sanoo olevansa rapun edessä ja odottaa siinä vaikka koko yön jos en mene avaamaan ovea.

Yritän pakottaa hengityksen tasaiseksi ja hävittää poskia pitkin juoksevat pisarat. Hävettää kun se joutuu näkemään mut tällaisena. Se ansaitsisi niin paljon parempaa. Ei oikeassa elämässä voi olla pelastavia ritareita, jotka saapuu paikalle hädän hetkellä. Niitä on vain saduissa. Miten ihmeessä J on tänne eksynyt. Lämpimiä halauksia ja skootterilla karkuun pahalta. Ähhähhää, etpäs saanutkaan kiinni.