17.1.2011

Itketään höyheniä ja hyökätään kylmään



Asetin itselleni uuden tavoitteen, enkä muuten luovuta ennen kuin sen saavutan. Meni siinä sitten vuosi tai kymmenen, haluan tulla yhtä hyväksi kuin videossa esiintyvä nuori nainen. Hän on tosin harrastanut pitkään balettia ja ohjaa tunteja johtavalla tanssikoululla Ruotsissa, joten tavoitteeni voi olla aikas epärealistinen. Saahan sitä kuitenkin toivoa.

Okei taas tää juttu alkaa ampua yli. Hemmetin perfektionismi. Oon käynyt vasta kahdeksalla tunnilla. En mä voi mitenkään alkaa tässä vaiheessa tavoitella tommosta. Ehdin jo päässäni suunnitella treeniohjelmat ja ruokavaliot, joita alkaisin noudattamaan orjallisesti. Sallituiksi ruuiksi tulisi raejuusto, kasvikset ja erilaiset hedelmät. Rangaistusruuat olisivat kokonaan pannassa. Jos haluaisin rangaista itseäni, lähtisin lenkille tai tekisin kahden tunnin kuntopiirin. Viitenä päivänä viikossa olisi vähintään tunti aerobicia tai lihaskuntoharjoituksia ja sen lisäksi kävisin kahtena-kolmena kertana viikossa itse tanssitunneilla. Typerää. Sairasta. On niin vaikea kävellä nuoralla horjumatta.



Tänään oli mummin hautajaiset tuomiokirkossa. Arkku on kauniin valkoinen ja peittyy pian kukkiin. Ympärillä ihmiset niiskuttavat, eikä omista silmistä silti vuoda kyyneltäkään. Tuntuu kylmältä, kovalta, tunteettomalta. Miten voin olla itkemättä kun mummi yhtäkkiä hävisi ja lakkasi olematta. Miten voin olla itkemättä kun seinät kaikuvat surullisia katseita ja kirkon matot maistuvat kyyneleiltä. Pystyn ajattelemaan vain valkoisen puun sisällä makaavaa ruumista. Harmaa ryppyinen iho, suljetut silmät ja serkkujen lakkaamat kynnet. Olen varma että hetkenä minä hyvänsä mummin luinen ruumis kapuaa arkun raosta ja ryömii lattiaa pitkin repimään mua mukaansa maan alle. Vähän niinkuin elokuvassa Martyrs (klikkaa traileriin). Kukaan muu ei näe tätä hahmoa, vaan ulkopuoliset luulevat henkilön satuttavan itse itseään. Hakkaa itse päätänsä seinään. Repii valtimonsa auki olkapään kohdalta kämmeneen asti. Kuristaa itseään, puree itseään jne vaikka urhin näkökulmasta joku toinen tekee sen. Tai sitten se on vaan psykoosi. Kuitenkin.


Elämäni ensimmäinen elokuva, jota en voinut katsoa alusta loppuun asti. Oli pakko hyppiä 1,5h kuluttua kohtauksia, koska muuten olisin oksentanut ahdistuksesta. En katso kyseistä elokuvaa enää ikinä. Liian häiriintynyttä tavaraa mulle ja mun psyykkeelle.


Eksyin aiheesta. Lyhyesti sanottuna hautajaiset olivat kauniit, kestivät yli viisi tuntia ja tunsin järkyttävää syyllisyyttä kun en pystynyt muistamaan yhtäkään mummin kanssa vietettyä hetkeä, josta olisin nauttinut. Koitin matkustaa ajassa taaksepäin siihen kun oltiin pienenä perheen kanssa mökillä ja ilmassa tuoksui aamukaste. Muistikuvat ovat niin sumuisia, ettei niistä saa selvää. Turhauttavaa. Ajatus harhailee. Pitäisi mennä ajoissa nukkumaan, mutta silti mä olen tässä tuijottamassa ruutua ja syömässä rasvaa.


Perhe ei jaksa uskoa unelmieni toteutumiseen, vaan huuhtelevat ne naureskellen viemäristä alas. Se satuttaa ja saa kynnet maalaamaan aaltoja käsivarsiin. Onnkesi J jaksaa tukea ja tsempata. Antakaa ihmisen hengittää unelmia vielä kun se on mahdollista. En oleta, että ne toteutuisivat. Unelmat elävät päiväunissa niin kauan kuin jaksaa uskoa.

Haluan oppia tanssimaan,

olla terve,

päästä muuttamaan omaan kotiin,

olla kestävässä ja onnellisessa parisuhteessa,

hankkia koiran,

muuttaa käsitystäni kauneudesta terveempään suuntaan,

tanssia sateessa,

kouluttautua omalta tuntuvalle alalle,

huutaa niin että ääni lähtee kenenkään kuulematta,

ja ennen kaikkea oppia elämään itseni kanssa.


Luin Skinnyemilyn blogia, josta löysin linkin niin mahtavaan postaukseen, etten voi olla linkittämättä sitä. Kiitos Noopi aidosti tsemppaavasta postauksesta, joka ei mennyt missään kohdassa liian siirappiseksi tai kliseiseksi.

Nyt on ihan pakko lopettaa kirjoittaminen ja mennä nukkumaan, jotta saisi pidettyä edes jonkinlaisen päivärytmin.

12.1.2011

Live the life you imagined


Kiertelen loskan upottamalla tiellä pienten, neliönmuotoisten rakennusten keskellä. Aika juoksee karkuun. Pitäisi löytää jostain päärakennus. Kysyn apua valkotakkiselta ja hän neuvoo reitin. Teräksisellä hissillä ylös ja myöhästyn viisi minuuttia. Vaaleahiuksinen, silmälasipäinen vanhahko nainen pyytää sisään. Se kyselee perustiedot, alhaisimman painon, korkeimman painon ja kaikenlaisia inhottavia kysymyksiä, jotka repii kynsillä liitutaulua. Rumat muistot, jotka olen yrittänyt tukehduttaa heräävät henkiin. Ruttunaamainen nainen moittii pessimistisyydestä, kun en jaksa uskoa minkään muuttuvan parempaan suuntaan.




"Sä olet liian ankara itsellesi. Ei sun tarvitse välittää muiden mielipiteistä tai täyttää niiden odotuksia. Opettele olemaan lempeämpi itsellesi.", nainen selittää silmät pyöreinä.
"Ei mua muiden mielipiteet kiinnosta. Mä en riitä ittelleni tämmösenä."


Naisen ilme muuttuu. Happi sekoittuu hyytelöksi ja huoneessa on vaikea hengittää. Ruttunaamainen ei tiedä mitä sanoa, joten se vaihtaa puheenaihetta. Pitäisi kuulemma toivoa, luottaa ja olla suunnitelmia. Se tuijottaa liian intensiivisesti. Sairaanhoitaja vilkaisee täyttämiäni kyselyitä ja kertoo laskevansa pisteet ensi kerralle. "Pikaisen kurkistuksen perusteella masennuspisteet vaikuttavat todella korkeilta lääkityksestä huolimatta", se sanoo. "Suunnitellaan sun tulevaisuutta sitten yhdessä ensikerralla. Me emme täällä kuitenkaan hoida tuota masennuspuolta, vaan keskitymme syömiseen. Masennuksen saat hoitaa sitten siellä polilla." Oksennan liikaa lauseita, jolloin nainen alkaa lässyttää lohduttavia sanoja siitä, miten mä kyllä paranen ja kaikki muuttuu paremmaksi. Niinhän ne kaikki ovat sanoneet parin vuoden ajan.


Haluan jaksaa uskoa että kaikki muuttuu vielä paremmaksi ja pääsen muuttamaan omaan asuntoon.

10.1.2011

Niin ne tunnit valuu sormien läpi tyhjään


Mun on hyvä olla vaikka vietän yön yksin pimeässä. Äidin askeleet ja eteisestä kajastava valo lämmittävät ja tuovat turvallisuuden tunnetta. Olohuoneen telkkarissa joku viheltelee huolettomasti. Sänky natisee ja vaikertaa joka kerta kun käännän kylkeä. Se ei kuitenkaan haittaa, koska hyvällä tuurilla olen kuukauden päästä omassa pienessä asunnossani ja pääsen natinasängystä eroon. Työ on raskasta kun pitää juosta edestakaisin kuin perseeseen pistetty karhu ja kaikki mitä ikinä tekeekin, pitää tehdä salaman nopeasti. Se ei kuitenkaan haittaa, koska neljän päivän päästä täytän 18 ja työnhaku helpottuu ainakin vähän. Aina voi toivoa.


Tuntuu ettei aika riitä mihinkään vaikken varsinaisesti teekään mitään. Tanssin, käyn töissä ja vietän aikaa J:n kanssa. Äiti valittaa etten ole tarpeeksi kotona ja se onkin totta, muttakun kotona ei ole hiljaista. Ei ole rauhaa tai yksityisyyttä. Kotona ei voi jutella vapautuneesti, koska seinät on niin ohuet ja muutenkin kaikki sisällä olevat kuulevat joka ikisen sanan jonka suustani päästän. Se häiritsee.

Oon pitkään miettinyt, että mikä se ratkaiseva juttu oli, joka sai mut pois luisesta karusellista. Luulen merkittävän tekijän olleen se kun lopetin syömisten ajattelemisen. Olin liian väsynyt kaikkeen, enkä jaksanut ajatella saati sitten suunnitella mitään. Toisin sanottuna lopetin laihduttamisen itse laihduttamisen takia. En jätä syömättä sen takia, että tietoisesti haluaisin laihtua. Nykyään jätän syömättä, koska siitä on muodostunut tapa. Vähitellen liikunta hupeni päivärutiinista syömisten pysyessä edelleen vähäisinä. Pilttien rinnalle tuli suklaa ja mutakakku rangaistuksena laiskuudesta. Syömisrytmini on muuttunut vähän parempaan suuntaan. Nykyään syön kun on nälkä, eli 1-3 kertaa päivässä. Se on sitten asia erikseen, mistä ruoka koostuu.


En osaa syödä normaalia ruokaa, jollen ole itse osallistunut sen tekemiseen. Vain läskiruuat ovat sallittuja ja sellaisia ovat muun muassa pizza, hampurilaiset, nugetit, suklaa, mutakakut, pullat, jäätelöt, kaikki rasvassa paistettu/friteerattu ym. Oon huomannut, että tää mun läskiruokaideologia kusee. Melkein vuoden ajan oon rangaissut itseäni kaikenlaisella roskalla, enkä siitä huolimatta ole oppinut olemaan syömättä. Pitää ajatella positiivisesti: ainakin saan edes jotain täytettä mahaan. En ymmärrä miten on ihan ok syödä omenaa tai banaania vain ja ainoastaan silloin kun heikottaa liikaa. Miksei ole sallittua syödä hedelmiä ja vihanneksia silloin kun huvittaa? Jos joku vain kertoisi, miksi ihminen keksii itselleen turhia säänöjä.

Koen tankotanssin aloittamisen olleen myös iso juttu paranemisprosessin kannalta. Aluksi oli sanoinkuvaamattoman inhottavaa pyörähdellä hyllyvänä peiliseinäisessä salissa nättien tyttöjen keskellä. Tunsin itseni rupikonnaksi riikinkukkojen vieressä. Muutamien tanssituntien jälkeen aloin tajuta, etteivät ne nätitkään tytöt osaa kaikkea heti. Opin koko ajan olemaan armeliaampi itseäni kohtaan. Vielä pääsen eroon perfektionistisesta mustavalkoisuudesta. Asiat on tehtävä täydellisesti tai muuten on turha edes yrittää. Typerää, typerää, typerää. Ei kukaan ole seppä syntyessään.


Tanssiessa oppii katsomaan kehoaan eri tavalla kuin pelkästään peilin edessä pönöttämällä läskejä tiiraillessa. Nähdessään kropan eri asennoissa, huomaa etteivät reidet näytäkään niin suhteettoman valtavilta. Olen jumissa tässä kehossa koko elämäni, joten voin vain opetella pitämään siitä huolta ja arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen. Mullakin on kyllä oikeus elää, vaikka maha pömpöttää ja naama näyttää kuolleelta rotalta. Oon ruma eikä nallekarkit mee tasan, elämä on kovaa. Pitää opetella korostamaan parhaita puoliaan, joita jokaisesta löytyy. En sano olevani tyytyväinen ulkonäkööni. Yritän pikkuhiljaa oppia hyväksymään itseni tällaisena.








3.1.2011

Ei mieliala voi normaalisti mennä näin jyrkkää vuoristorataa. Kymmenen aikaan lähdin J:ltä ja kun olin sen kanssa oli hyvä olla. Hetki sitten itkin ja suunnittelin tosissani itseni tappamista, mutta nyt kaikki on taas ihan hyvin ja diipadei.

WTF?

Turta

Hävettää ihan kamalasti kun en saa aikaiseksi vastattua kommentteihinne. Niiden kirjoittamiseen on mennyt arvokkaita hetkiä, joten lauseisiin pitäisi kyetä vastaamaan samantien. Kuiskauksenne olen lukenut läpi useita kertoja ja vastaankin niihin jokaiseen, mutta siinä voi mennä aikaa. On vain niin vaikeaa vastata jollekin. Kun kirjoitan, en ajattele kenenkään lukevan sitä. Kommenttiin vastatessa ikään kuin juttelee jollekulle. Se on pelottavaa. Niin moni asia menee pieleen kun avaan suuni. Sanon jotain väärin, hymyilen väärään aikaan, kasvoiltani on liian helppo päätellä mitä päässä liikkuu ja kaikki menee pieleen.


Mikään ei tunnu miltään. Joskus kaipaan kuristavaa ahdistusta ja hämähäkkejä. Niiden ansiosta tunsin olevani elossa, koska kuolleena ei olisi niin vaikea hengittää. Lupasin tänään J:lle, etten palaa kiertämään noidankehää kun sitä pelottaa, että homma karkaa taas käsistä. Olen kuin mikäkin kakara. En syö normaalia ruokaa, jos kukaan ei käske syömään tai vahdi että syön. Normaalin ruuan jättämän tyhjiön täyttää ahmimiskohtaukset, joita on kerran tai kaksi päivässä. Tahdon rikkoa ihoa ja nähdä punaista. Tunkea sormet kurkkuun ja puhdistua. Tuntea eläväni. Tuntea, että mä oikeasti olen tässä. Tulevaisuus pelottaa kun kaikki murtuu kuitenkin jalkojen alta.

Luen kateellisena päättäväisyyttä tihkuvia blogeja. Ne huutavat fanfaareina uuden alun puolesta kun musta on nakertanut toivoni täyteen reikiä. Se on kuin jauhosihvilä. Muutamia toivon rippeitä siellä sun täällä suurimman osan karatessa raoista pohjalle. Haluaisin uskoa kaiken muuttuvan paremmaksi. Kyynisyys on kuitenkin vienyt voiton enkä enää jaksa uskoa, että asiat voisivat muuttua radikaalisti tai yhdenkään unelmistani toteutuvan. Syömishäiriöyksikkö ja kelan rahoittama psykoanalyyttinen psykoterapia ovat ainoat jäljellä olevat oljenkorret. Kaikkea muuta on jo kokeiltu, eivätkä ne keinot ole pystyneet mua pelastamaan.


Miten J jaksaa välittää. Se on ainoa jota kiinnostaa mitä mulle oikeasti kuuluu. Ei ole ketään muuta. Ei ketään. Olisi niin paljon helpompaa jättää hyvästit kaikelle jos kukaan ei välittäisi. Nyt mä en voi tehdä sitä. Pelkään korkeita paikkoja, mutta silmät sidottuina hyppäisin kyllä. Nyt en kuitenkaan voi. En saa tehdä sitä kun juuri piireltiin ilmaan haaveita paremmasta. Sitä parempaa ei ikinä tule. Kaikki vain kuolevat tai lähtevät muuten vaan. Jos jättäisin J:n, niin ehkä se ei ottaisi haihtumista niin raskaasti. En mä sitä voi tehdä. En ainakaan, ellen ole aivan täysin varma ettei tää tilanne muutu miksikään. Jättäminen tuntuisi ilkeältä. Se olisi liian raakaa ottaen huomioon kaiken mitä se tai/ja me ollaan  jo jouduttu kestämään. Satuttaisin sitä kuitenkin tavalla tai toisella. En mä halua satuttaa sitä, mutten tiedä miten kauan enää jaksan. Olisi suunnattoman paljon helpompaa lähteä jos ei rakastaisi. Ei voi vain lopettaa rakastamasta. Joku voisi keksiä on/off napin, jolla saisi hallittua tunteitaan. Mä en halua nähdä pelkkää mustaa ja olla koko ajan kamala pessimisti. Vaihtoehtoja on siitä huolimatta tasan kaksi: herätä jonain päivänä ja tajuta ettei tyttöystävä hengitäkään tai tulla jätetyksi, jolloin ei vihaltaan ehkä ottaisi katoamista niin raskaasti. Tai sitten en ole itsekäs paska, vaan jatkan hengittämistä vaikka keuhkot täyttyisivätkin hämähäkeistä ja mustasta.


Kaikki on solmussa eikä missään ole mitään järkeä.