17.8.2010

Nuorallakävelyä sateessa

Aamulla koulussa on lukihäiriötestit. En pysy hereillä. Nukahtelen vähän väliä ja havahdun kun takana istuva tyyppi koputtaa selkään. Luomet painavat tonnin ja pää on kevyt. Keskittyminen on mahdotonta. Piirrän paperille satunnaisesti viivoja kirjainten väliin. Rasiallinen läkeroleja kurkusta alas, jotta pysyisin hereillä viimeiset viisitoista minuuttia. Tauolla käyn ostamassa kahviosta fanta zeroa etten kuukahtaisi liian aikaisin. En ymmärrä miten voin olla näin väsynyt, vaikka nukuin viimeyönä ihan hyvin.

 
Ruokalassa en osaa syödä normaalisti. Otan ihan liikaa ruokaa. Enemmän kuin muut. He eivät saa tietää ettei syöminen ole mulle helppoa. Syötyäni puolet lautaselle lappaamastani annoksesta, vatsa huutaa armoa ja alkaa oksettaa. Hymyillään ja rupatellaan niitä näitä. Pöydällä seisova tekokukkakin nauraa tunkkaisesti. En saa lopettaa syömistä, koska ruoka on itsetehtyä. Sitä ei saa heittää pois. Pakko syödä enemmän kuin tarpeeksi.


"Noku silloi 4-5 vuotta sitte sain päähäni et limuissa on liikaa kaloreita.", Lahna sanoo. Viis vuotta sitten. Lahna on joutunut rämpimään paskassa viisi vuotta enkä mä kestä edes yhtä! En ansaitse apua. En ole tarpeeksi sairas saamaan apua. Tätä on kestänyt liian vähän. Muilla on asiat huonommin, ne tarvitsevat apua. En mä. Oon turha. Heikko. Olisi pitänyt jaksaa. Lahnakin kesti. Päässä kirkuvat ajatukset saavat ahdistumaan. Halataan ja huikataan moikat terminaalissa. Ryntään ihmisten läpi pois. Pitää saada jollain keinolla tää agressio ja ahdistus pois. Mietin pääni puhki turhautumiseen asti. Ei ole mitään hyvää tapaa saada ahdistusta ulos. Hakkaan kättä liikennemerkkiin niin kovaa kuin jaksan. Metalliputki pitää onttoa ääntä ja ohi kulkeva nainen tuijottaa vihaisesti. Sillä on mustat korkokengät ja kurttuiset kulmat.


Miten pienet sanat saavat laukaistua mussa tollaisen reaktion? Typerää ajatella noin. Vaarattomien, pehmeiden ilmaan heitettyjen lauseiden ei pitäisi satuttaa. Pitäisi ajatella vähemmän. Olla vähemmmän. Syödä vähemmän ja tehdä enemmän. Pelottaa että luisun taas ojaan juuri kun pikkuhiljaa olen onnistunut kapuamaan ulospäin. Ravintoterapeutti pelottelee. Anoreksia --> anoreksia ilman liikuntaa --> bulimia --> bulimia ilman oksentelua --> BED ja ylipaino. Vaikka mulla ei varsinaista anoreksiaa olekaan, toi sai pelästymään. Kiellän itseltäni lenkkeilyn, portaiden juoksun, body workoutit ja hyppimisen. Syön mutakakkuja ja suklaata tekosyyn varjolla. "Mä vaan koitan opetella syömään normaalisti eli päästä eroon rangaistusruuista." Paskat. Pahaolo on hyvä kuristaa rasvalla ja sokerilla. Oksenteluakin oon alkanut taas harkita. Maha on jalkapallon kokoinen ja jos se ei viikon sisällä pienene, pitää keksiä jotain. En pysty vielä oksentamaan, osittain siksi koska lupasin itselleni ja psykiatrille. Laksatiiveistä ei puhuttu mitään. Syön roskaa kunnes tulee pahaolo ja sitten juon ihan vahingossa vain levalacia. Sehän näyttää melkolailla maidolta eikö? Sitä paitsi virheet ovat inhimillisiä. Niitä sattuu kaikille.


Just gonna stand there and watch me burn
But that's allright because I like the way it hurts

I can't tell you what it really is
I can only tell you what it feels like
And right now there's a steel knife
In my windpipe
I can't breathe
But I still fight
While I can fight
As long as the wrong feels right
Eminem ft. Rihanna - Love the way you lie

Anteeksi etten mä osaa vielä puhua tästä kasvotusten.

13.8.2010

Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan


TIISTAI 10.8.
Aamupalaksi lautasellinen puuroa. Vaaleanruskeaa kalorimömmö valuu hitaasti lusikasta takaisin lautaselle. Pakko syödä. Näykin puurolusikallisen toisensa perään kunnes olen saanut syötyä puolet lautasellisesta. Oksettaa. Huomaamattani alan kävelemään ympyrää ja hyppimään saadakseni kulutettua syödyt kalorit. Ei tän näin pitänyt mennä. Tunnen miten vatsa turpoaa muodottomaksi puuron takia. Pitää keksiä jotain muuta tekemistä, jotten lähtisi juoksemaan portaita. Paskat, pitää käydä kaupassa ja jos siinä sivussa sattuu juoksemaan portaat pari kertaa niin ei se maailmaa kaada. Tarvitsen kananmunia koska pitää leipoa keksejä pikkusiskon konfisjuhliin. Pakko mennä kauppaan. Pakko juosta portaita. Ihan vahingossa vain. Ote lipeää.

 
PERJANTAI 13.10.
Oon raivoissani ja järkyttynyt katsottuani Yli-ikäinen 35-vuotiaana -ohjelman telkkarista. Ohjelma kertoi kosmetiikkamainonnan ja muun median vaikutuksesta naisten itsetuntoon ja haluun alistua plastiikkakirurgian uhriksi. Eräskin äiti vei 15-vuotiaan tyttärensä sukupuolielinten laserleikkaukseen. Klinikka antoi 2000 euroa alennusta leikkauksesta kun he suostuivat televisiohaastatteluun. Karmean surullisella tavalla hyvän dokumentin voit katsoa täältä. Ei voi muuta sanoa kuin tää maailma on hemmetin kieroutunut paikka.

Tajusin  vasta tänään, että ihmiset ovat rumia. En tiedä miksi se iski tajuntaan vasta nyt, mutta mielummin myöhään kuin ei milloinkaan. Kulunut sanonta "kukaan ei ole täydellinen", ei kuulosta miltään koska sitä toitotetaan koko ajan. Vasta kun sen oikeasti tajuaa että hei, me ollaan vaan ihmisiä ja ihmiset on rumia, joten miksi pitäisi ajautua sairalloisiin keinoihin saavuttaakseen "paremman" ulkonäkön? Kaikki, ihan kaikki ovat omalla ainutlaatuisella tavallaan rumia ja juuri se tekee meistä kauniita. Sopiva sekoitus erilaisuutta ja epätäydellisyyttä. Ulkonäköään ei pidä ryhtyä muokkaamaan epäluonnollisin keinoin, vaan on parempi korostaa omia jo olemassa olevia hyviä puolia.

Mitään niin mullistavaa ei  ole tapahtunut, että olisin sinut itseni kanssa. Vielä on todella vaikeaa löytää yhtäkään positiivista asiaa omasta ulkonäöstäni. Harjoittelen kuitenkin junamatkoilla aivopesemistä jankkaamalla ajatuksissani "Kyllä mä kelpaan tällaisena, ei kukaan muukaan ole täydellinen. Miksi siis mun pitäisi olla?". Vaikka se kuulostaisi miten tyhmältä, siitä on ollut apua. Edistystä tapahtuu hitaasti ja nekin ovat hiiren askelia, mutta kaikenlainen oikeaan suuntaan tapahtuva muutos on plussaa.

Koulu alkoi keskiviikkona ja voin sanoa että viihdyn todella hyvin. Amis sopii mulle paremmin kuin ajanhaaskaukselta tuntunut lukio. Oon jo nyt saanut monia kavereita. Eikun äh, en tiedä. Ei sitä varmaan kaveriksi voi sanoa jos muutamia lauseita vaihtaa silloin tällöin. Kivan oloisia tuttuja kuitenkin. Kaiken kaikkiaan luokalla on hyvä ilmapiiri, koulurakennus on hieno, opettajat mukavia ja ennen kaikkea oon kiinnostunut opiskelemastani alasta.

Yhdeltä pitäisi lähteä suunnistamaan ravintoterapeutille ja myöhemmin illalla meen katsomaan leffan osastokaveri Lahnan kanssa. Oon hirmuisen onnellinen Lahnan puolesta, kun se pääsi pois sieltä. Meillä on samantyyppisiä ongelmia ja Lahna joutui osastolle 5 päivää sen jälkeen kun mut oli sinne teljetty. Toivottavasti leffa on hyvä ja ilta ei muutu liian teräväksi.

Otsikko: PMMP - Joutsenet

9.8.2010

Kärpäsinä keuhkoissa


Aamuksi on varattu aika psykologille, mutten löydä perille. Harhailen 20 minuuttia ihmistungoksessa etsien uusia tiloja. Likaisilla hisseillä päämäärättömästi ylös ja alas. Luovutan ahdistuksen kasvaessa sietämättömäksi. Äiti huutaa kun rahaa lentää kaaressa roskiin. Mä en saa olla näin hemmetin avuton. Ostan kultaiseen käärittyä lohtua ja laahustan bussille. Kultaista ei kuitenkaan voi syödä, koska ympärillä on liikaa uteliaita ihmisiä. Haluan syödä. Maha murisee turhan äänekäästi. Sadepisarat läiskähtelevät laiskasti kadulle. Liian paljon ihmisiä. Kotona koitan hukuttaa pahan olon pullaan ja suklaaseen. Paiskon tavaroita ja hakkaan sänkyä. Tukehdun tähän kurkkua kuristavaan tunteeseen.


Oon feilannut pahemman kerran. Ensinnäkin, aamupalaa olen syönyt kuluneen viikon aikana jopa kerran, sen lisäksi unirytmi on päin persettä ja epäonnistuin rangaistusruokien normalisoimisessa. Oon suunnattoman pettynyt ja vihainen itselleni. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tällainen hyllyvä läskikasa onnistu missään. Ketuttaa. Nyt on sellainen fiilis, että miksi edes yrittäisin kun epäonnistun kuitenkin. En jaksa enää epäonnistumisen, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden pyörremyrskyjä. Toivottavasti keskiviikkona asiat muuttavat suuntaa, kun koulu määrää rytmiä päivälle. Pakko jaksaa yrittää ja tehdä kipinästä tulta.
 
Ruosteisia, viiltäviä sanoja parvekkeella. Joku rääkyy korvaan likaisia lauseita. Et sä sitä ansaitse vitun läski. Ihan niinkuin se muka oikeasti susta välittäisi. Kaikki on pelkkää kulissia. Oot vaan se kakkosvaihtoehto. Sut heitetään kesäkissana menemään heti kun joku parempi tulee vastaan. Mitä sä muka kuvittelit? Että vaaleanpunainen prinsessatarina kestäisi ja eläisit elämäsi onnellisena loppuun asti? Ja paskat. Se löytää jonkun toisen jolloin sua ei enää tarvita.


 Tarvitsen aikaa, pakko päästä hengittämään. Kääriydyn vanhaan, rumaan peittoon ja suuntaan ulko-ovelle. Koitat estää kysellen, johtuvatko vetiset silmät ruosteisista sanoistasi. Kiellän ja yritän päästä ohitsesi. Vihdoin luovutat pettyneen näköisenä kun sanon tulevani pian takaisin. Sieppaan musiikin ja lähden seitsemännen kerroksen tuuletusparvekkeelle. Hyinen kivilattia saa ihon kananlihalle. Hauraita kyyneleiden tukahduttamia säveliä kylmän tuulen kuivattaessa kasvoja. Punainen metallikaide tuntuu viileältä jalkojen alla. Kaukana alhaalla katulamput tuikkivat keltaisina piirtäen rajoja hämärään. Ei mun tilanne muutu miksikään. Oon liian heikko ja typerä. Haluan jättää kaiken paskan ja syöksyä vapauteen. Päästä irti kaikesta. Hengittää. Epäröin liikaa. Hiivit pimeästä parvekkeelle ja silität selkääni.

Kuparinen taivas syöpyy mustaksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, se suhisee.

4.8.2010

"Eivät ne olisi sua oikeasti halunneet päästää pois niin aikaisin"

Lihavat sadepisarat paiskautuvat lasia vasten rumpukapuloina. Ikkuna on turvonnut muodottomaksi, eikä sitä saa kiinni. Salamat välkkyvät piirtäen karikkoisia reittejä pimeään. Karkaan oven takana vaanivilta varjoiltani peiton alle hytisemään. Äiti herää ukkoseen ja syöksyy saarnaamaan unen tarpeellisuudesta. Sen kasvot hehkuvat ilmeettöminä hämärässä. Pleikkarin punainen silmä tuijottaa toruen kalpeita kasvojani.

Liu'un natisten asfaltin yllä. Kangaskassissani matkustaa metallia ja vihreitä korvia. Astun ulos hitaasti aukeavista ovista ihmisjoukon arvosteltavaksi. Ne nauravat likaisille hiuksilleni äänekkäästi. Huutavat äänettömiä herjauksia. Yritän olla välittämättä ja keskittyä suunnistamiseen. Liian kova musiikki viiltää korvia, mutta se on niille oikein. "Sä olet taas kutistunut.", se sihisee pettyneenä. En tiedä pitäisikö sanat ottaa kohteliaisuutena vai varoituksena rotkoon putoamisesta.


Muisti on huonommassa kunnossa kuin ikinä ennen. Ehkä se johtuu katossa tuhisevasta auringosta, joka ei anna nukkua tai sitten solmuun kiemurtelevista ajatuksista. Jäykistyn kauhusta huomatessani yksinäisen valon osuvan kiiltävään. Mielikuvitus laukkaa maalaten karseita mielikuvia varjoista. Varpaat repivät toisensa verille. Teräviä hampaita. Tukahdutettuja huutoja. Likaisia neuloja. Kynsien jälkiä käsivarsissa. Rauhoituttuani huomaan kiiltävän olevan kitara, jonka laskin nojaamaan sängyn reunaan kymmenen minuuttia sitten. Säälittävän typerää säikkyä jotain niin turhaa ja tuttua.


Pitää vain yrittää olla vahva ja jaksaa. Ikkunasta luikerteleva kolea tuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin. Hukuttaudun inhottavasti kutittavaan villapaitaan ja syöksyn työntämään oven kiinni kissan jäljiltä. Oven takana odottavia varjoja ei saa päästää sisään. Katossa on violetti mustekala joka valuu hitaasti lattiaa kohti. Todellisuuden rajat sekoittuvat pimeään.

Eilinen tehtävänanto oli aamupalan syöminen ja onnistuinkin siinä tänään. Lusikoin muroja naamaan vapaaehtoisesti, eikä kenenkään tarvinnut erikseen kehottaa syömään. Kai sekin on jonkinlaista edistystä. Pitää vain jatkaa samaan malliin aamupalan suhteen. Huomenna otan tehtäväksi kahdeksan tunnin yöunista kiinni pitämisen. Jos muisti ja keskittymiskyky eivät parane radikaalisti tämän viikon aikana, opiskelu tulee olemaan käytännössä mahdotonta. Niin paljon vaadittavia muutoksia ja pelottavan vähän aikaa.


Pahoittelen etten kykene tänään vastaamaan kommentteihin ja sähköposteihin. Pää ei toimi, eikä ajatus kulje.

2.8.2010

Takkuisia sormia ja sateenkaaria

On surullista, että J joutuu muistuttamaan mua lääkkeistä sun muista pillereistä. Ei se ole J:n vastuulla. Sen ei pitäisi miettiä heitinkö mä aamulla nappeja kurkusta alas vai en. Niiden syöminen pitäisi tapahtua automaattisesti ilman apua. Päällä on vain jotain lääkkeitä vastaan. Se on mennyt ja sanonut sopimuksensa irti.

Paino on tippunut kaksi kiloa viikon aikana, vaikka olen parhaani mukaan koittanut olla ajattelematta syömistä. Äiti huutaa huolestuneena, että jos laihdun vielä yhdenkin kilon, pitää taas aloittaa ah-niin-ihanien nutridrinkkien kurkkuun kumoaminen. Tunnen itseni tyhmäksi. Oon oottanut ihmettä kuin kuuta nousevaa ja vasta nyt oikeasti tajuan, ettei kukaan muu voi käydä puolestani läpi asioita, joiden takia tähän tilanteeseen oon joutunut.

 
Nyt mun on oikeasti tehtävä jotain. Luin erästä edelliseen postaukseen linkitettyä blogia, joka valoi uskoa paranemiseen ja tästä keinulaudalla kiikkumisesta poispääsyyn. En halua tuhlata enempää kuukausia sankassa sumussa kulkemiseen. Koulukin jatkuu ensiviikon keskiviikkona. Jos haluan kouluttautua unelmieni ammattiin ja saada vielä töitä sillä alalla, pitää tapahtua paljon muutosta lyhyessä ajassa. Tahdon muistaa, miten torniin maalatun kellon viisari jahtaa taivaanrannassa haukottelevaa aurinkoa. Kaikkia tylsän turhia arkisia pikkujuttuja, jotka eivät jää päähän millään.


Pitää kirjoittaa tälle tarinalle uusi alku tekemällä pieniä muutoksia ja asettamalla jokaiselle viikolle tavoite. Tämän viikon tavoitteena on aamupalan syöminen. Ja mähän syön sen tai itken ja syön.

TO DO
- Sivupalkissa olevan painotaulukon poisto (paino ei ole ihmisarvon mitta!!!!!111!)
- Aamupalan syöminen
- Lounaaseen totuttelu
- Rangaistusruokien syömisopettelu
- Vieraiden ihmisten seurassa/läheisyydessä syöminen
- Kohtuudella liikkuminen
- Aivopeseminen (oon ihan hyvä tällaisena ja plaaplaaplaa)

Oon kyllästynyt juoksemaan verenmaku suussa, jotta mahtuisin koon 32 farkkuihin. Nyt tää paskassa ja itsesäälissä kieriminen saa luvan loppua.


Ps. Kaunis kiitos sivustoista, jotka linkititte edelliseen postaukseen. Kahlasin jokaisen blogin läpi ja siitä on ollut ihan hirmuisesti apua.