Nuorallakävelyä sateessa

Aamulla koulussa on lukihäiriötestit. En pysy hereillä. Nukahtelen vähän väliä ja havahdun kun takana istuva tyyppi koputtaa selkään. Luomet painavat tonnin ja pää on kevyt. Keskittyminen on mahdotonta. Piirrän paperille satunnaisesti viivoja kirjainten väliin. Rasiallinen läkeroleja kurkusta alas, jotta pysyisin hereillä viimeiset viisitoista minuuttia. Tauolla käyn ostamassa kahviosta fanta zeroa etten kuukahtaisi liian aikaisin. En ymmärrä miten voin olla näin väsynyt, vaikka nukuin viimeyönä ihan hyvin.

 
Ruokalassa en osaa syödä normaalisti. Otan ihan liikaa ruokaa. Enemmän kuin muut. He eivät saa tietää ettei syöminen ole mulle helppoa. Syötyäni puolet lautaselle lappaamastani annoksesta, vatsa huutaa armoa ja alkaa oksettaa. Hymyillään ja rupatellaan niitä näitä. Pöydällä seisova tekokukkakin nauraa tunkkaisesti. En saa lopettaa syömistä, koska ruoka on itsetehtyä. Sitä ei saa heittää pois. Pakko syödä enemmän kuin tarpeeksi.


"Noku silloi 4-5 vuotta sitte sain päähäni et limuissa on liikaa kaloreita.", Lahna sanoo. Viis vuotta sitten. Lahna on joutunut rämpimään paskassa viisi vuotta enkä mä kestä edes yhtä! En ansaitse apua. En ole tarpeeksi sairas saamaan apua. Tätä on kestänyt liian vähän. Muilla on asiat huonommin, ne tarvitsevat apua. En mä. Oon turha. Heikko. Olisi pitänyt jaksaa. Lahnakin kesti. Päässä kirkuvat ajatukset saavat ahdistumaan. Halataan ja huikataan moikat terminaalissa. Ryntään ihmisten läpi pois. Pitää saada jollain keinolla tää agressio ja ahdistus pois. Mietin pääni puhki turhautumiseen asti. Ei ole mitään hyvää tapaa saada ahdistusta ulos. Hakkaan kättä liikennemerkkiin niin kovaa kuin jaksan. Metalliputki pitää onttoa ääntä ja ohi kulkeva nainen tuijottaa vihaisesti. Sillä on mustat korkokengät ja kurttuiset kulmat.

Miten pienet sanat saavat laukaistua mussa tollaisen reaktion? Typerää ajatella noin. Vaarattomien, pehmeiden ilmaan heitettyjen lauseiden ei pitäisi satuttaa. Pitäisi ajatella vähemmän. Olla vähemmmän. Syödä vähemmän ja tehdä enemmän. Pelottaa että luisun taas ojaan juuri kun pikkuhiljaa olen onnistunut kapuamaan ulospäin. Ravintoterapeutti pelottelee. Anoreksia --> anoreksia ilman liikuntaa --> bulimia --> bulimia ilman oksentelua --> BED ja ylipaino. Vaikka mulla ei varsinaista anoreksiaa olekaan, toi sai pelästymään. Kiellän itseltäni lenkkeilyn, portaiden juoksun, body workoutit ja hyppimisen. Syön mutakakkuja ja suklaata tekosyyn varjolla. "Mä vaan koitan opetella syömään normaalisti eli päästä eroon rangaistusruuista." Paskat. Pahaolo on hyvä kuristaa rasvalla ja sokerilla. Oksenteluakin oon alkanut taas harkita. Maha on jalkapallon kokoinen ja jos se ei viikon sisällä pienene, pitää keksiä jotain. En pysty vielä oksentamaan, osittain siksi koska lupasin itselleni ja psykiatrille. Laksatiiveistä ei puhuttu mitään. Syön roskaa kunnes tulee pahaolo ja sitten juon ihan vahingossa vain levalacia. Sehän näyttää melkolailla maidolta eikö? Sitä paitsi virheet ovat inhimillisiä. Niitä sattuu kaikille.

Just gonna stand there and watch me burn

But that's allright because I like the way it hurts

I can't tell you what it really is

I can only tell you what it feels like

And right now there's a steel knife

In my windpipe

I can't breathe

But I still fight

While I can fight

As long as the wrong feels right

Eminem ft. Rihanna - Love the way you lie

Anteeksi etten mä osaa vielä puhua tästä kasvotusten.