Live the life you imagined

Kiertelen loskan upottamalla tiellä pienten, neliönmuotoisten rakennusten keskellä. Aika juoksee karkuun. Pitäisi löytää jostain päärakennus. Kysyn apua valkotakkiselta ja hän neuvoo reitin. Teräksisellä hissillä ylös ja myöhästyn viisi minuuttia. Vaaleahiuksinen, silmälasipäinen vanhahko nainen pyytää sisään. Se kyselee perustiedot, alhaisimman painon, korkeimman painon ja kaikenlaisia inhottavia kysymyksiä, jotka repii kynsillä liitutaulua. Rumat muistot, jotka olen yrittänyt tukehduttaa heräävät henkiin. Ruttunaamainen nainen moittii pessimistisyydestä, kun en jaksa uskoa minkään muuttuvan parempaan suuntaan.

"Sä olet liian ankara itsellesi. Ei sun tarvitse välittää muiden mielipiteistä tai täyttää niiden odotuksia. Opettele olemaan lempeämpi itsellesi.", nainen selittää silmät pyöreinä.
"Ei mua muiden mielipiteet kiinnosta. Mä en riitä ittelleni tämmösenä."


Naisen ilme muuttuu. Happi sekoittuu hyytelöksi ja huoneessa on vaikea hengittää. Ruttunaamainen ei tiedä mitä sanoa, joten se vaihtaa puheenaihetta. Pitäisi kuulemma toivoa, luottaa ja olla suunnitelmia. Se tuijottaa liian intensiivisesti. Sairaanhoitaja vilkaisee täyttämiäni kyselyitä ja kertoo laskevansa pisteet ensi kerralle. "Pikaisen kurkistuksen perusteella masennuspisteet vaikuttavat todella korkeilta lääkityksestä huolimatta", se sanoo. "Suunnitellaan sun tulevaisuutta sitten yhdessä ensikerralla. Me emme täällä kuitenkaan hoida tuota masennuspuolta, vaan keskitymme syömiseen. Masennuksen saat hoitaa sitten siellä polilla." Oksennan liikaa lauseita, jolloin nainen alkaa lässyttää lohduttavia sanoja siitä, miten mä kyllä paranen ja kaikki muuttuu paremmaksi. Niinhän ne kaikki ovat sanoneet parin vuoden ajan.

Haluan jaksaa uskoa että kaikki muuttuu vielä paremmaksi ja pääsen muuttamaan omaan asuntoon.

Niin ne tunnit valuu sormien läpi tyhjään

Mun on hyvä olla vaikka vietän yön yksin pimeässä. Äidin askeleet ja eteisestä kajastava valo lämmittävät ja tuovat turvallisuuden tunnetta. Olohuoneen telkkarissa joku viheltelee huolettomasti. Sänky natisee ja vaikertaa joka kerta kun käännän kylkeä. Se ei kuitenkaan haittaa, koska hyvällä tuurilla olen kuukauden päästä omassa pienessä asunnossani ja pääsen natinasängystä eroon. Työ on raskasta kun pitää juosta edestakaisin kuin perseeseen pistetty karhu ja kaikki mitä ikinä tekeekin, pitää tehdä salaman nopeasti. Se ei kuitenkaan haittaa, koska neljän päivän päästä täytän 18 ja työnhaku helpottuu ainakin vähän. Aina voi toivoa.

Tuntuu ettei aika riitä mihinkään vaikken varsinaisesti teekään mitään. Tanssin, käyn töissä ja vietän aikaa J:n kanssa. Äiti valittaa etten ole tarpeeksi kotona ja se onkin totta, muttakun kotona ei ole hiljaista. Ei ole rauhaa tai yksityisyyttä. Kotona ei voi jutella vapautuneesti, koska seinät on niin ohuet ja muutenkin kaikki sisällä olevat kuulevat joka ikisen sanan jonka suustani päästän. Se häiritsee.

Oon pitkään miettinyt, että mikä se ratkaiseva juttu oli, joka sai mut pois luisesta karusellista. Luulen merkittävän tekijän olleen se kun lopetin syömisten ajattelemisen. Olin liian väsynyt kaikkeen, enkä jaksanut ajatella saati sitten suunnitella mitään. Toisin sanottuna lopetin laihduttamisen itse laihduttamisen takia. En jätä syömättä sen takia, että tietoisesti haluaisin laihtua. Nykyään jätän syömättä, koska siitä on muodostunut tapa. Vähitellen liikunta hupeni päivärutiinista syömisten pysyessä edelleen vähäisinä. Pilttien rinnalle tuli suklaa ja mutakakku rangaistuksena laiskuudesta. Syömisrytmini on muuttunut vähän parempaan suuntaan. Nykyään syön kun on nälkä, eli 1-3 kertaa päivässä. Se on sitten asia erikseen, mistä ruoka koostuu.

En osaa syödä normaalia ruokaa, jollen ole itse osallistunut sen tekemiseen. Vain läskiruuat ovat sallittuja ja sellaisia ovat muun muassa pizza, hampurilaiset, nugetit, suklaa, mutakakut, pullat, jäätelöt, kaikki rasvassa paistettu/friteerattu ym. Oon huomannut, että tää mun läskiruokaideologia kusee. Melkein vuoden ajan oon rangaissut itseäni kaikenlaisella roskalla, enkä siitä huolimatta ole oppinut olemaan syömättä. Pitää ajatella positiivisesti: ainakin saan edes jotain täytettä mahaan. En ymmärrä miten on ihan ok syödä omenaa tai banaania vain ja ainoastaan silloin kun heikottaa liikaa. Miksei ole sallittua syödä hedelmiä ja vihanneksia silloin kun huvittaa? Jos joku vain kertoisi, miksi ihminen keksii itselleen turhia säänöjä.

Koen tankotanssin aloittamisen olleen myös iso juttu paranemisprosessin kannalta. Aluksi oli sanoinkuvaamattoman inhottavaa pyörähdellä hyllyvänä peiliseinäisessä salissa nättien tyttöjen keskellä. Tunsin itseni rupikonnaksi riikinkukkojen vieressä. Muutamien tanssituntien jälkeen aloin tajuta, etteivät ne nätitkään tytöt osaa kaikkea heti. Opin koko ajan olemaan armeliaampi itseäni kohtaan. Vielä pääsen eroon perfektionistisesta mustavalkoisuudesta. Asiat on tehtävä täydellisesti tai muuten on turha edes yrittää. Typerää, typerää, typerää. Ei kukaan ole seppä syntyessään.

Tanssiessa oppii katsomaan kehoaan eri tavalla kuin pelkästään peilin edessä pönöttämällä läskejä tiiraillessa. Nähdessään kropan eri asennoissa, huomaa etteivät reidet näytäkään niin suhteettoman valtavilta. Olen jumissa tässä kehossa koko elämäni, joten voin vain opetella pitämään siitä huolta ja arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen. Mullakin on kyllä oikeus elää, vaikka maha pömpöttää ja naama näyttää kuolleelta rotalta. Oon ruma eikä nallekarkit mee tasan, elämä on kovaa. Pitää opetella korostamaan parhaita puoliaan, joita jokaisesta löytyy. En sano olevani tyytyväinen ulkonäkööni. Yritän pikkuhiljaa oppia hyväksymään itseni tällaisena.

Ei mieliala voi normaalisti mennä näin jyrkkää vuoristorataa. Kymmenen aikaan lähdin J:ltä ja kun olin sen kanssa oli hyvä olla. Hetki sitten itkin ja suunnittelin tosissani itseni tappamista, mutta nyt kaikki on taas ihan hyvin ja diipadei.

WTF?

Turta

Hävettää ihan kamalasti kun en saa aikaiseksi vastattua kommentteihinne. Niiden kirjoittamiseen on mennyt arvokkaita hetkiä, joten lauseisiin pitäisi kyetä vastaamaan samantien. Kuiskauksenne olen lukenut läpi useita kertoja ja vastaankin niihin jokaiseen, mutta siinä voi mennä aikaa. On vain niin vaikeaa vastata jollekin. Kun kirjoitan, en ajattele kenenkään lukevan sitä. Kommenttiin vastatessa ikään kuin juttelee jollekulle. Se on pelottavaa. Niin moni asia menee pieleen kun avaan suuni. Sanon jotain väärin, hymyilen väärään aikaan, kasvoiltani on liian helppo päätellä mitä päässä liikkuu ja kaikki menee pieleen.


Mikään ei tunnu miltään. Joskus kaipaan kuristavaa ahdistusta ja hämähäkkejä. Niiden ansiosta tunsin olevani elossa, koska kuolleena ei olisi niin vaikea hengittää. Lupasin tänään J:lle, etten palaa kiertämään noidankehää kun sitä pelottaa, että homma karkaa taas käsistä. Olen kuin mikäkin kakara. En syö normaalia ruokaa, jos kukaan ei käske syömään tai vahdi että syön. Normaalin ruuan jättämän tyhjiön täyttää ahmimiskohtaukset, joita on kerran tai kaksi päivässä. Tahdon rikkoa ihoa ja nähdä punaista. Tunkea sormet kurkkuun ja puhdistua. Tuntea eläväni. Tuntea, että mä oikeasti olen tässä. Tulevaisuus pelottaa kun kaikki murtuu kuitenkin jalkojen alta.

Luen kateellisena päättäväisyyttä tihkuvia blogeja. Ne huutavat fanfaareina uuden alun puolesta kun musta on nakertanut toivoni täyteen reikiä. Se on kuin jauhosihvilä. Muutamia toivon rippeitä siellä sun täällä suurimman osan karatessa raoista pohjalle. Haluaisin uskoa kaiken muuttuvan paremmaksi. Kyynisyys on kuitenkin vienyt voiton enkä enää jaksa uskoa, että asiat voisivat muuttua radikaalisti tai yhdenkään unelmistani toteutuvan. Syömishäiriöyksikkö ja kelan rahoittama psykoanalyyttinen psykoterapia ovat ainoat jäljellä olevat oljenkorret. Kaikkea muuta on jo kokeiltu, eivätkä ne keinot ole pystyneet mua pelastamaan.

Miten J jaksaa välittää. Se on ainoa jota kiinnostaa mitä mulle oikeasti kuuluu. Ei ole ketään muuta. Ei ketään. Olisi niin paljon helpompaa jättää hyvästit kaikelle jos kukaan ei välittäisi. Nyt mä en voi tehdä sitä. Pelkään korkeita paikkoja, mutta silmät sidottuina hyppäisin kyllä. Nyt en kuitenkaan voi. En saa tehdä sitä kun juuri piireltiin ilmaan haaveita paremmasta. Sitä parempaa ei ikinä tule. Kaikki vain kuolevat tai lähtevät muuten vaan. Jos jättäisin J:n, niin ehkä se ei ottaisi haihtumista niin raskaasti. En mä sitä voi tehdä. En ainakaan, ellen ole aivan täysin varma ettei tää tilanne muutu miksikään. Jättäminen tuntuisi ilkeältä. Se olisi liian raakaa ottaen huomioon kaiken mitä se tai/ja me ollaan  jo jouduttu kestämään. Satuttaisin sitä kuitenkin tavalla tai toisella. En mä halua satuttaa sitä, mutten tiedä miten kauan enää jaksan. Olisi suunnattoman paljon helpompaa lähteä jos ei rakastaisi. Ei voi vain lopettaa rakastamasta. Joku voisi keksiä on/off napin, jolla saisi hallittua tunteitaan. Mä en halua nähdä pelkkää mustaa ja olla koko ajan kamala pessimisti. Vaihtoehtoja on siitä huolimatta tasan kaksi: herätä jonain päivänä ja tajuta ettei tyttöystävä hengitäkään tai tulla jätetyksi, jolloin ei vihaltaan ehkä ottaisi katoamista niin raskaasti. Tai sitten en ole itsekäs paska, vaan jatkan hengittämistä vaikka keuhkot täyttyisivätkin hämähäkeistä ja mustasta.

Kaikki on solmussa eikä missään ole mitään järkeä.

She’s a mess, she’s a mess, now the girl is stressed

En pysty keskittymään töissä. Pihvejä lentää lattialle ja liikaa hampurilaisia joutuu roskiin. Olen liian hidas tähän hommaan. Kun ei jaksa keskittyä ja energiataso on nollassa, kahdeksan hampurilaisen vääntäminen 45:ssä sekuntissa ei onnistu. Päässä pyörii satoja kysymyksiä ilman vastausta. Mitä jos mä en saa mistään muita töitä? Miksi mulle pistettiin taas lähete syömishäiriöyksikköön? Kaikkihan menee paremmin kuin ennen. Mitä mä siellä muka teen? Mitä mun pitäisi niille sanoa? Joudunkohan mä vaa'alle? Tai kertomaan koko elämäntarinan viidettäsadannetta kertaa? Miksi äiti sanoi että oon normaalia lapsellisempi 17-vuotias? Mikä musta tekee niin lapsellisen? Se ettten polta, dokaa ja riehu kaupungilla yötä päivää? Se että pakenen pahaa oloa ruokaan? Se että sanon vääriä asioita? Pitäisikö muka pukeutua eri tavalla jotta en olisi niin lapsellinen? Pitäisikö harrastaa jotain erilaista? Olla enemmän kavereita? Kiinnostua enemmän politiikasta? Mitä jos mä olenkin saanut sen oppisopimuspaikan? Tuleeko musta kosmetiikkaneuvoja vai myyjä? Pärjäänköhän mä yksin omassa kämpässä? Pitäisi hankkia lisää halpojen ruokien reseptejä. Saankohan mä vuokran maksettua ymym. Lihat palaa, hupsista vaan. Väärä kastike hupsista vaan. Leivät palaa hupsista vaan. Roskiin kaikki.

Olen saanut "johtaa" keittiötä muutamana työvuorona, mutta sekin johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen usein keittiön kokenein työntekijä. Oonhan mä ollut jo huimat kaks kuukautta töissä. Uutta porukkaa tulee koko ajan lisää.

 
Bussipysäkillä on kylmä. Sinitakkinen mies juttelee vaalealle naiselle, jolla on kirja kädessä. "Onko sulla mies? Asutteko yhessä? Harrastatteko seksiä? Onko teillä lapsia? Harrastitteko seksiä viimeyönäki?", mies pommittaa kysymyksiä, joihin kiusaantuneen näköinen nainen ei meinaa ehtiä vastata. "Luetko sä niille lapsille iltasatuja? Mitä luit viimeksi?". On huvittavaa seurata sivusta näiden kahden keskustelua kun toinen kyselee niin nopeasti kaikenlaista eikä hidasta edes kuuntelemaan vastauksia. Tai siltä se ainakin kuulostaa.

Vihdoin bussi tulee ja hiippailen taakse kuuntelemaan musiikkia. Erehdyn vilkaisemaan sinitakkista miestä.

"Hei missä me ollaan tavattu?"

"Ei missään?"

"Eiku kyllä mä oon sut nähny. Ootko sä töissä jossain kaupassa?", mies huutelee bussin etuosasta ja lyllertää istumaan viereeni.

"Oon mä mäkissä mut en mä sua silti oo nähny."

Mies ei haise viinalle, eikä sen silmät seiso päässä.

 

"Aa no se voi olla ku mä käyn siellä aika usein. Tuutsä sieltä nytteki? Missä mäkkärissä sä oot töissä? Minne oot menossa? Louhelaan, manniin vai martinlaaksoon?"

"Jaa, en tuu sieltä. Oon menossa kotiin, enkä minnekään noista."

"Onko sulla poikaystävä? Minkä ikänen oot?"

"Juu on, täytän kohta 18."

"Ai sä oot nii nuori! Mä oon kyllä paljo vanhempi.. Missä sun poikaystävä asuu? Mikä sen nimi on? Minkä ikänen se on? Asuttekste yhessä?"

 Punaisen lonkeron näköinen kieli pyrkii vähän väliä ulos pyöreisiin kasvoihin maalatusta suusta.

"Oukei, se asuu x, sen nimi on Jesse ja se on 17. Ei asuta yhessä mut muutan pian toivottavasti omaan kämppään."

"Ai semmone Jesse-poika! Asuuks se sil nuijatiellä? Minne muutatte? Minnepäin? Kuka maksaa vuokran? Saanko mä tulla sitte tupareihin? Tuleeko se sun poikaystäväki sinne? Tietääkö sen vanhemmat että muutatte? Mitä ne siitä tykkää?"

"Juupelis ei asu. Toivottavasti etelähaagaan, mä taidan maksaa vuokran, kattoo nyt ja kyllä se taitaa tulla. J:n vanhemmat ei tiiä vielä ja mun vanhemmat ei oikeen tykkää."

"Ai miksei tykkää? Onko teillä nyt sitte niinku välit poikki? Ei kannata olla. Tapaatko sä sitte enää sun vanhempia? Aiotteko te hankkia Jesse-pojan kanssa lapsia heti ku muutatte?"

"Tapaan toki, mähän asun vielä äidin luona. Juu ei tosiaan lähiaikoina, molemmat ollaan vasta 17-vuotiaita."

"Mitä?! Miksette?"

"No eihän me pystyttäis elättää niitä."

"No kyllähän pystyisitte! Tottakai pystyisitte!"

"Jaahas." 

"Mä oon muuten Jani. Saankos sun numeron jos vaikka joku päivä soittaisin?"

"No terve mun nimi on x. Eh okei."

Pyöreät lapsenkasvot omaava mies tarkistaa että numero on oikea. Se tulittaa kysymyksillä kunnes bussi pysähtyy, pyydän outoa miestä väistämään ja kävelen lumisateeseen. Matka kesti alle 10 minuuttia, miten ketään kiinnostaa? Miten kukaan jaksaa kysellä noin paljon kysymyksiä ventovierailta? Ehkä se oli sairas. Tai sitte se on vaan tosi yksinäinen.

Pian lähden takaisin J:n luokse ja oon niin vittumainen kuin vaan osaan olla. Jankkaan että sen pitää syödä vitamiineja, tuon sille kilon satsumia sekä mehua ja saarnaan siitä, miten sen pitäisi syödä niitä.Vittuilen kun se pelaa pumpum-pelejään ja pistän soimaan musiikkia, josta se ei todellakaan tykkää. 

En muista mitä muuta ehdin tekemään, kuin että lopuksi pistin vielä Mamma mia! leffan pyörimään. Ja se oliki sitten viimenen pisara. J suuttui. Ei se mitään sanonut, huutanut tai lyönyt. Maattiin vaan hiljaa sängyllä koskematta ja näkemättä toisiamme. Pestään hampaita ja vältellään toistemme katseita. Vaahtoisten suiden jälkeen pyydän anteeksi ja mennään nukkumaan. J halaa ja sanoo antavansa anteeksi, että se tönäisi mua kun katsoin sitä koska se halusi olla edes hetken vihainen, eikä se pystynyt olemaan mulle vihanen. Kyyneleet raiskaa posket ilman mitään syytä. Ärsyttää kun käyttäydyn näin v-mäisesti suunnilleen kolmen kuukauden välein, enkä ite huomaa vittumaisuuttani ennen kuin on liian myöhäistä. Selitän siitä miten pelkään J:n jättävän yhtäkkiä jos oon vaikea. Selitän siitä miten kaikki harvat tärkeät mieshenkilöt mun elämässä ovat hävinneet varoittamatta. Ne hävisivät, vaikka luulin että kaikki oli ihan hyvin. J puhuu ihania ja ollaan lähekkäin. Se sanoo että se rakastaa mua vaikka en osannut käyttäytyä. Kuiskitaan pehmeässä suolaveden sumentaessa silmät. Nukahdan lämpimään, kyynelten tuhrimaan syliin.

Hyvää uuttavuotta!

Tän vuoden uudenvuodenlupaus on etten lupaa mitään, mitä en voi toteuttaa. 

Teettekö te uudenvuodenlupauksia?