Kiertelen loskan upottamalla tiellä pienten, neliönmuotoisten rakennusten keskellä. Aika juoksee karkuun. Pitäisi löytää jostain päärakennus. Kysyn apua valkotakkiselta ja hän neuvoo reitin. Teräksisellä hissillä ylös ja myöhästyn viisi minuuttia. Vaaleahiuksinen, silmälasipäinen vanhahko nainen pyytää sisään. Se kyselee perustiedot, alhaisimman painon, korkeimman painon ja kaikenlaisia inhottavia kysymyksiä, jotka repii kynsillä liitutaulua. Rumat muistot, jotka olen yrittänyt tukehduttaa heräävät henkiin. Ruttunaamainen nainen moittii pessimistisyydestä, kun en jaksa uskoa minkään muuttuvan parempaan suuntaan.
"Sä olet liian ankara itsellesi. Ei sun tarvitse välittää muiden mielipiteistä tai täyttää niiden odotuksia. Opettele olemaan lempeämpi itsellesi.", nainen selittää silmät pyöreinä.
"Ei mua muiden mielipiteet kiinnosta. Mä en riitä ittelleni tämmösenä."
Naisen ilme muuttuu. Happi sekoittuu hyytelöksi ja huoneessa on vaikea hengittää. Ruttunaamainen ei tiedä mitä sanoa, joten se vaihtaa puheenaihetta. Pitäisi kuulemma toivoa, luottaa ja olla suunnitelmia. Se tuijottaa liian intensiivisesti. Sairaanhoitaja vilkaisee täyttämiäni kyselyitä ja kertoo laskevansa pisteet ensi kerralle. "Pikaisen kurkistuksen perusteella masennuspisteet vaikuttavat todella korkeilta lääkityksestä huolimatta", se sanoo. "Suunnitellaan sun tulevaisuutta sitten yhdessä ensikerralla. Me emme täällä kuitenkaan hoida tuota masennuspuolta, vaan keskitymme syömiseen. Masennuksen saat hoitaa sitten siellä polilla." Oksennan liikaa lauseita, jolloin nainen alkaa lässyttää lohduttavia sanoja siitä, miten mä kyllä paranen ja kaikki muuttuu paremmaksi. Niinhän ne kaikki ovat sanoneet parin vuoden ajan.
Haluan jaksaa uskoa että kaikki muuttuu vielä paremmaksi ja pääsen muuttamaan omaan asuntoon.
Niin karulta kun se kuulostaakin, kaksi vuotta on lyhyt aika. Älä anna periksi ja kaikki on mahdollista. Voimia <3
VastaaPoistaHaluaisin nähdä tuon leffan :) Mutta aargh noita "terapia tätejä" aina samat perus jutut, en todellakaan kaipaa niitä, blaa. Onneksi olen löytänyt ihania ja erilaisia ihmisiä ympärilleni, jotka tuntevat mut ja osaavat myös potkia persuksille jos tarve niin vaatii. Toisaalta vaikka aina olenkin kapinoinut kaikkia tuollaisia "miltä susta tuntuu ja sano itsellesi joka päivä että oot hyvä tuollaisena" juttuja vastaan, niin toisaalta oon oppinut niidenkin kautta paljon, lähinnä silloin kun oon ollut itselleni rehellinen.
VastaaPoistatulipas sekava kommentti. :) Tsemppiä ja voimia ♥ haleja, olet ajatuksissa!