Siili repimässä aivoja

Mitä jos tiikerit osaisivat lentää ja taivaalta sataisi tähtiä? Jos ruoho olisi purppuraa ja sylkisi pieniä hämähäkkejä, joiden jalat ovat solmussa? Tai mitä jos kuu varastetaan, taivas mustuu, aurkinko katoaa ja vesi värjäytyy tuskasta punaiseksi?

Haluan muuttaa omaan kämppään. Se olisi turvapaikka, jonne kuka tahansa ei pääsisi räkimään teräviä sanoja. Turvapaikka, jossa voisin itse opetella lentämään. Opettelisin syömään ilman äidin apua. Toki saan nytkin syötyä ja onnistun melkein hukuttamaan hyi saatana helvetin läski mitä sä kuvittelet tekeväsi -ajatukset. Söisinkö kuitenkaan, jos kukaan ei vahtisi? Jättäisinkö jääkaapin tyhjilleen kun siihen kerrankin olisi mahdollisuus? Tilaisuus tekee varkaan, ne sanovat, mutta ei musta ole varkaaksi (ketä sä yrität huijata, apina!). Kyllä mä pärjäisin. Ja ainahan ne hokee, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Onko siis sillä merkitystä syönkö vai en, jos asiat järjestyvät kuitenkin jollain tapaa? Ajatusten pyörremyrsky.

Pitäisi tehdä niin paljon asioita. Ajatella mitä sanoo sen sijaan, että sanoo mitä ajattelee. Käyttäytyä eri tavalla. Säteillä ja nauraa vesipisaroille jotka valuvat naruina lasia vasten. Pitäisi löytää kauneutta pimeästä ja osata vielä arvostaakin sitä. Musta ei ole siihen. Ota tai jätä, mutta en osaa muuttaa asennettani pelkästä miellyttämisen tai hyväksytyksi tulemisen halusta.

Keväällä pitäisi pystyä tekemään opintojen kannalta merkittävä valinta: kouluttaudunko kosmetologiksi hoitolaan vai kosmetiikkaneuvojaksi. Voisin kouluttautua kosmetologiksi ja suorittaa sen jälkeen kosmetiikkaneuvojan tutkinnon (+ 4 kuukautta), mutta jaksanko opiskella suuntausta joka ei erityisemmin kiinnosta? En usko että saisin motivaation riittämään kahdeksi vuodeksi. Luisuisin kuitenkin taas ja jättäisin menemättä kouluun. Vaan entä jos kuitenkin pystyisin siihen ja kaikki menisi ihan hyvin? Arr selvännäkijä olisi kiva. Hahaa miten typerä voi ihminen olla. Stressaan jo nyt ihan liikaa asiasta, joka pitää päättää vasta keväällä. Ei luoja.

Montakohan kaloria oon päivän aikana ahmaissut.. pää kiinni lohivuokaa ehkä jotain 3 haarukallista, salaattia ja vettä ~200kcal nyt hiljaa fanta zeroa 4kcal lopeta nyt jo saatana ei kiinnosta hyi vitun läski ja aamullakin pala omenapiirakkaa ~400kcal.. Musiikkia hiljentämään turhat kuiskaukset. Tää vastavirtaan räpiköiminen on tuskaa vaikka olenkin jo melko lähellä rantaa. Ehkä juuri se tekeekin tästä entistä raskaampaa. Tuntuu kuin joku härnäisi ja vetäisi joka kerta edistyessäni rantaviivaa kilometrillä kauemmaksi. Kun jonkun asian suhteen menee hyvin, (tällä hetkellä perheen ja J:n) niin tottakai kaikki muu meneekin sitten vauhdilla päin persettä. Muistin sekoilu tekee opiskelusta hankalaa ja pitää esittää normaalia. Valehtelin pääsykokeissa olevani terve, joten en voi pyytää lisäapua tai armoa aikarajojen suhteen. Pään sisällä juustoraastimia, jotka repivät aivot riekaleiksi. Hukun.

Ahneella on paskainen loppu

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska on ollut muuta tekemistä tai sitten oon vaan ollut niin lamaantunut, etteivät sormet ole jaksaneet hakata näppäimistöä. En muista kauanko siitä on kun viimeksi kirjoitin. Ehkä viikko tai kuukausi, en jaksa tähän hätään tarkistaa. Mokkula kusee kiitettävästi, mikä tekee kirjoittamisesta muutenkin ihan tarpeeksi hidasta ja hankalaa.

Karkeasi yleistettynä päivät ovat valuneet sormien läpi tähän tyyliin: herätys klo. 6.10 --> koulu alkaa klo.8 --> ahmin ihan liikaa ruokaa ruokalassa --> päästään kotiin neljältä ja niihin aikoihin ensimmäinen ahdistuskohtaus iskee --> rangaistusruokaa --> klo 18 syön jotain ja ahdistuskohtaus lievenee -->  klo. 20 toinen ahdistuskohtaus hyökkää jos on hyökätäkseen --> rangaistus --> klo 23-01 nukkumaan.

Tai sitten vaihtoehtoisesti oon viettänyt vuorokausia J:n kanssa ja ollut enemmän kuin onnellinen. J:n seurassa ei tarvitse pyöritellä kielen päällä myrkyllisiä sanoja, vaan voin nielaista ne odottamaan. Ilman ketään jään yksin pimeään niljakkaiden ajatusteni kanssa, jotka poraavat päähäni reikiä. Ajatukset raastavat hampaillaan silmäluomet irti ja kaivertavat terävillä neuloilla koloja vatsaan.

Kone tilttasi ja kirjoittamani teksti katosi. Ärsyttää. Koitan muistaa mitä kirjoitin

Tahdon ajatella ja uskoa, että vielä joku päivä pääsen eroon syömisvammailusta ja osaan olla onnellinen, vaikka olisinkin yksin mustassa. Loppujan lopuksi mulla on jo kaikki, mistä olen unelmoinut. Joku jota rakastaa ja joku joka rakastaa. Pitäisi osata ottaa rennommin ja oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Mitä sitten, vaikka en osaa olla oikein ja käyttäytyä? Ei kukaan ole, eikä kukaan ikinä tule olemaan täydellinen. Mun ei tarvitse näännyttää itseäni ja laihtua olemattomiin, jotta saisin hyväksyntää. Mitä sitten, vaikken osaa tehdä virheettömästi kasvojen alkupuhdistusta tai perusmeikkiä toiselle? Koulua on kestänyt vasta kolme viikkoa enkä voi vaatia itseltäni, että osaisin kaiken heti. Mun täytyy oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, eikä stressata turhasta. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Pitäisi kirjoittaa useammin, koska se motivoi jatkamaan. Kirjoittaessa ajatukset pääsevät vapaiksi, eikä niiden karkumatkaa voi estää. Kirjoittaessa musta ei hallitse ajatuksia, vaan se sekoittuu  keltaiseen sulautuen yhdeksi massaksi. Ajatukset rönsyilevät loputtomiin, mikä tekee niiden sanoiksi pukemisesta vaikeaa.

Vielä syömisistä sen verran, että suhtautumiseni ruokaan ei ole muuttunut miksikään. Rangaistusruuatkin elävät loisina arjessa. En osaa syödä normaalisti, vaan joko lappaan lautasen täyteen ruokaa tai jätän kokonaan syömättä. Pyrin olemaan ajattelematta syömistä, koska muuten se karkaisi kuitenkin käsistä. En ole vieläkään uskaltanut aloittaa lenkkeilyä ja äidin punnitessa ruhoni kerran viikossa, en halua nähdä vaa'an sylkemiä lukuja. Ei auta kuin uskoa, että vielä joku päivä pääsen tästä eroon. Ehkä jos jaksaa toivoa tarpeeksi, asiat muuttavat pikkuhiljaa suuntaa.

The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return. 

- Moulin Rouge

Nuorallakävelyä sateessa

Aamulla koulussa on lukihäiriötestit. En pysy hereillä. Nukahtelen vähän väliä ja havahdun kun takana istuva tyyppi koputtaa selkään. Luomet painavat tonnin ja pää on kevyt. Keskittyminen on mahdotonta. Piirrän paperille satunnaisesti viivoja kirjainten väliin. Rasiallinen läkeroleja kurkusta alas, jotta pysyisin hereillä viimeiset viisitoista minuuttia. Tauolla käyn ostamassa kahviosta fanta zeroa etten kuukahtaisi liian aikaisin. En ymmärrä miten voin olla näin väsynyt, vaikka nukuin viimeyönä ihan hyvin.

 
Ruokalassa en osaa syödä normaalisti. Otan ihan liikaa ruokaa. Enemmän kuin muut. He eivät saa tietää ettei syöminen ole mulle helppoa. Syötyäni puolet lautaselle lappaamastani annoksesta, vatsa huutaa armoa ja alkaa oksettaa. Hymyillään ja rupatellaan niitä näitä. Pöydällä seisova tekokukkakin nauraa tunkkaisesti. En saa lopettaa syömistä, koska ruoka on itsetehtyä. Sitä ei saa heittää pois. Pakko syödä enemmän kuin tarpeeksi.


"Noku silloi 4-5 vuotta sitte sain päähäni et limuissa on liikaa kaloreita.", Lahna sanoo. Viis vuotta sitten. Lahna on joutunut rämpimään paskassa viisi vuotta enkä mä kestä edes yhtä! En ansaitse apua. En ole tarpeeksi sairas saamaan apua. Tätä on kestänyt liian vähän. Muilla on asiat huonommin, ne tarvitsevat apua. En mä. Oon turha. Heikko. Olisi pitänyt jaksaa. Lahnakin kesti. Päässä kirkuvat ajatukset saavat ahdistumaan. Halataan ja huikataan moikat terminaalissa. Ryntään ihmisten läpi pois. Pitää saada jollain keinolla tää agressio ja ahdistus pois. Mietin pääni puhki turhautumiseen asti. Ei ole mitään hyvää tapaa saada ahdistusta ulos. Hakkaan kättä liikennemerkkiin niin kovaa kuin jaksan. Metalliputki pitää onttoa ääntä ja ohi kulkeva nainen tuijottaa vihaisesti. Sillä on mustat korkokengät ja kurttuiset kulmat.

Miten pienet sanat saavat laukaistua mussa tollaisen reaktion? Typerää ajatella noin. Vaarattomien, pehmeiden ilmaan heitettyjen lauseiden ei pitäisi satuttaa. Pitäisi ajatella vähemmän. Olla vähemmmän. Syödä vähemmän ja tehdä enemmän. Pelottaa että luisun taas ojaan juuri kun pikkuhiljaa olen onnistunut kapuamaan ulospäin. Ravintoterapeutti pelottelee. Anoreksia --> anoreksia ilman liikuntaa --> bulimia --> bulimia ilman oksentelua --> BED ja ylipaino. Vaikka mulla ei varsinaista anoreksiaa olekaan, toi sai pelästymään. Kiellän itseltäni lenkkeilyn, portaiden juoksun, body workoutit ja hyppimisen. Syön mutakakkuja ja suklaata tekosyyn varjolla. "Mä vaan koitan opetella syömään normaalisti eli päästä eroon rangaistusruuista." Paskat. Pahaolo on hyvä kuristaa rasvalla ja sokerilla. Oksenteluakin oon alkanut taas harkita. Maha on jalkapallon kokoinen ja jos se ei viikon sisällä pienene, pitää keksiä jotain. En pysty vielä oksentamaan, osittain siksi koska lupasin itselleni ja psykiatrille. Laksatiiveistä ei puhuttu mitään. Syön roskaa kunnes tulee pahaolo ja sitten juon ihan vahingossa vain levalacia. Sehän näyttää melkolailla maidolta eikö? Sitä paitsi virheet ovat inhimillisiä. Niitä sattuu kaikille.

Just gonna stand there and watch me burn

But that's allright because I like the way it hurts

I can't tell you what it really is

I can only tell you what it feels like

And right now there's a steel knife

In my windpipe

I can't breathe

But I still fight

While I can fight

As long as the wrong feels right

Eminem ft. Rihanna - Love the way you lie

Anteeksi etten mä osaa vielä puhua tästä kasvotusten.

Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan

TIISTAI 10.8.
Aamupalaksi lautasellinen puuroa. Vaaleanruskeaa kalorimömmö valuu hitaasti lusikasta takaisin lautaselle. Pakko syödä. Näykin puurolusikallisen toisensa perään kunnes olen saanut syötyä puolet lautasellisesta. Oksettaa. Huomaamattani alan kävelemään ympyrää ja hyppimään saadakseni kulutettua syödyt kalorit. Ei tän näin pitänyt mennä. Tunnen miten vatsa turpoaa muodottomaksi puuron takia. Pitää keksiä jotain muuta tekemistä, jotten lähtisi juoksemaan portaita. Paskat, pitää käydä kaupassa ja jos siinä sivussa sattuu juoksemaan portaat pari kertaa niin ei se maailmaa kaada. Tarvitsen kananmunia koska pitää leipoa keksejä pikkusiskon konfisjuhliin. Pakko mennä kauppaan. Pakko juosta portaita. Ihan vahingossa vain. Ote lipeää.

 
PERJANTAI 13.10.
Oon raivoissani ja järkyttynyt katsottuani Yli-ikäinen 35-vuotiaana -ohjelman telkkarista. Ohjelma kertoi kosmetiikkamainonnan ja muun median vaikutuksesta naisten itsetuntoon ja haluun alistua plastiikkakirurgian uhriksi. Eräskin äiti vei 15-vuotiaan tyttärensä sukupuolielinten laserleikkaukseen. Klinikka antoi 2000 euroa alennusta leikkauksesta kun he suostuivat televisiohaastatteluun. Karmean surullisella tavalla hyvän dokumentin voit katsoa täältä. Ei voi muuta sanoa kuin tää maailma on hemmetin kieroutunut paikka.

Tajusin  vasta tänään, että ihmiset ovat rumia. En tiedä miksi se iski tajuntaan vasta nyt, mutta mielummin myöhään kuin ei milloinkaan. Kulunut sanonta "kukaan ei ole täydellinen", ei kuulosta miltään koska sitä toitotetaan koko ajan. Vasta kun sen oikeasti tajuaa että hei, me ollaan vaan ihmisiä ja ihmiset on rumia, joten miksi pitäisi ajautua sairalloisiin keinoihin saavuttaakseen "paremman" ulkonäkön? Kaikki, ihan kaikki ovat omalla ainutlaatuisella tavallaan rumia ja juuri se tekee meistä kauniita. Sopiva sekoitus erilaisuutta ja epätäydellisyyttä. Ulkonäköään ei pidä ryhtyä muokkaamaan epäluonnollisin keinoin, vaan on parempi korostaa omia jo olemassa olevia hyviä puolia.

Mitään niin mullistavaa ei  ole tapahtunut, että olisin sinut itseni kanssa. Vielä on todella vaikeaa löytää yhtäkään positiivista asiaa omasta ulkonäöstäni. Harjoittelen kuitenkin junamatkoilla aivopesemistä jankkaamalla ajatuksissani "Kyllä mä kelpaan tällaisena, ei kukaan muukaan ole täydellinen. Miksi siis mun pitäisi olla?". Vaikka se kuulostaisi miten tyhmältä, siitä on ollut apua. Edistystä tapahtuu hitaasti ja nekin ovat hiiren askelia, mutta kaikenlainen oikeaan suuntaan tapahtuva muutos on plussaa.

Koulu alkoi keskiviikkona ja voin sanoa että viihdyn todella hyvin. Amis sopii mulle paremmin kuin ajanhaaskaukselta tuntunut lukio. Oon jo nyt saanut monia kavereita. Eikun äh, en tiedä. Ei sitä varmaan kaveriksi voi sanoa jos muutamia lauseita vaihtaa silloin tällöin. Kivan oloisia tuttuja kuitenkin. Kaiken kaikkiaan luokalla on hyvä ilmapiiri, koulurakennus on hieno, opettajat mukavia ja ennen kaikkea oon kiinnostunut opiskelemastani alasta.

Yhdeltä pitäisi lähteä suunnistamaan ravintoterapeutille ja myöhemmin illalla meen katsomaan leffan osastokaveri Lahnan kanssa. Oon hirmuisen onnellinen Lahnan puolesta, kun se pääsi pois sieltä. Meillä on samantyyppisiä ongelmia ja Lahna joutui osastolle 5 päivää sen jälkeen kun mut oli sinne teljetty. Toivottavasti leffa on hyvä ja ilta ei muutu liian teräväksi.

Otsikko: PMMP - Joutsenet

Kärpäsinä keuhkoissa

Aamuksi on varattu aika psykologille, mutten löydä perille. Harhailen 20 minuuttia ihmistungoksessa etsien uusia tiloja. Likaisilla hisseillä päämäärättömästi ylös ja alas. Luovutan ahdistuksen kasvaessa sietämättömäksi. Äiti huutaa kun rahaa lentää kaaressa roskiin. Mä en saa olla näin hemmetin avuton. Ostan kultaiseen käärittyä lohtua ja laahustan bussille. Kultaista ei kuitenkaan voi syödä, koska ympärillä on liikaa uteliaita ihmisiä. Haluan syödä. Maha murisee turhan äänekäästi. Sadepisarat läiskähtelevät laiskasti kadulle. Liian paljon ihmisiä. Kotona koitan hukuttaa pahan olon pullaan ja suklaaseen. Paiskon tavaroita ja hakkaan sänkyä. Tukehdun tähän kurkkua kuristavaan tunteeseen.

Oon feilannut pahemman kerran. Ensinnäkin, aamupalaa olen syönyt kuluneen viikon aikana jopa kerran, sen lisäksi unirytmi on päin persettä ja epäonnistuin rangaistusruokien normalisoimisessa. Oon suunnattoman pettynyt ja vihainen itselleni. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tällainen hyllyvä läskikasa onnistu missään. Ketuttaa. Nyt on sellainen fiilis, että miksi edes yrittäisin kun epäonnistun kuitenkin. En jaksa enää epäonnistumisen, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden pyörremyrskyjä. Toivottavasti keskiviikkona asiat muuttavat suuntaa, kun koulu määrää rytmiä päivälle. Pakko jaksaa yrittää ja tehdä kipinästä tulta.
 
Ruosteisia, viiltäviä sanoja parvekkeella. Joku rääkyy korvaan likaisia lauseita. Et sä sitä ansaitse vitun läski. Ihan niinkuin se muka oikeasti susta välittäisi. Kaikki on pelkkää kulissia. Oot vaan se kakkosvaihtoehto. Sut heitetään kesäkissana menemään heti kun joku parempi tulee vastaan. Mitä sä muka kuvittelit? Että vaaleanpunainen prinsessatarina kestäisi ja eläisit elämäsi onnellisena loppuun asti? Ja paskat. Se löytää jonkun toisen jolloin sua ei enää tarvita.

 Tarvitsen aikaa, pakko päästä hengittämään. Kääriydyn vanhaan, rumaan peittoon ja suuntaan ulko-ovelle. Koitat estää kysellen, johtuvatko vetiset silmät ruosteisista sanoistasi. Kiellän ja yritän päästä ohitsesi. Vihdoin luovutat pettyneen näköisenä kun sanon tulevani pian takaisin. Sieppaan musiikin ja lähden seitsemännen kerroksen tuuletusparvekkeelle. Hyinen kivilattia saa ihon kananlihalle. Hauraita kyyneleiden tukahduttamia säveliä kylmän tuulen kuivattaessa kasvoja. Punainen metallikaide tuntuu viileältä jalkojen alla. Kaukana alhaalla katulamput tuikkivat keltaisina piirtäen rajoja hämärään. Ei mun tilanne muutu miksikään. Oon liian heikko ja typerä. Haluan jättää kaiken paskan ja syöksyä vapauteen. Päästä irti kaikesta. Hengittää. Epäröin liikaa. Hiivit pimeästä parvekkeelle ja silität selkääni.

Kuparinen taivas syöpyy mustaksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, se suhisee.