Help, I have done it again

Kirjoitustauot venyvät nykyään ehkä vähän turhankin pitkiksi. Aikaa on vaikka muille jakaa, muttei silti tarpeeksi. Dataus yksin pimeässä, paahtavassa huoneessa ei oikein innosta, joten uusia postauksia ei ole ihan hetkeen ilmestynyt. Oon myös viettänyt melkein kirjaimellisesti 24/7 J:n kanssa. Ei sillä, että se olisi huono juttu. Ei todellakaan. Viime viikko on ollut yksi elämäni ihanimmista. Joskus kuitenkin tarvitsee omaa aikaa ajatteluun.

Ollessani yksin annan ajatusten laukata villisti, mutta muiden seurassa lakaisen kaikki vähänkin saastuneet ja synkät jutut maton alle. Olen koittanut olla ajattelematta löllöviä läskejäni, ruokaa ja vaa'an loputtomasti kasvavia lukuja, huonoin tuloksin. Nyt ne kaikki kuiskaukset syöksyvät hyökyaaltona ylitseni. Kuiskauksista ei saa kiinni. Ne tulevat ja menevät jättäen epämääräisiä jälkiä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Edelleen, osa musta ymmärtää syömisen tarpeellisuuden ja välttämättömyyden. Se sairas osa on kuitenkin voimakkaampi. On päiviä, jolloin huomaan unohtaneeni syödä. Havahdun vasta seitsemän-kahdeksan aikaan siihen kun äiti palaa väsyneenä töistä ja kyselee syömisistäni. Kiireen takia se ei voi vahtia mitä suuhuni laitan tai jätän laittamatta, jolloin houkutus kasvaa liian suureksi ja jätän syömättä.

En saa puhua näistä ajatuksistani psykologille. Se kertoi muuten itse sairastaneensa vaikeaa syömishäiriötä noin 10 vuotta sitten. Ei ihme, että se on niin kaunis. Viimeksi kun puhuin mustuneista ajatuksistani, psykologi tuijotti säälivin silmin ja varoitteli mahdollisesti taas alkavan jyrkän alamäen estävän koulunkäynnin. Vastaava alamäki kuin viime syksynä tarkoittaisi varmaa pääsylippua osastolle. En halua osastolle, mutten jaksa enää pistää vastaan juurtuneille ajatusmalleille. Oon henkisesti lopenuupunut tähän kaikkeen. On helpompaa lopettaa räpiköinti ja hukutautua sen sijaan, että kamppailisi voimakasta virtaa vastaan ja toivoisi saavuttavansa horisontissa häämöttävän rannan. Tuntuu pahalta kun J ja perhe joutuvat seuraamaan tätä niin läheltä. En vaan jaksa enää. Motivaatio on nollassa enkä usko, että kukaan voi enää auttaa. Psykologi käynneistä ei ole apua. Aina kysellään syömisistä ja negatiivisesta vastauksesta seuraa surullisia katseita sekä uhkailuja, kun taas positiiviseen vastaukseen sanotaan "jaa, ok" puheenaiheen vaihdon siivittämänä. Osastolla olokaan ei pystynyt mua auttamaan. Opin syömään, mutta kieroutuneille ajatusmalleille ei tehty mitään. Kukaan ei pysty mua itseinholtani pelastamaan. Vaihtoehdot avun saamiseen loppuvat.

Ihan vaan selkeyden kannalta haluan sanoa, että en mä tästä nauti. Päinvastoin. En kykene repimään tätä loista itsestäni, eikä kukaan muu siihen puolestani pysty. Turhaudun vain taistelemalla tuloksetta. Valmistaudun luovuttamaan. Mitä ideaa on tapella vastaan kun häviää kuitenkin?

Help

I have done it again

I have been here many times before

Hurt myself again today and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend

Hold me

Wrap me up

Unfold me

I am small and needy

Warm me up and breathe me

Ouch

I have lost myself again

Lost myself and I am nowhere to be found

Yeah

I think that I might break

Lost myself again and I feel unsafe

Sia- Breathe Me 

 

Kiitos kysymyksistänne, jos joku keksii vielä jotain kysyttävää niin siitä vaan. Seuraava postaus on kysymyspostaus.

Niitä vanhoja kuvia

Söin aamulla lautasellisen mysliä ja jugurttia vaikka kukaan ei tarkkaillut tai vaatinut syömään! Voittajafiilis. Ensimmäinen aamupala, jonka oon syönyt vapaaehtoisesti pitkäänpitkään aikaan. Mieliala menee vuoristorataa.

Seuraavana vuorossa olisi sitten kysymyspostaus (jos kysymyksiä tulee), eli saatte kysyä mitä vaan ja vastaan jokaiseen kysymykseen.

Anteeksanteeks skanneri ei toimi, joten en voi julkaista niitä kuvia vielä tänään.

Hyvät yöt :)

Say it like you mean it

En osaa kirjottaa. Ajatusten muuttaminen sanoiksi on hankalaa niiden ollessa solmussa. Toisaalta pitäisi laihduttaa ja liikkua, toisaalta taas aloittaa opiskelu, koittaa pysyä terveenä ja nauttia elämästä. Kaikissa asioissa on omat hyvät ja huonot puolensa, joita en osaa punnita. En tiedä enää mistään mitään. Kaikki on sekavaa.

En "saa" enää käyttää ainoaa tapaani käsitellä ahdistusta (säädellä syömistä), joten fiksuna kaverina hakkasin päätä seinään suihkussa. On sanomattakin selvää ettei se mitään auttanut. Oltiin riidelty pikkusiskon kanssa ja se päättyi siihen, että mun hiukset ui mutakakussa. En tajunnutkaan kuvottavani siskoa noin paljon. Ei kai kukaan normaali tee tollasta koska juotiin J:n kanssa pari lasia jääkaapissa ollutta kokista. Myöhemmin pikkusisko tuli pyytelemään anteeksi, mutta ei se tapahtunutta miksikään muuta. Ei mua sinäänsä se itse hiusten sotkeentuminen ketuta, vaan vihaan itteäni koska oon niin iljettävä että mua heitellään jo ruualla.

Pelottavaa kun taas pienimmätkin vastoinkäymiset saavat mut hautomaan itsemurhaa. Nytkin tekisi mieli vetää yliannostus lääkkeitä, juoda bensaa ja sytyttää tulitikku kielelle sekä hypätä parvekkeelta. En mä ansaitse elää. Revin ihoa, paiskon tyynyjä ja huudatan musiikkia. Paskat tästä mitään tule. Haluan tuhota itteni. Laihtua kuoliaaksi ja kadota.

Ruho painaa liikaa enkä saa itteäni ylös lattialta, joten julkaisen niitä vanhoja kuvia sitten illalla.

 

Vapaus

Oon tosi pahoillani tästä pitkään kestäneestä kirjoitustauosta. Osastolla ollessa en päässyt yksin ulos, joten tänne kirjoittelu oli käytännössä mahdotonta. Ahdistaa, kun en pysty vastaamaan kaikkiin kommentteihinne. Yhteen kommenttiin vastaamisessa menee suunnilleen 15 minuuttia ja kommentteja on ehtinyt kertyä rästiin melkein 30.. Senpä takia taidan tästä lähtien vastata juttuihinne kommentoimalla omaa tekstiäni. Anteeksi epämääräinen selitys. Pää ei toimi aamuisin.

Asiaan. Ehdin jumittaa osastolla 6 viikkoa ja sain vasta nyt tietää diagnoosini. Puhtaan valkoiselle paperille on printattu riviin rumia sanoja. Epätyypillinen syömishäiriö ja vaikea masennus psykoottisin oirein. Ne rivit valehtelevat. Mulla ei ole edelleenkään mitään ongelmaa.

"6.7.2010
Jos vertaa nykyistä oloa (kun on syönyt ns normaalisti) siihen jatkuvaan ylitsepääsemättömään synkkyyteen, joka imi kaikesta ilon ja värit, en palaisi lähes mistään hinnasta siihen syömättömyyden aiheuttamaan pimeyteen. Kun se vaan olisikin niin helppoa.

Alun loputtomalta tuntuvan ahdistuksen hälvettyä huomaan muistini parantuneen, asioihin keskittyminen on huomattavasti helpompaa, olo on kevyempi vaikka paino nousee, sen lisäksi mm. innostun ja kiinnostun jutuista helpommin kuin ennen. Lyhyesti sanottuna maailma on paljon valoisampi ja parempi paikka.

Järki ja tunteet eivät mene yks'yhteen."

En koe, että osastolla olo olisi auttanut mitenkään erityisemmin. Joo, opin syömään 1600 kaloria päivässä koska oli pakko. Mustat ajatukset eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Ne ovat säilyneet koko ajan liimattuina takaraivoon. Haluan edelleen laihduttaa ja iljetän itseäni. Lihoin osastolla ollessani 5-helvetin-kiloa. Tällä kertaa hävitän kaikki kroppani ihrat hitaasti, mutta varmasti. Voin aloittaa operaation vasta hoitotakuun mentyä umpeen, eli kahden viikon päästä. Hahhaa ja ne kun luulivat voittaneensa.

Ihmisarvoni määrittyy mittanauhan ja  vaa'an kautta. Tavoittelen edelleen 45 kilon painoa, tällä kertaa pitää vain toimia huomaamattomammin kuin ennen. Vielä laihdutan itseni olemattomiin.

On niin paljon helpompaa päästää irti, kuin jatkaa taistelemista.

And I'm a little bit lost without you

                                  and I'm a bloody big mess inside

                                                             -Scouting For Girls