24.4.2010

Practise makes perfect

Kulutetut kalorit 1171.1kcal
Ahmitut kalorit 2900kcal
= 1728.9kcal 

En ymmärrä "Ohjeet ja kulutuksen vaihto - Kulutuksesi on 2477 kcal - Nainen, x vuotta, x cm, x kg". Miten ihmeessä mun kulutus voisi olla 2477kcal kun laskin äsken tarkkaan  laskurilla kulutetut kalorit ja sain tulokseksi 1171.1kcal? Wtf.

Hyihyihyihyi kamala. En muista milloin viimeksi oisin syöny näin paljon (ja hyvä niin). Ahdistaa ja oksettaa. Mahamakkarat on niin isot että ne vaikeuttavat hengittämistä. Kuvottaa. Puristan vatsaläskejäni. Ihra muljahtelee iljettävästi kun sormet painautuvat ihoon. Pakko liikkua enemmän. Ihan järkyttävää. Paino vaan jumittaa, mikä on ymmärrettävää kun en saa pidettyä itteäni kurissa. Tavoitteena on paastota koko huominen ja lipittää Laihduttajan paras ystävä -teetä. Teen kuitenkin varmuuden vuoksi itselleni aikataulun. Ähh, en mä paastoa huomista. Repsahtaisin kuitenkin. Tyydyn ihan suosiolla noudattamaan alla olevaa aikataulua.

klo.10.00 - 2dl teetä
klo. 12.00 - 2dl teetä, kurkkua 10kcal, omena 36kcal
klo. 14.00 - 2dl teetä
klo. 16.00 - 2dl vettä, paprikaa 26kcal
klo. 18.00 - 2dl vettä
klo. 20.00 - lakua 51kcal
klo. 22.00 - 2dl teetä

= 123kcal

En kyllä usko että pystyn syömään noin paljon. On tiettyjä ruokia joita saan syödä (pizza, suklaa, tummapasta, nuudelit ja laku) sillä periaatteella, että jos päätän syödä ja lihoa niin paisun sitten kunnolla. Niin syömisestä tulee rangaistus ja opin ehkä jossain välissä pärjäämään ilman ruokaa. J:llä on kuumetta, joten voin aikatauluttaa syömiseni yllä olevan mallin mukaan. Ihan pakko saada paino tippumaan. Se pysyy paikallaan vaikka tekisin mitä. Suussa on silti ollut kohta kuukauden ajan mielettömän vahva mahahappojen maku. Hah, typerä keho huijaa itteään. Mä en käy säästöliekillä. Ei se voi olla mahdollista, koska mä syön kuin mikäkin läski lehmä. Vihaan tätä kroppaa.


Oon kuitenkin ylpeä ittestäni. En syönyt pikkuserkun konfirmaatiojuhlassa yhtään mitään. Lapioin lautaselleni haarukallisen silpottua paprikaa ja muutaman salaatinlehden. Sukulaisten painostuksesta ja inhottavista kysymyksistä huolimatta yksikään kalorikasa ei löydä tietään suuhuni. En pysty keskittymään sukulaisten turhiin keskusteluihin. Ihailen salaa koskematonta lautastani ja kurkin miten muiden siuupielet tahriintuvat kermasta ja kastikkeista. Noi heikot vaan syö ja lihoo. Hahhaa, mustapa tulee laiha ja kaunis sillä aikaa kun te paisutte räjähtämispisteeseen. Saatte vielä nähdä.

Ps. Vaatekoko paidoissa on vaihtunut M:stä XS:ään, mutta vatsa tuntuu ihan yhtä valtavalta kuin ennenkin. Mikä mua vaivaa? Miksi mä en laihdu, vaan leviän kuin saastassa rypevä syöttöporsas?


23.4.2010

On miljoona keinoo poistaa tuska, on miljoona väärempää vastausta



Tekisi mieli kirjoittaa, mutten kehtaa. Hävettää liikaa. Psykiatri oli varannut torstaiksi yhteistapaamisen jonne mun, äidin ja isän oli määrä tulla. Herään yhdeksältä kun äiti soittaa varmistaakseen että olen hereillä. Repäisen vaatekaapista kangaspaloja jotka heitän päälleni ja juoksen juna-asemalle. Masennuslääke jäi ottamatta mutta niin käy joskus. Otan sen sitten myöhemmin jos muistan. Ränsistyneet kerrostalot ja pulloja keräilevät mummot vilisevät silmissä. Mulla on kylmä ja vieressä istuva nainen haisee halvalle hajuvedelle. Juoksen paniikin vallassa kohti terveystaloa. Mä en voi myöhästyä. En saa epäonnistua tässäkin. Pakko onnistua edes jossain. En mä voi olla näin laiska. Kuivaan silmiä takinhihaan. Sydän huutaa. Pääsin juosten huimat 300-metriä. Säälittävää. Saamaton läski lehmä. Pikakävelen loppumatkan ja ehdin paikalle minuuttiviisarin noustessa pystyyn.



Vastaanottohuoneessa on kireä ilmapiiri. Koitan piiloutua valkoisilta seiniltä ja polttavilta hehkulampuilta nurkassa olevaan tuoliin. "No niin. Sanoppas ihan ääneen että miksi oot niin vihanen isälles ja äidilles." Mumisen että pää lyö tyhjää eikä ajatus kulje. Psykiatri ei usko, vaan jatkaa inttämistä. Ahdistun. Kaikki kolme aikuista tuijottavat mua kärsimättöminä. Tuijotan kenkiäni ja sanon ettei äidissä ja isässä ole mitään vikaa. Emmä voi sanoa niille päin naamaa. Mä en vaan yksinkertaisesti pysty siihen. Pidän mielipiteeni muista ihan vaan omana tietonani. Se on vaan mun mielipide, eikä sitä kuulu toitottaa kaikille. En halua turhaan aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Piikikkäitä kysymyksiä, hitaasti valuvia minuutteja, epäselkeää muminaa. Ilmassa vellova odotus ja jäykkyys tukehduttavat.



Psykiatrin mukaan en ole vielä tippunut niin syvälle anoreksian syövereihin, etten pystyisi hallita tekemisiäni. Se laatii lukujärjestyksen, jossa on tarkat ajat mitä mun pitää tehdä milloinkin. Ahdistus kasvaa kasvamistaan. Aikatauluihin kahlittuna oleminen kauhistuttaa. En saa muutenkaan mitään aikaiseksi. Inhottaa se että joku muu päättää tekemisistäni. Mähän teen mitä huvittaa silloin kun on semmoinen fiilis. Pelkään kuitenkin psykiatria. Voin kuvitella sen heilumassa villisti kirves tiukasti nyrkkiin puristetussa kädessä. "Yhteinen ruokailu joka päivä klo. 17.30" Oh, shit. Ei tuu onnistumaan. Mä en pysty siihen. Ruoka on kiellettyä. Ruoka on pahasta. En mä ansaitse syödä. Tästä ei tuu yhtään mitään. Pelottaa. En oo valmis päästämään irti.


Sama se mistä ne nuijat tykkää
Mitä se liikuttaa sua yhtään
Teet niinkuin sun täytyy tehdä
Ja tuhoat kaiken voiton tieltä


Otsikko: Apulanta

22.4.2010

Lost again

 Kuljen kauppakeskuksen uumeniin johtavia kiemurtelevia käytäviä pitkin. Rumassa vihreässä kyltissä lukee "Nuorisopsykiatrian poliklinikka". Ovikello päästää särähtävän äänen ja ovi aukeaa. Psykologi on kaunis. Hänellä on sirot kasvot, tasainen iho, ihanan pieni vartalo, vaaleat pitkät hiukset ja isot siniset silmät. Tunnen itseni harmaaksi merinorsuksi riikinkukon vieressä. Häpeän itseäni ja nyplään hermostuneena suuren villapaidan hihaa. Psykologi kysyy peruskysymykset, täytätyttää pari kaavaketta ja kertoo hoitosuunnitelmasta. Mahtavaa, nyt mulla on joka toinen päivä aika lääkärille, psykiatrille tai psykologille. On ahdistavaa puhua ventovieraille henkilökohtaisista asioista. Tuijotan tyhjyyteen. Päähän tulee oikosulku. Suu liikkuu automaattisesti kysymysten tahtiin. En ajattele yhtään mitään. Vastaukset muodostuvat itsestään vaikka päässä ei liiku mitään.


Mä olen kahden vaiheilla, syödäkö vai eikö syödä. Usein tekee niin kovasti mieli tilata kahvilasta herkullisen näköisiä salaatteja tai jäätelöannoksia, mutta pian havahdun ja muistan syömisen olevan kiellettyä. Ei saa sydä. Jos syö, lihoo ja paisuu kuin ilmapallo, eikä sille tule loppua. Jos syö, se tarkoittaa että on heikko, eikä osaa kontrolloida itseään. Jos syö vähänkin, ei osaa enää lopettaa. Niinpä jätän raikkaat lohisalaatit ja suussa sulavat jäätelöannokset muiden iloksi. Kävellessäni kahvilan ohi tunnen itseni vahvaksi. Voittajaksi. Onnistuin selättämään kiusaksen.


Joka ikinen tunti on taistelua syömisten kanssa. Alan saamaan tarpeekseni tästä. En jaksa enää kuluttaa joka ikistä mässyttämääni kaloria, enkä jaksa näitä päässä kirkuvia ristiriitaisuuksia. Pitää syödä pysyäkseen hengissä, mutta syöminen on kiellettyä. Olen liian lihava luovuttamaan. Mä en saa antaa periksi ruualle. Sitä paitsi, jos annan periksi niin mitä siitä seuraa? Mihin käytän sen ajan, joka nyt kuluu kalorien miettimiseen ja syömisten suunnittelemiseen? Miten voin olla iloinen, kun vaaka nauraa kyyneleet silmissä paisuvalle ruholleni? Seison taas kerran risteyksen keskellä, enkä tiedä mihin suuntaan lähteä. Haluaisin leijua suoraan ylöspäin enkelin lailla, niin ei tarvitsisi tehdä päätöstä. Kolikolla on aina kaksi puolta, mikä tekee kaikesta ihan mielettömän hankalaa. Pelottaa. Lähdin sitten mihin suuntaan tahansa, päätöstä ei voi perua. Risteyksen vieressä kasvavat puut peittävät askelten tuhriman tien. Ne estävät taaksepäin kulkemisen. Pidän ehkä kirjoitustauon, koska haluan saada selvää ajatuksistani. Nyt kaikki pään piuhat ovat solmussa eikä ajatus kulje. Taas vaihteeksi mä olen hukassa.




// 2 uutta lukijaa

20.4.2010

Ahne porsas


Sain mahti-idean!  Nuudelit ovat todella täyttäviä, mutta niissä ei kuitenkaan ole kuin 117kcal (se on vähän, jos ajattelee että maha ei murise koko loppu päivään). Senpä takia sallin itselleni korkeintaan 2 nuudelipussia päivää kohden. Pyrin kuitenkin selviämään yhdellä. Koska en käy enää lukiossa, vietän aikaa lenkkeillen ja opetellen napatanssia. Tiedän toki, että nuudelit ovat pelkkää vehnäjauhoa ja lisäaineita. Ei se mitään haittaa, sillä pääasia on että paino tippuu. Sitä paitsi äiti pakottaa mut syömään rauta- ja vitamiinitabletteja. Se sai hirveet kilarit kun kuuli etten ollut popsinut tabletteja viikkoon.

Viikonloppuna tuli syöpöteltyä, koska J oli meillä yötä perjantaista sunnuntaihin. Halusin kai todistaa, ettei mulla ole ongelmaa syömisten kanssa. Senpä takia mussutin viikonlopun aikana 2 pakettia nuudeleita, 3/4 pitsasta, 170g mutakakkua ja 400g suklaata. Hyi. Nyt tuntuu siltä kuin maha halkeaisi ja repeäisi liitoksistaan. Söin ihan liikaa. Mä tiesin, että jos syön niin homma karkaa käsistä. Jos sallin itselleni esimerkiksi yhden viinirypäleen, niin hupsista vain ja koko terttu on kadonnut viiden minuutin sisällä. Ihan järkyttävää. Ansaitsen rangaistuksen tosta sikailusta.


Ymmärrän nyt vähän paremmin äidin käyttäytymistä, kun juttelin perjantaina psykiatrin kanssa. Äiti huutaa, koska se on niin ahdistunut ja turhautunut. Sillä on paha olla, kun se joutuu katsomaan vierestä mun "nääntymistä", eikä se voi tehdä asialle mitään. Se on epätoivoinen ja huolissaan, eikä osaa puhua tunteistaan. Siksi se huutaa ja haukkuu mua päivittäin. Vaikka äidillä onkin paha olla, ne ilmaan syljetyt sanat loukkaavat lievästi sanottuna tosi paljon. Teräväreunaiset rumat sanat jättävät mustat, syvät arvet. Hyvällä tuurilla arvet saattavat ajan myötä haalistua. Haihtumaan niitä ei kuitenkaan saa, vaikka kuinka tekisi taikoja.

Mun kroppa ei enää kestä. Vihaan tätä. Lähden rullaluistelemaan. Pakko päästä eroon noista hotkituista kaloreista. Luisteltuani huimat 500 metriä oon pyörtymispisteessä ja jalat on kuin hyytelöä. Joudun kääntymään takaisin ja lepäämään jokaisella vastaan tulevalla bussipysäkillä. Koitan ruoskia itseäni jatkamaan lenkkiä. Emmä voi luovuttaa vielä. Jalat tärisee ja silmissä sumenee kun rojahdan seuraavalle dösärille. Ei tästä tuu mitään. Miten mä jaksoin viime vuonna luistella 4-8 kilsan lenkkejä ja nyt jo 500 metrin pyrähdys tekee tuskaa? Tyhmä, tyhmä läski. Miten mä saan poltettua kaloreita jos en pysty edes lenkkeillä kunnolla! Paniikki paniikki paniikki. Pitää tyytyä hyppimiseen ja napatanssiin. Voi ketun pylly. Hemmetin läski apina.

Anteeksi tosta edellisestä postauksesta. Mulla oli tosi paha olla ja on vieläkin, mutta oon onnistunut jotenkuten lakaisemaan itsemurha-ajatukset maton alle. Kiitos ihanista kommenteistanne.


Vielä joku päivä mä olen laiha ja tyytyväinen iteeni. Vielä joku päivä mä onnistun. Mun on pakko onnistua.


Vaaka nauraa mulle vieläkin: amupaino: 50.2kg

15.4.2010

A song to say goodbye

Riideltiin taas äidin kanssa. Pää on niin sekasin etten tiiä mitä kirjottaisin. Mä en ymmärrä, mitä oon tehny väärin. Mä en polta, juo, vedä kamaa, väärinkäytä lääkkeitä tai muutenkaan riehu. Silti mä olen äidin mielestä ongelmalapsi ja se takavarikoi mun läppärin. Myönnän, etten oo aina noudattanut kotiintuloaikoja ja huudatan joskus musaa liian kovaa. Äiti sanoo että se ei enää kestä mua ja toivoo että lentokone tippuisi kun se menee Lontooseen.


Äiti huutaa, että se on jutellut asiasta mun psykiatrin kanssa ja ne tuli siihen päätökseen että mä muutan isälle. MITÄ HELVETTIÄ! Psykiatri nimenomaan on koko ajan kannustanut mua sanomaan isälle, että mun on paha olla siellä ja lopetan siellä käymisen. Nyt kun vihdoin sain sen sanottua, niin mun pitäisi muuttaa sinne! Oon ihan sekasin järkytyksestä. Asun mielummin Kiinan viemäreissä kuin isällä. Äiti uhkaa, että jos en mene sinne vapaaehtoisesti, niin se soittaa poliisit hakemaan mut. Hah. Niitten pitäisi kahlita mut patteriin, jotta pysyisin siellä. Mähän en sinne mene. Tapan itteni jos joudun sinne. Ainoo syy miks mä vielä elän on J ja sekin ansaitsisi parempaa. Tekisin sillekin palveluksen tappamalla itteni. Kaikilla olisi parempi olla jos mua ei olisi. Mä olen virhe. Ahistaa ihan helvetisti.


Ehkä mä lähden juoksemaan ja juoksen niin kauan että sydän ei kestä. Kuolen lenkkipolulle ja kaikki hyppivät riemusta - nyt niitten harteilta nostettiin taakka. Taakka, ongelmalapsi, joka ei osaa käyttäytyä, saati sitten elää oikein. Kaikilla on parempi olla jos mä katoan. Enää pitää miettiä miten hyvästelen J:n niin, että se ymmärtää ettei olisi voinut pelastaa mua. Haluan että se ymmärtää, ettei tää ole sen vika eikä se tehnyt mitään väärin. Kaikilla on parempi olla kun mua ei ole.

Dataan nyt kirjaston koneella ja tästä loppuu aika. Anteeksi kökköteksti. En tiiä, milloin saan läppärini takaisin vai saanko sitä enää ollenkaan. En siis voi lukea teiän tekstejä tai vastata kommentteihin. Anteeksi.