Lost again

 Kuljen kauppakeskuksen uumeniin johtavia kiemurtelevia käytäviä pitkin. Rumassa vihreässä kyltissä lukee "Nuorisopsykiatrian poliklinikka". Ovikello päästää särähtävän äänen ja ovi aukeaa. Psykologi on kaunis. Hänellä on sirot kasvot, tasainen iho, ihanan pieni vartalo, vaaleat pitkät hiukset ja isot siniset silmät. Tunnen itseni harmaaksi merinorsuksi riikinkukon vieressä. Häpeän itseäni ja nyplään hermostuneena suuren villapaidan hihaa. Psykologi kysyy peruskysymykset, täytätyttää pari kaavaketta ja kertoo hoitosuunnitelmasta. Mahtavaa, nyt mulla on joka toinen päivä aika lääkärille, psykiatrille tai psykologille. On ahdistavaa puhua ventovieraille henkilökohtaisista asioista. Tuijotan tyhjyyteen. Päähän tulee oikosulku. Suu liikkuu automaattisesti kysymysten tahtiin. En ajattele yhtään mitään. Vastaukset muodostuvat itsestään vaikka päässä ei liiku mitään.

Mä olen kahden vaiheilla, syödäkö vai eikö syödä. Usein tekee niin kovasti mieli tilata kahvilasta herkullisen näköisiä salaatteja tai jäätelöannoksia, mutta pian havahdun ja muistan syömisen olevan kiellettyä. Ei saa sydä. Jos syö, lihoo ja paisuu kuin ilmapallo, eikä sille tule loppua. Jos syö, se tarkoittaa että on heikko, eikä osaa kontrolloida itseään. Jos syö vähänkin, ei osaa enää lopettaa. Niinpä jätän raikkaat lohisalaatit ja suussa sulavat jäätelöannokset muiden iloksi. Kävellessäni kahvilan ohi tunnen itseni vahvaksi. Voittajaksi. Onnistuin selättämään kiusaksen.

Joka ikinen tunti on taistelua syömisten kanssa. Alan saamaan tarpeekseni tästä. En jaksa enää kuluttaa joka ikistä mässyttämääni kaloria, enkä jaksa näitä päässä kirkuvia ristiriitaisuuksia. Pitää syödä pysyäkseen hengissä, mutta syöminen on kiellettyä. Olen liian lihava luovuttamaan. Mä en saa antaa periksi ruualle. Sitä paitsi, jos annan periksi niin mitä siitä seuraa? Mihin käytän sen ajan, joka nyt kuluu kalorien miettimiseen ja syömisten suunnittelemiseen? Miten voin olla iloinen, kun vaaka nauraa kyyneleet silmissä paisuvalle ruholleni? Seison taas kerran risteyksen keskellä, enkä tiedä mihin suuntaan lähteä. Haluaisin leijua suoraan ylöspäin enkelin lailla, niin ei tarvitsisi tehdä päätöstä. Kolikolla on aina kaksi puolta, mikä tekee kaikesta ihan mielettömän hankalaa. Pelottaa. Lähdin sitten mihin suuntaan tahansa, päätöstä ei voi perua. Risteyksen vieressä kasvavat puut peittävät askelten tuhriman tien. Ne estävät taaksepäin kulkemisen. Pidän ehkä kirjoitustauon, koska haluan saada selvää ajatuksistani. Nyt kaikki pään piuhat ovat solmussa eikä ajatus kulje. Taas vaihteeksi mä olen hukassa.

// 2 uutta lukijaa ♥