Help, I have done it again

Kirjoitustauot venyvät nykyään ehkä vähän turhankin pitkiksi. Aikaa on vaikka muille jakaa, muttei silti tarpeeksi. Dataus yksin pimeässä, paahtavassa huoneessa ei oikein innosta, joten uusia postauksia ei ole ihan hetkeen ilmestynyt. Oon myös viettänyt melkein kirjaimellisesti 24/7 J:n kanssa. Ei sillä, että se olisi huono juttu. Ei todellakaan. Viime viikko on ollut yksi elämäni ihanimmista. Joskus kuitenkin tarvitsee omaa aikaa ajatteluun.

Ollessani yksin annan ajatusten laukata villisti, mutta muiden seurassa lakaisen kaikki vähänkin saastuneet ja synkät jutut maton alle. Olen koittanut olla ajattelematta löllöviä läskejäni, ruokaa ja vaa'an loputtomasti kasvavia lukuja, huonoin tuloksin. Nyt ne kaikki kuiskaukset syöksyvät hyökyaaltona ylitseni. Kuiskauksista ei saa kiinni. Ne tulevat ja menevät jättäen epämääräisiä jälkiä, joissa ei ole päätä eikä häntää. Edelleen, osa musta ymmärtää syömisen tarpeellisuuden ja välttämättömyyden. Se sairas osa on kuitenkin voimakkaampi. On päiviä, jolloin huomaan unohtaneeni syödä. Havahdun vasta seitsemän-kahdeksan aikaan siihen kun äiti palaa väsyneenä töistä ja kyselee syömisistäni. Kiireen takia se ei voi vahtia mitä suuhuni laitan tai jätän laittamatta, jolloin houkutus kasvaa liian suureksi ja jätän syömättä.

En saa puhua näistä ajatuksistani psykologille. Se kertoi muuten itse sairastaneensa vaikeaa syömishäiriötä noin 10 vuotta sitten. Ei ihme, että se on niin kaunis. Viimeksi kun puhuin mustuneista ajatuksistani, psykologi tuijotti säälivin silmin ja varoitteli mahdollisesti taas alkavan jyrkän alamäen estävän koulunkäynnin. Vastaava alamäki kuin viime syksynä tarkoittaisi varmaa pääsylippua osastolle. En halua osastolle, mutten jaksa enää pistää vastaan juurtuneille ajatusmalleille. Oon henkisesti lopenuupunut tähän kaikkeen. On helpompaa lopettaa räpiköinti ja hukutautua sen sijaan, että kamppailisi voimakasta virtaa vastaan ja toivoisi saavuttavansa horisontissa häämöttävän rannan. Tuntuu pahalta kun J ja perhe joutuvat seuraamaan tätä niin läheltä. En vaan jaksa enää. Motivaatio on nollassa enkä usko, että kukaan voi enää auttaa. Psykologi käynneistä ei ole apua. Aina kysellään syömisistä ja negatiivisesta vastauksesta seuraa surullisia katseita sekä uhkailuja, kun taas positiiviseen vastaukseen sanotaan "jaa, ok" puheenaiheen vaihdon siivittämänä. Osastolla olokaan ei pystynyt mua auttamaan. Opin syömään, mutta kieroutuneille ajatusmalleille ei tehty mitään. Kukaan ei pysty mua itseinholtani pelastamaan. Vaihtoehdot avun saamiseen loppuvat.

Ihan vaan selkeyden kannalta haluan sanoa, että en mä tästä nauti. Päinvastoin. En kykene repimään tätä loista itsestäni, eikä kukaan muu siihen puolestani pysty. Turhaudun vain taistelemalla tuloksetta. Valmistaudun luovuttamaan. Mitä ideaa on tapella vastaan kun häviää kuitenkin?

Help

I have done it again

I have been here many times before

Hurt myself again today and the worst part is there's no one else to blame

Be my friend

Hold me

Wrap me up

Unfold me

I am small and needy

Warm me up and breathe me

Ouch

I have lost myself again

Lost myself and I am nowhere to be found

Yeah

I think that I might break

Lost myself again and I feel unsafe

Sia- Breathe Me 

 

Kiitos kysymyksistänne, jos joku keksii vielä jotain kysyttävää niin siitä vaan. Seuraava postaus on kysymyspostaus.