Tyyntä ennen myrskyä

Oon niin helvetin huolissani susta. Silti samaan aikaan oon todella kiitollinen kun suostuit varaamaan ajan kanssani ja tulemaan kolkkoon valkoiseen. Haluan kirjottaa tästä mutten uskalla, koska saatat lukea tätä. Vituttaa vaan etten aiemmin kiinnittänyt enempää huomiota asioihin. Ihmetyttikin reaktiosi kun silloin kerroin osastolla syömistäni määristä ja siitä, mitä kotilomilla pitää syödä. Sanoit ettei kukaan normaalisti syö niin paljoa. Sanoit että se on ihan hullu määrä ruokaa. Terapeuttien mukaan 1400 kaloriahan on vielä vähän verrattuna siihen energiamäärään, minkä kroppa kuluttaa. Seurassasi oli vaikea opetella syömään säännöllisesti, koska itse syöt ehkä kaksi kertaa päivässä - yhden aikaan päivällä ja myöhään illalla. Sen lisäksi oot heittänyt epämääräistä läppää dieteistä ja siitä, miten sun maha muka kasvaa. Aluksi koitin kieltää ajatukset, että sullakin olisi ongelmia pitkäjalkaisen pimeän kanssa. Yritin ajatella, että ylianalysoin taas tapani mukaan. Hemmetti vie kun en voi lukea sun ajatuksiasi! Toki voin jutella asiasta kanssasi, mutta tunteita ei aina halua tai edes osaa pukea sanoiksi. Pelottaa että hämähäkit repii tällä kertaa sut rotkoon.

Kaavin lusikalla niiden pirujen silmät ja syötän korppikotkille. Nirhaan raajat pieniksi palasiksi yksitellen kovaäänisesti surisevalla telaketjulla. Syötän kielen ja sisälmykset epämuodostuneille rotille jyrsittäviksi. Pistän häkkiin tulen ylle kunnes musta muuttuu tuhkaksi. Nehän ei sua vie.

Ehkä mä kuitenkin ylireagoin. Ehkä kaikki on ihan hyvin ja teen tästä vaan liian ison numeron. Torstain naista sinisessä luomivärissä ja kolkkoja seiniä odotellessa.

Aim for the moon, if you miss you may hit a star

- W. Clement Stone

Kirjoittaminen on jäänyt. Olen aikalailla kahden vaiheilla. Jättääkö blogi, koska olen käyttänyt sitä ahdistuksen purkamiseen ja nykyään asiat menevät ihan hyvin, vai jatkanko ja opettelen kirjoittamaan kaikenlaisista fiiliksistä, jolloin stressaan kirjoittamista kun sisäinen pieni perfektionisti pääsee valloilleen. Nykyään mulla on unelmia ja tavoitteita, jotka eivät liity syömiseen tai ylipäätään laihuuteen. Tunnen usein syyllisyyttä päästessäni siitä helvetistä eroon niin helpolla, kun toiset joutuvat painimaan ongelman kanssa useampia vuosia. Toki vuosi syömisvammailujen parissa on melko pitkä aika, kun siihen lisätään syömisongelmia edeltävät 3 vuotta vaikeaa masennusta. Kuitenkin monilla on asiat huonommin ja osaan vasta nyt arvostaa apua, jota olen myrskyn aikana saanut. Kaunis kiitos teille lukijoillekin, jotka jaksoitte tukea vaikeina aikoina. Tajuan jopa, että osastolla vietetty aika ei ollut hukkaan heitettyä kun siellä ne "vaan pakottivat kiristämällä, saarnaamalla ja mahaletkulla uhkailemalla syömään". Jos äiti ei olisi huomannut ongelmaa niin pian, voisi tilanteeni olla paljon synkempi. Kaunis kiitos myös J:lle, joka ei hylännyt vaikka jouduin pitkäksi aikaa osastolle enkä muutenkaan osannut käyttäytyä. Kiitos kun jaksoit tukea vaikeinakin aikoina ja seistä vierellä lumimyrskyn keskellä. En osaa kiittää teitä tarpeeksi.

Mulla ei vieläkään ole kavereita poikaystävää lukuunottamatta ja olen kaiken kukkuraksi epäonnistunut ja keskeyttänyt opiskelun. Siitä huolimatta pääsin suurimmaksi osaksi eroon varjoista, vaikka ne vieläkin häilyvät vaanien nurkan takana. Sain työpaikan, eli ei tarvitse lahnata kotona tekemättä mitään ja olen erään nuorisosäätiön asuntojonossa. Ollaan suunniteltu J:n kanssa epävirallista yhteenmuuttamista, kun jossain vaiheessa puolen vuoden - vuoden sisällä hankin oman kämpän. Nyt mulla on jotain, minkä takia elää ja olla leikkimättä tulella. Joku aika sitten tuntui, ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta, eikä elämällä ole enää mitään annettavaa. Voin hymyillen sanoa, että olen pahimman taisteluni taistellut ja löytänyt halun pysyä pinnalla. Toki kamppailu jatkuu edelleen, enkä vieläkään ole selvillä vesillä. Maailma näyttää paljon paremmalta paikalta ilman näännytystä, ahmimiskohtauksia, pakkoliikkumista, varjojen piirtämiä unia sekä hallusinaatioita, käsiin maalattuja aaltoja ja jalkojen punaista.

Pahoittelen turhaa postausta. Yöllinen valaistuminen.

She said “I don't know what you're living for”

She said “I don't know what you're living for at all”

He said “I don't know what you're living for”

He said “I don't know what you're living for at all”

But I will run until my feet no longer run no more

And I will kiss until my lips no longer feel no more

And I will laugh until my heart it aches

And I will love until my heart it breaks

And I will love until there's nothing more to live for

Amy MacDonald - Run

Valkoinen ritari ja peltiratsu

Perjantaina oli ihan järkyttävän paha olla. Muutenkin oli koko ajan ollut sellainen olo, että minä hetkenä hyvänsä räjähtää. Ei tarvittaisi kuin putoava suihkuverho, kaatunut vesilasi, riita siskon kanssa tai yksi ainoa halveksiva katse ja putum, pää räjähtää. J viettää päivän kavereidensa kanssa, joten sanon pikkusiskolle että se saa halutessaan tuoda kavereitaan meille yöksi nyt kun äiti on matkoilla. Siivoan koko asunnon herättyäni ja pian kello onkin neljä. Pitäisi kai syödä jotain. Jääkaapista makaronilaatikkoa ruokatorveen ja suihkuun. Muistaminen on vaikeaa. 

Ovi lennähtää auki kun sisko tulee yhtäkkiä huutamaan ilman mitään syytä ja varastaa mokkulan. Netti katkeaa ja asunnon metsästys jää pahasti kesken. Koko päivän pinnan alla vellonut ahdistus syöksyy pintaan. Pakko päästä siitä eroon, ennen kuin pimeä kasvaa sietämättömäksi. Yritän huutaa pirut tyynyyn, mutta ne ovat takertuneet liian tiukasti sisälmyksiin. Purkaan pahaa oloa kitaraan, kunnes sisko ja sen kaverit tulevat valittamaan melusta. Paniikki. Miksi hemmetissä menin lupaamaan, etten enää leikkaisi ihoon punaista! Haarahyppyjä ja raskasta musiikkia kunnes keuhkot antavat periksi eivätkä jalat tottele. Huohotan lattialla kuin mikäkin kala ja vihdoin kun hengitys lopettaa kettuilun, jatkan hyppimistä. Saan huijattua itseäni lopettamaan liikkumisen juomalla vettä. Pala merta kurkusta alas ja äkkiä parvekeelle puhelimen kanssa.

En voi olla missään. En pysty olla huoneessani hyppimättä ja pikkusisko kavereineen on vallannut loput talosta. Jokin menee vikaan ja meri alkaa purkautua ulos silmistä, eikä jää mahaan. Tärisen viltin alla kun ne nauravat sisällä ja katsovat telkkaria. Sisko ja sen kaverit hymyilee nähdessään mun meren sotkemat kasvot. Inhottaa. Keskittyisivät vaan toisiinsa ja antaisivat muiden olla. Hengittäminen on liian vaikeaa. Tahdon niellä levyllisen lääkärin määräämiä ”unilääkkeitä”, jotta pääsisin eroon näistä piruista ja voisin nukkua tämänkin päivän pois. Pelkään itseäni.

Koitan soittaa isälle, mutta se ei vastaa. Äitiin en voi koittaa ottaa yhteyttä, koska se on muualla enkä halua pilata sen matkaa. Kavereita ei ole. En voi muuta kuin pistää viestiä J:lle. Se soittaa hetken päästä, mutta ääni tärisee enkä osaa muodostaa sanoja. Pyydän J:tä menemään takaisin kavereidensa luo. Se ei tottele vaan haluaa tietää mikä mulla on. Katkaisen puhelun ja jonkin ajan päästä kännykkä hälyyttää viestistä. J sanoo tulevansa hakemaan ja kieltää syömästä pillereitä. Koitan saada sen ymmärtämään, ettei sen tarvitse lähteä kylmään ja yritän uskottella että pärjään. En mä saa olla näin typerä ja heikko. Puhelin piippaa J:n pistäessä viestiä. Se sanoo olevansa rapun edessä ja odottaa siinä vaikka koko yön jos en mene avaamaan ovea.

Yritän pakottaa hengityksen tasaiseksi ja hävittää poskia pitkin juoksevat pisarat. Hävettää kun se joutuu näkemään mut tällaisena. Se ansaitsisi niin paljon parempaa. Ei oikeassa elämässä voi olla pelastavia ritareita, jotka saapuu paikalle hädän hetkellä. Niitä on vain saduissa. Miten ihmeessä J on tänne eksynyt. Lämpimiä halauksia ja skootterilla karkuun pahalta. Ähhähhää, etpäs saanutkaan kiinni.

Sleeping with ghosts

Silloin kun musta ei kuulu mitään, kaikki menee ihan hyvin. Kun elämä tuntuu elämisen arvoiselta, ei tule tarvetta kirjoittaa ja päästä purkamaan mustaa solmua mahanpohjassa. Mun on paha olla, mutten tiedä miksi. Tekisi mieli itkeä. Ei niin voi tehdä, koska se on turhaa. Se tarkoittaa että on heikko, eikä purojen virtaaminen muutenkaan mitään paranna. Turhautunut olo. Sisällä oleva tulivuori purkautuu ihan kohta. Ärsyttävää, koska nyt on mennyt jo pitkään hyvin. Viikkoon en oo tuntenut niin pahaa ahdistusta, että sitä pitäisi purkaa johonkin. Eikun ai niin, lähdinhän mä joskus alkuviikosta juoksemaan. Olin aiemmin ollut tyhmä ja mennyt lupaamaan, etten maalaisi enää ihoon punaisia reittejä. Silti piti päästä eroon rotasta, joka jyrsi kurkun seinämiä terävillä hampaillaan. Eksyin taas aiheesta. Asiat ovat menneet ihan hyvin niin pitkään. Sain jopa töitä ei luoja miten ironista  läheisestä mäkkäristä. En halua taas eksyä siihen ahdistuksen labyrinttiin, josta ulospääsy kestää ikuisuuden.

Oon harrastanut liikuntaa, joka saa pulssin nousemaan viimeksi osaston ensimmäisillä viikoilla. Sen jälkeen en ollut uskaltanut edes yrittää, ettei homma muuttuisi pakonomaiseksi. Tällä viikolla lähdin ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen lenkille. Päälimmäiset fiilikset olivat pelko ja vahvuuden tunne siitä, että uskalsin ylipäätään lähteä juoksemaan. Olin unohtanut, millaista on urheilla kun ei tunnu että pyörtyisi minä hetkenä hyvänsä tai kun sydän ei hakkaa tietään ulos rintakehästä. Miltä tuntuu liitää soratien yllä ilman veren makua suussa ja ilkeitä kouristuksia mahanpohjalla. Kaikkein eniten ihmetytti se, miten juokseminen ei tunnukaan kidutukselta. On niin vaikeaa käsittää, että siitä voi ja saa nauttia.

SU 26.9.

Oho, unohdin syödä. Taas. Sokeria vatsaan ja liika energia pistää hyppimään ympäriinsä, nauramaan ja selittämään outoja. Ei se ruokaan suhtautuminen ole kuitenkaan tietoista pakko jättää syömättä, pakko päästä reisistä eroon -tyyppistä. En ole liikkunut osastojakson jälkeen niin, että syke olisi noussut kunnolla. Pelkään liikaa ottaakseni sitä riskiä, että liikkuminen karkaisi taas käsistä. Olen joten kuten oppinut hyväksymään itseni tällaisena. Ainakin haluaisin uskoa niin. Reidet eivät osu toisiinsa kävellessä, vatsa on joskus kivan litteä ja eikä maha enää peitä varpaita kun katson alaspäin. Kävin vaa'alla yksin ensimmäistä kertaa osastojakson jälkeen. Oon laihtunut 6 kiloa, vaikken edes ole kiinnittänyt huomiota syömiseen. Voittajafiilis. Ehkä olen jo onnistunut nuijimaan loisen päästäni. Tai sitten se ehti munia sinne, jolloin poikaset syntyvät myöhemmin ja silloin kaikki kaatuu päälle pahemmin kuin ikinä.

Mikään ei ole varmaa

Paljon muutoksia ja harmaita epäilyjä. Ilkeät sammakot karkaa suusta viiltämään muita. Se tulee huoneeseen huutaen ja koittaa vetää farkkujeni lahkeita ylös. "Toi on sairasta", se huutaa ja lähtee huoneesta punaisena.

Nyt se on varmaa. Keskeytän koulun, tai mikäli mahdollista, jään vuoden pituiselle sairaslomalle. Äiti supisee päiväosastosta. Ne ehdottavat, että suorittaisin kursseja iltalukiossa, etten jäisi vain kotiin lusmuamaan. Olen pistänyt työhakemuksia moniin kauppoihin ja tunkkaisiin pikaruokaravintoloihin. Nyt pitää vain odottaa ja toivoa parasta. Pakko saada töitä ja päästä tammikuussa omaan asuntoon. Olen varma, että äitikin voisi paremmin kun emme joutuisi näkemään toisiamme päivittäin. Se ajattelee järjellä ja mä käsittelen asioita tunteiden kautta, joten usein on vaikea ymmärtää toista. Äiti sanoo, että se toivoo kuolevansa nukutukseen jalkaleikkauksessa, ettei sen tarvitsisi kestää mua enää. Tahdon pois. En halua, että muut joutuvat kärsimään kun mun on paha olla.

"En usko että sulla mitään sairautta on kun oot J:n seurassa niin ilonen." Aha. Se ei ymmärrä paskaakaan siitä, minkälaista helvettiä tää voi olla. Luulee että kerjään vain huomiota ja nautin tästä. J on ainoa, joka estää mua vajoamasta ja rakastan sitä, joten miksen olisi onnellinen hänen seurassaan. Eikö se ole ennemminkin hyvä juttu, kun keuhkot ei täyty joka ikinen hetki käärmeistä?

Tänään nään Ahventa pitkästä aikaa. Mennään leffaan juttelemaan tähtipölystä ja terävistä. Huominen perhetapaaminen pelottaa. Ei pystytä keskustelemaan äidin kanssa normaalisti, vaan se muuttuu aina huudoksi. En halua päiväosastolle. Suljetusta osastosta ei ollut mitään apua, ne hoitivat siellä vain oireet pois ja heittivät menemään. Miksi siis päiväosastosta olisi hyötyä?

Ihmetyttää ihmisten välinpitämättömyys. Jos joku kertoo haluavansa tappaa itsensä, niin siihen reagoidaan tyyliin "aha". Kun tämä surullinen tyyppi sitten menee ja tappaa itsensä, niin toisella menee sormi suuhun. Oho, sillä olikin oikeasti paha olla. Miksi sanat eivät riitä? Mulla on koko ajan ollut yhtä paha olla, ahdistuksen poistokeinot ovat vain muuttuneet. Kaikki alkoi 10-12-vuotiaana. Revin ripsiä kunnes silmät olivat kaljut. Isä ja äiti huusivat, joten piti keksiä joku toinen keino. Revin kynsillä käsiäni niin, että kudosneste tirskusi ja iho turposi punaisiksi aalloiksi. Jonkin ajan päästä huomaan ettei se enää riitä, joten purkaan pahaa oloa syömisen kontrolloimiseen ja pakkoliikkumiseen. Nyt sekin keino on riistetty. Lupasin itselleni vuosi sitten, etten ikinä alentuisi leikkelemään ihoani. Vaan kuinkas kävikään, kun muuta keinoa ahdistuksen purkamiseen ei enää ollut. "Ei ole tervetä jos sulla on noin paha olla että pitää jalat vetää ruville. Lääkitystä on pakko muutta kun se ei selvästikkään toimi, tai ehkä osasto voisi olla yksi vaihtoehto." En ymmärrä. Koko ajan mulla on ollut samanlainen olo. Miksi yhtäkkiä pitäisi tehdä jotain radikaalia.

Haluan uskoa, että vielä joku päivä kuolleet ruusut heräävät henkiin. Pitää vain jaksaa ajatella positiivisesti.