Ihan okei, helvetin okei

Hävettää toi edellinen postaus. Varsinkin se, että J luki sen. Oisin halunnut vajota maan alle kun sain tietää siitä. Oon aikasemmin antanut J:lle luvan lukea tätä blogia, koska en osaa puhua näistä asioista. Tuntuisi, että valehtelisin jos se ei tietäisi mun niin sanotusta synkästä puolesta. Siitä huolimatta kaduttaa toi ihme angstipostaus. Tapani mukaan olin ylireagoinut ja J:llä oli ollut "vaan" tositosi huono päivä.

Vietin viikonlopun J:llä ja nyt ahdistaa. Olisi pitänyt tehdä jotain enemmän. Olla jotain enemmän. Sanoa jotain toisin. Nyt me ei nähdä kahteen viikkoon ja normaalisti ollaan nähty useammin kuin joka toinen päivä. Tää on isompi muutos kuin mitä mä alunperin osasin kuvitella. Sitä paitsi käyn edelleen sisällissotaa itseni kanssa. Mä en ole valmis parantumaan. Mistä mun edes pitäisi parantua? Ei tää näin voi jatkua. Kyllä mä tarvitsen apua. Pöh, mitään millään avulla tee. Kyllä mä kestän vielä kun oon tähänkin asti pärjännyt. Eihän mulla edes ole mitään ongelmaa jne.

Juostaan kiljuen metsätietä karkuun itikkaparvilta. Jutellaan tyttöjenjuttuja ja huudetaan törkeyksiä. Riehutaan ja tanssitaan välittämättä muista. En edes tajunnut, miten paljon mä olen kaivannut tätä. Kunpa meidän välit eivät olisi missään vaiheessa katkenneet.

Luulin, että pärjään ilman kavereitakin - ja kyllä mä pärjäänkin. Kaverit saavat kuitenkin elämän näyttämään paljon valoisammalta. En enää edes muista milloin olen viimeksi nauranut jonkun kanssa, jos poikaystävää ei lasketa mukaan. Melko säälittävän erakoitunutta.

Viikonlopun syömiset: mutakakkua n. 800kcal, metsämarjasosetta 50kcal, pari nallepuh pastillia 3kcal, lasillinen mountain dew freetä 5kcal, jääpaloja = 858kcal
Viikonlopun liikkumiset: kävelyä ~9km 534.6kcal
= 858 - 534.6 =  323.4kcal

Huomenaamulla pakkaan laukun, laahustan bussipysäkille ja matkustan keskustaan. Sieltä lähdetään äidin kanssa osastolle. Pelottaa, jännittää, ahdistaa ja sisällä on sekavien tunteiden pyörremyrsky, josta ei saa mitään selvää.

Ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa

Epämääräinen avautumiskohtaus. 

Olin yhden tytön kaveri yli kahden vuoden ajan säälistä. Tiedän, että se on törkeää ja väärin. Tuntui vaan niin julmalta katsoa vierestä, miten se istui joka ikinen välitunti yksin harmaan kukkapenkin reunalla. Menin juttelemaan hänelle ja siitä lähtien aloin saamaan entistä enemmän paskaa niskaani. Liikunhan sen "ruman, lapsellisen vajokin" kanssa ja senpä takia mutkin leimattiin rumaksi vajariksi. (en kuitenkaan syytä tyttöä siitä, että muakin alettiin syrjiä. ei se sen vika ole.) Esitän tämän tytön hyvää ystävää viidenneltä luokalta seittemännen luokan puoleen väliin asti, mutta sen jälkeen en enää kestä. En jaksa nauraa jutuille, jotka eivät ole hauskoja, enkä halua tuhlata aikaani näytelmän ylläpitämiseen. Tajuan elämän olevan liian lyhyt tuhlattavaksi semmoiseen. Tajuan myös, miten julma olen valehdellessani näin pitkään. Sen lisäksi saan tarpeekseni luokkalaisten pilkasta, naurunkohteena olemisesta ja syrjinnästä. Haluan kuulua porukkaan. Olla osa jotain. Annan tytön ymmärtää, etten halua olla enää hänen kaverinsa ja saan tytön äidin vihat niskaani. Vaikka en olekaan enää tytön kaveri, ei ruman ja lapsellisen varjarin leima katoa mihinkään. On se kiva kun on kymmenen vuotta samalla luokalla samojen kasvojen kanssa. Saan maksaa virheestäni kovan hinnan, mutta sen siitä saa. Life is a bitch and then you die.

En tiiä miksi kirjoitan asiasta tänne. Ehkä halusin vaan saada tän ulos, koska en oo puhunut siitä kenellekään. Jostain syystä lähiaikoina kaikki vanhat muistot ja traumat ovat nousseet pinnalle.

Anteeksi vielä viimeyön postauksesta. Toivottavasti kovin moni ei ehtinyt lukemaan sitä. Oli sanoinkuvaamattoman paha olla ja mua pelotti. Herätin äidin ja  kerroin sille että pelkään tappavani itteni. Se lohdutti ja nukuttiin viime yö vierekkäin. Keskellä yötä herään ja nousen istumaan. Vaatekaapista kuuluu kuorsausta. Suunnittelen rikkovani huoneeni ikkunan ja aion hypätä seitsemännestä kerroksesta. Lösähdän perunasäkkinä alla olevan kaupan katolle ja pääsen eroon tästä paskasta. Vilkaisen vieressä tuhisevaa äitiä. En mä voi tehdä sitä. Äiti oli ihan rikki jo kun serkku teki itsemurhan. Ei se ansaitse enempää tuskaa ja pahaa oloa. Vedän peiton ylleni ja jatkan nukkumista kyynelten lämmittäessä poskia.

Liu'utaan mustan yli sateen tarttuessa sormiin

Äiti pyörähtelee peilin edessä ja sovittelee korkokenkiä. Sillä on ruskea liehuva mekko ja uusi kaulakoru. Puolen tunnin päästä saan kuulla millä tavalla se pääsee musta eroon. Isäkin kuulemma vaivautuu paikalle, vaikka alunperin sillä piti olla työkiireitä. "Jännittääkö?", äiti kysyy virnuillen. Tekisi mieli lyödä sitä. Äiti suorastaan tihkuu intoa, eikä se pysty olla hymyilemättä. Ei tää ole mikään hiphei pääsykoe, vaan tapa jolla mut eristetään poikaystävästä, kodista ja kaikesta tutusta. Pikkusisko soittaa koulusta ja pyytää kertomaan heti kun tiedän miten käy. Mieluiten nukkuisin tän päivän yli ja jatkaisin elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä en halua muutosta. Pimeys on tuttua ja turvallista. Asiat on ihan hyvin. En mä tarvitse apua. Miksi mä en vaan voinut pitää päätäni kiinni.

Yksi poliklinikan terapiatädeistä pyytää mut erikseen huoneeseensa juttelemaan. Hän kysyy samat peruskysymykset ja saa kuulla vanhat, loppuun kulutetut vastaukset. Pian odotusaulassa istuvat vanhemmat ja kaksi muuta terapiatätiä pyydetään sisään. Uteliaat silmät polttelevat ihoa kun vastaan kiusallisiin kysymyksiin. En halua vanhempieni tietävän kaikkea. Huonoksi onnekseni terapiatädit osaavat vastata kaikkiin kysymyksiin, jotka onnistun vaivalloisesti kiertämään. Tuijotan likaisenvihreää mattoa toivoen, että voisin haihtua ilmaan ja karata avoimesta ikkunasta vapauteen. Äiti itkee kun terapiatäti kertoo, miten meinasin hypätä sillalta tammikuussa. Isä koittaa pitää naamansa peruslukemilla. Eivät ne tienneet miten paha olo mulla oikeasti oli. Ne eivät tienneet, miten mua on syrjitty ja kiusattu ala-asteelta lähtien. Ne eivät tienneet, miten maalailen joka ilta kirkkaanpunaisia aaltoja käsivarsiin. Ne eivät tienneet, miten kuulen ääniä ja näen pienen tytön ilmestyvän milloin minnekin. Rumat salaisuudet on revitty väkisin päivänvaloon tarkasteltaviksi ja häpeän silmät päästäni. Miten mä saatoin olla niin heikko, että avauduin vieraille ihmisille ja luulin tarvitsevani apua. Ei mulla ole mitään ongelmaa minkään suhteen.

"Päiväosasto ei missään nimessä riitä, joten kirjoitan lähetteet kahdelle eri osastolle. Osastolle pääsee aikaisintaan vasta keskiviikkona, mutta soitan kun saan tietää asiasta lisää." Miten niin vasta keskiviikkona. Eikö sinne ole yleensä useamman kuukauden jonot? Tää tulee liian äkkiä. En mä halua pois kotoa, enkä tarvitse apua. Tyhmätyhmätyhmäläski. Sen siitä saa kun on typerä, liian sinisilmäinen ja luottaa vieraisiin.

// 2 uutta lukijaa ♥

Shit happens

Tuntuu pahalta kun en ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, mutta toisaalta tuntuu pahalta kirjoittaa. Kirjoittaminen on välillä inhottavaa, koska haluaisin kertoa onnistumisista, vaa'an näyttämistä pienenevistä luvuista, lyömättömästä itsekurista, perhosista ja siitä miten elämä hymyilee.

Hävettää tämmönen. Oon ollut viimepäivät J:n kanssa, tai sitten oon paastonnut, kunnes aina illalla ahdistun ja itsekuri pettää. Ajattelen olevani niin kelvoton ihmisenä, etten ansaitse olla onnellinen. Siispä lampsin itku kurkussa kauppaan, ostan mutakakun tai suklaalevyn ja viidentoista minuutin päästä olen jo hotkaissut koko roskan. Ahdistus kasvaa kasvamistaan ja alan hyppiä ihan hulluna, jotta saisin kulutettua rohmutut kalorit. Vähän ajan päästä turhaudun, huudatan musaa ja koitan itkeä pahan olon pois siinä onnistumatta. Säälittävää.

Paino on pysynyt ihan samana jo neljän päivän ajan - tasan 50.1kg. "Sulla on niin atleettinen vartalo, että painat ihan liian vähän vaikka painoindeksisi onkin normaalin alarajoilla." Jos se väittää mun rasvaa tirskuvaa kroppaa atleettiseksi niin sillä terapiatädillä on kyllä silmissä vikaa. Oli lähellä etten purskahtanut nauruun.

Mokasin ja kerroin J:lle psykologien sun muiden suunnitelmista. Kerroin myös siitä, että osasto ei vaihtoehtona ole pois suljettu ja siellä voi joutua olemaan pari viikkoa tai vaikka yhdeksän kuukautta. J järkyttyi tositosi paljon ja tuli hirveän surulliseksi. Se sanoi ettei voisi ikinä antaa äidilleni anteeksi, jos joudun osastolle (Kerroin aiemmin äidille päiväosaston olevan yksi vaihtoehto. Siitähän se pillastui ja sanoi ettei päiväosasto riitä mihinkään. Mähän olisin kotona silloin kun äiti palaa töistä kotiin. Eihän semmoinen käy päinsä ja senpä takia äiti otti yhteyttä poliklinikkaan). Miksi mä en voinut pitää päätäni kiinni. Mikään ei ole vielä varmaa ja asioista päätetään vasta maanantaina. Nyt J murehtii turhaan, koska mä olin typerä ja ajattelematon. Näin käy aina. Mä en halua olla mä. Haluun olla joku, joka osaa sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan, joku joka on sinut itsensä kanssa, joku joka toimii fiilistensä mukaan eikä pelkää mitään, joku joka kaatuu pyörällä ja nauraa itselleen, joku jolla ei ole tämmöisiä typerän turhia ongelmia.

Tarkkailukausi poliklinikalla on loppumaisillaan ja maanantaina päätetään jatkosta. Joudun todennäköisesti osastolle tai vähintään päiväosastolle terapiatätien mukaan. En ole ikinä ollut osastolla, mutta mulla on niistä aika karu kuva. Kuvittelisin, että siellä on tosi kova kuri, erikoisia ihmisiä, kolkot valkoiset seinät ja lattiat, ruokaa tungetaan suuhun niin että oksentaa ja pöydässä on istuttava kunnes lautanen on tyhjä, eikä rakennuksesta saisi juurikaan poistua. Vähänniinkuin eräänlainen vankila. Voi olla että mielikuvani on kaukana todellisuudesta, pelottaa kuitenkin.

// 3 uutta lukijaa ♥

Vaikka tekisin parhaani, se kuitenkaan riitä

Kirsikkapuun kukat maalaa asfaltin vaaleanpunaiseksi ja puut tuoksuvat kesältä. Harhailen pitkin katuja, joiden nimet maistuvat vieraalle. Seikkailtuani puolituntia, löydän perille piinapenkkiin. Valkoinen paperi on sotkettu rasti ruutuun -tehtävillä. "Olen usein alakuloinen." 1, ei pidä paikkansa. "Koen ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa." 1, ei pidä paikkansa. "Olen menettänyt kiinnostuksen asioihin, jotka ennen olivat tärkeitä." 1, ei pidä paikkansa. Valheita toisensa perään. Pitää osata vastata oikein ja piilottaa tietyt tunteet saadakseen paikan.

Haastattelussa psykologi ja koulun opettaja kysyvät muutaman kysymyksen tavoitteistani sun muista. "Onko sinulla ollut masennusta tai muita psyykkisiä opiskelua vaikeuttavia seikkoja? Tämä alahan on henkisesti hyvin kuormittava. Eli ei ole ollut masennusta? Entä muita psyykkeen sairauksia? Ei siis tosiaan ole ollut masennusta, vai?" Psykiatri kehotti piilottamaan masennuksen, joten vastasin jokaiseen pääsykoepsykologin kysymykseen kieltävästi. 

Voi muna jos ne ovat saaneet mun terveystodistuksen jostain. Kaiken kaikkiaan pääsykokeet menivät hyvin jos en jää kiinni valehtelusta päin naamaa ja jos he eivät tiedä masennuksesta. Eli penkin alle meni. En näköjään pääse minnekään tän hemmetin masennuksen takia. Miten mä pääsen tästä eroon, jos mulle ei anneta edes mahdollisuutta tehdä jotain mielekästä ja toteuttaa itseäni? Arrarr. Not nice.

Mitä jos mun hattaran makuiset unelmat eivät koskaan herääkään henkiin? Mitä jos tulevaisuus onkin oikeasti yhtä synkkää syöksykierrettä? Mitä jos elämä ei muutu tästä enää paremmaksi? Mitä jos mä vaan haihtuisin tuuleen ja katoaisin pölyhiukkasina taivaalle.

Syömisetkin ovat menneet päin honkia. Tänään oli viikottainen elokuvapäivä isän kanssa, jonka jälkeen kuuluu mennä ravintolaan tai kahvilaan. Sulloin suuhuni rasvaisen pizzasiivun isän mieliksi. En halua sen olevan huolissaan musta turhan takia.

Päivän lipsahdukset: 2 omenaa 80kcal, pizzaslice 260kcal, jaffaa ~50kcal, puolikas kuningatarpiltti 28kcal =  418kcal
Liikkuminen: 30min kuntopiiri 267.7kcal, 1h venyttelyä 160.6kcal
Yhteensä: 418 - 160.6 =  257.4kcal
Aamupaino: en voinut mitata, koska äiti ravasi koko aamun huoneessaan (vaaka on sen sängyn alla).

// 2 uutta lukijaa ♥