On miljoona keinoo poistaa tuska, on miljoona väärempää vastausta

Tekisi mieli kirjoittaa, mutten kehtaa. Hävettää liikaa. Psykiatri oli varannut torstaiksi yhteistapaamisen jonne mun, äidin ja isän oli määrä tulla. Herään yhdeksältä kun äiti soittaa varmistaakseen että olen hereillä. Repäisen vaatekaapista kangaspaloja jotka heitän päälleni ja juoksen juna-asemalle. Masennuslääke jäi ottamatta mutta niin käy joskus. Otan sen sitten myöhemmin jos muistan. Ränsistyneet kerrostalot ja pulloja keräilevät mummot vilisevät silmissä. Mulla on kylmä ja vieressä istuva nainen haisee halvalle hajuvedelle. Juoksen paniikin vallassa kohti terveystaloa. Mä en voi myöhästyä. En saa epäonnistua tässäkin. Pakko onnistua edes jossain. En mä voi olla näin laiska. Kuivaan silmiä takinhihaan. Sydän huutaa. Pääsin juosten huimat 300-metriä. Säälittävää. Saamaton läski lehmä. Pikakävelen loppumatkan ja ehdin paikalle minuuttiviisarin noustessa pystyyn.

Vastaanottohuoneessa on kireä ilmapiiri. Koitan piiloutua valkoisilta seiniltä ja polttavilta hehkulampuilta nurkassa olevaan tuoliin. "No niin. Sanoppas ihan ääneen että miksi oot niin vihanen isälles ja äidilles." Mumisen että pää lyö tyhjää eikä ajatus kulje. Psykiatri ei usko, vaan jatkaa inttämistä. Ahdistun. Kaikki kolme aikuista tuijottavat mua kärsimättöminä. Tuijotan kenkiäni ja sanon ettei äidissä ja isässä ole mitään vikaa. Emmä voi sanoa niille päin naamaa. Mä en vaan yksinkertaisesti pysty siihen. Pidän mielipiteeni muista ihan vaan omana tietonani. Se on vaan mun mielipide, eikä sitä kuulu toitottaa kaikille. En halua turhaan aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Piikikkäitä kysymyksiä, hitaasti valuvia minuutteja, epäselkeää muminaa. Ilmassa vellova odotus ja jäykkyys tukehduttavat.

Psykiatrin mukaan en ole vielä tippunut niin syvälle anoreksian syövereihin, etten pystyisi hallita tekemisiäni. Se laatii lukujärjestyksen, jossa on tarkat ajat mitä mun pitää tehdä milloinkin. Ahdistus kasvaa kasvamistaan. Aikatauluihin kahlittuna oleminen kauhistuttaa. En saa muutenkaan mitään aikaiseksi. Inhottaa se että joku muu päättää tekemisistäni. Mähän teen mitä huvittaa silloin kun on semmoinen fiilis. Pelkään kuitenkin psykiatria. Voin kuvitella sen heilumassa villisti kirves tiukasti nyrkkiin puristetussa kädessä. "Yhteinen ruokailu joka päivä klo. 17.30" Oh, shit. Ei tuu onnistumaan. Mä en pysty siihen. Ruoka on kiellettyä. Ruoka on pahasta. En mä ansaitse syödä. Tästä ei tuu yhtään mitään. Pelottaa. En oo valmis päästämään irti.

Sama se mistä ne nuijat tykkää
Mitä se liikuttaa sua yhtään
Teet niinkuin sun täytyy tehdä
Ja tuhoat kaiken voiton tieltä

Otsikko: Apulanta