Dream on, kid

J viettää meillä lauantai yön. Vuokrattaan illaksi Paranormal activity ja käydään hakemassa rasvaa tirskuvat pitsat. Taustalla soi kitarasoolo kun syödään voimakkaan hajuisia pullalättyjä. Mässytän kokonaisen, limaisen pannupitsan. Mä tiesin, että jos alan syömään ni en pysty lopettamaan ajoissa! Sen siitä saa. Paniikki iskee. Pakko päästä lenkille, pakko päästä lenkille, pakko päästä lenkille. Käperryn J:n viereen katsomaan karmivaa elokuvaa jonkinlaisen demonin riivaamasta pariskunnasta. Hrr, tunnen vieläkin kylmät väreet joita leffan loppu aiheutti. Hyi kamala: En ole liikkunut yhtään koko päivän aikana, vaan sen sijaan olen ahtanut sisääni vaikka millä mitalla kuvottavaa läskilettua. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Huomenna liikun sitten senkin edestä. Ihan pakko. Mulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Olin jo ehtinyt unohtamaan serkun synttärit, joten en ehdi keksiä mitään pakosuunnitelmaa välttyäkseni juhlien tarjoiluilta. Inhottaa. Tunnen vieläkin eilisen pitsan rasvaisen maun suussani. En saa syödä enää mitään. Monivitamiinimehua ja jääpaloja saan kyllä popsia, mutta siihen se sitten jääkin. Niillä mä elän kunnes kupsahdan.

Tuijotan ahneesti kauniissa astioissa lepääviä keksejä, karkkeja, kakkuja ja piirakoita. Katsoa saa, muttei koskea. Vesi herahtaa kielelle kun näen muiden noukkivan kipoista suklaakuorrutteisia keksejä ja suussa sulavan näköisiä kakkupaloja. Serkku herättää mut ajatuksistani kysymällä haluaisinko kahvia vai teetä. Kohtelias puheensorina muuttuu yhdeksi hurinaksi kun tuijotan kuumaan teekuppiin. Ei siinä nyt kovin paljoa kaloreita ole. Pärjäät kyllä ilmankin, pässi. Katselen puhalluksien muodostamia aaltoja, jotka rikkovat teen tasaisen pinnan. Mitä jos kalorit imeytyvät posliinikupin pohjan läpi ja muuntautuvat reisiini löllöttäväksi ihraksi? Vaikka tiedän sen olevan mahdotonta, en halua ottaa riskiä. Nostan kupin reideltäni sohvan käsinojalle muiden rupatellessa säästä.

Sisäinen voitontanssi. Selvisin juhlista ilman ainuttakaan ylimääräistä kaloria. Mä pystyn tähän. Vielä joku päivä musta tulee laiha, onnellinen ja kaunis.

Ps. Suussa on outo, todella paha maku joka muistuttaa jollain tavalla kynsilakanpoistoainetta. Kieltäkin pistelee. Ehkä mahahapot nousee ja syövyttää mun kielen irti. Hahhahahaa eipähän tulisi enää syötyä turhaa moskaa.

Alone in this fight with herself

Pitkät portaat vilisevät silmissä. Heikottaa niin paljon, että joudun vähän väliä pysähtymään lepäämään. Lopettaa en kuitenkaan saa. "Mitäs olit läski ja menit syömään 3dl sitä ällöttävää jäätelöä. Nyt se pitää kuluttaa pois - hinnalla millä hyvänsä. Sen siitä saa kun sortuu helvetin syöppö." Suoniin sykkivä musiikki auttaa jaksamaan. Yritän unohtaa heikon olon keskittymällä tarttuviin melodioihin. Pelkään itseäni. Valkotakkiset lääkärit kieltävät juoksemisen rytmihäiriön pelossa. Siitä huolimatta jos vaihtoehtona on sydänkohtaus tai pullapitkon lailla paisuminen, valitsen mielummin sydänkohtauksen.

Juoksen pehmeän lumisohjon peittämää tietä. Lenkkarit uppoavat sohjoon, joka taistelee tiensä kenkien kangaskuoren läpi. Heikotus ja rintaa pistävä kipu pakottavat hidastamaan vauhtia. Saamaton läski, saamaton läski, saamaton läski, saamaton läski. Jalat eivät tottele. Ulkopuolisen silmin näytän varmaan siltä kuin olisin ottanut jotain vettä väkevämpää. Hah, säälittävää. Sen siitä saa kun sortuu.

Tarkoituksena oli paastota, mutta sorruin ja tungin sisuksiini 3dl ben&jerry's jäätelöä. Loppupäivä menikin sitten hyppiessä, portaita kivutessa ja juostessa musiikin tahtiin. Vihaan tätä maanpäällistä helvettiä. Mä en enää hallitse itteäni. En mä halua juosta tai liikkua jatkuvasti. Joku muu on ottanut ohjat ja oon liian heikko pistämään vastaan. En pysty vielä nousemaan tätä julmaa diktaattoria vastaan. Tapan itteni tätä menoa.

Aamulla vaaka näyttää 800g vähemmän kuin eilen. Sorrun taas, syön moniviljaleivän ja viiden minuutin päästä löydän itseni porraskäytävästä. Miksi mun on pakko kuluttaa kaikki mitä sisääni pistän? En jaksa tätä. Mielessä pyörii nykyään vain ja ainoastaan kalorit ja niiden kuluttaminen. Taistelen jatkuvasti itteäni vastaan. Nää sisäiset ristiriidat repii mut riekaleiksi. Ehkä mä jatkan juoksemista ja toivon että saan pian sydänkohtauksen. Haluun eroon tästä helvetistä.

Mä haluan olla vapaa.

It's just simply too twisted

VR kusee taas. Juoksen paniikissa puolenkilsan päässä sijaitsevaan terveyskeskukseen. Irtohiekan päällystämillä teillä juokseminen on kuitenkin turhaa, koska myöhästyn 10 minuuttia varaamaltani ajalta. Kiirehdin ilmoittautumaan ja säntään valkoiseen vastaanottoaulaan, jossa psykiatri seisookin jo odottamassa. Tuttu, hieman suttuinen turkoosi luomiäri koristaa sen silmiä ja se hymyilee ystävällisesti.

Jutellaan aluksi niitä näitä. Siitä, mitä hyvää ja huonoa kuuluu. Kerron avoimesti kaikenlaista pahasta olosta ja muista tunteista. Saan jopa viikon armahduksen ruokapäiväkirjan pitämiseen. Nyplään neuleen hihaa kun kouristava ahdistus tukehduttaa. Pelkään jotain, mutten tiedä mitä. "Musta tuntuu etten mä selviä tästä enää yksin." Turkoosisilmäinen nainen sanoo olevansa ylpeä musta ja tosi iloinen, kun uskalsin sanoa ton asian ääneen. Helpotuksen tunne lieventää ahdistuksen otetta.

Psykiatri kertoo suunnitelleensa, että kirjoittaisi mulle lähetteen suljetulle syömishäiriöyksikköön heti tammikuussa kun täytän 18. Häntä kuitenkin huolestuttaa, että oppisin uusia "kikkoja" todella huonossa kunnossa olevilta anorektikoilta. Joissain erikoistapauksissa syömishäiriöyksikköön saatetaan ottaa alle 18-vuotiaita, mutta psykiatri sanoi että odotellaan ensin kirjettä psykiatriselta poliklinikalta ja sen jälkeen sitten katsotaan että mitä tehdään.. 

Vielä hetki sitten se sanoi olevansa tyytyväinen muhun ja että mä olen edistynyt! En mä ole sairas. Tää on vaan vaihe. Mä en halua suljetulle osastolle. Miksi mä edes pyysin apua kun kaikki on kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan ok? En mä tarvitse sitä. Kyllä mä pärjään. Ää kaikki on niin sekaisin etten mä tiedä mitä mun pitäisi ajatella.

Juna kiitää raidetta pitkin poispäin jättäen laiturille laiskat jäähyväiset. Myöhästyin taas. Talsin viereiselle laiturille antaen musiikin huumata jo valmiiksi sekavan pään. Hengitän kirpeää kevätilmaa lämpimien kyynelten valuessa poskia pitkin. Ei tän näin pitänyt mennä.

Fight

Eilinen
Riideltiin pikkusiskon kanssa. Se toi meille kasan ihkupihku-kavereitaan ja kuuntelin musaa kovaa koska oli lievästi sanottuna helvetin huono fiilis. Hypin musiikin tahtiin haarahyppyjä kun pikkusisko ryntää huoneeseen. Se skitsoaa ja selittää että musa on liian kovaa. Se sylkee loukkaavia sanoja mun silmille. Poks. Se oli viimeinen pisara.

minä: Vittu sä et tiedä paskaakaan mun elämästä!
sisko: Voi kuule kyllä mä tiiän sun sairauksista
minä: Mitä sä muka niistä tiiät? Jos sä tiiät että kukka on kukka ni tarkottaako se että sä tiiät miten se vittu elää? Haista paska sähän et mun kajareita vie.
siskon kaveri 1: Ja mua sanotaan rasittavaks! Vittu toi on rasittava jos joku.
siskon kaveri 2: Hahhahhaa nii ja sillä on vielä poikaystävä! Miten se muka kestää tota! Vähän toi on paska tyttöystävä.
siskon kaverit 1-5: No niimpä! HAHAHAHAHHHAHHAHAAA

Auts. Osui ja upposi. Paska tyttöystävä. Minähän se. Aluksi ajattelin että pyh, jotku siskon kaverit musta mitään tiiä. Hetken kuluttua muutin kuitenkin mieleni. Ehkä sen kaverin sanoissa oli jotain perää - ehkä mä ihan oikeasti olen kelvoton tyttöystävä. Jo ennestään olematon itsetunto laski reippaasti miinuksen puolelle. Mä en onnistu missään. Kelvoton kärpäsenpaska.

Molemminpuolisen huudon jälkeen tilanne päätty siihen, että pikkusisko lähti kavereidensa luokse keittiöön ja mä jatkoin musan kuuntelemista. On typerää loukkaantua tommosesta ja käyttäydyn lapsellisesti ja voivoi kirosanat on kurja juttu joo. Pää hajosi ja osa ajatuksistani karkasi suun kautta vapauteen. Ei niitä voinut siinä tilanteessa estää, eivätkä järki ja tunteet mene aina yks'yhteen.

Pikkusisko on suosittu, enkä tiedä että tietääkö se masennuksesta ja syömisvammailuista, vai vain jommasta kummasta. Inhottaa. Jos sisko tietää, se tarkoittaa sitä että puolet sen ikäisistä tän paikkakunnan asukkaista tietävät asioistani. Mä en kuvittele, että ketään oikeasti jaksaisi kiinnostaa. Kuitenkin pelkkä ajatus siitä, että mulle tuntemattomat ihmiset puhuisivat ohimennen mun ongelmista häiritsee tosi paljon.

Hakkaan kitaraa lattiaan. Paiskon kaukosäätimiä seinään. Puren itteäni. Potkin sänkyä ja kirjahyllyä. Heittelen tyynyjä ympäriinsä. Ärsyttää niin paljon että iholla kulkee kylmiäväreitä.

//jo 42 lukijaa, kiitos ihanat ♥

Another lazy day

Ei tee mieli tehdä mitään. Heräsin kaheksalta Placebon levyyn, koska lupauduin viemään kaverille maolin kouluun. Tyhmä, tyhmä, minä. Miksi ihmeessä mä lupauduin kun mulla ois ollu vapaapäivä? No ihan sama, palaapahan edes vähän enemmän kaloreita kuin muuten palaisi.

Sataa kaatamalla ja muta nielaisee jalani kun lampsin kohti lukiota puoli kuolleena. Sovittiin tapaavamme aulassa, joten kaivan laukusta maolin jo valmiiksi esiin ja nojaan seinään. Paljon ihmisiä. Liian paljon uteliaita katseita. Vastapäätä olevat luokkalaiseni tuijottavat pistävästi ja vaihtavat kitkeriä sanoja. Kello käy, eikä mitään tapahdu. Tahdon muuttua näkymättömäksi.

Askeleet läiskähtävät ja vesi kastelee housunlahkeet. Kaveri ei ilmaantunut paikalle. Heräsin turhaan. Lampsin sateessa turhaan. Seisoin ihmisten pällisteltävänä turhaan. Ahdistuin turhaan. Ei olisi pitänyt edes herätä.

Syön suruuni 200g suklaata ja ahdistus iskee taas. Tahdon liikkua, mutten saa ruoskittuani itteäni ylös. Laiska sika. Ärsyttää ihan suunnattomasti. Mieli piiskaa liikkumaan, mutta keho ei tottele. Ehkä mä kohta saan kiristettyä/lahjottua itteni ravaamaan portaita. Aina voi toivoa.

Pitäisi tavata vielä tää kaveri, joka pyysi maolia lainaksi. En jaksa. Oon ihan loppu, mutten ole nähnyt J:tä lukuunottamatta ketään pitkiin aikoihin. Kännykässä odottaa avaamaton viesti. En jaksa lukea sitä. En jaksa vastata. Haluan vain muuttua näkymättömäksi ja haihtua pois, jonnekkin parempaan paikkaan.

Luen kateellisena menestystarinoita muiden blogeista. Miksi mä en laihdu, 

vaan paisun kuin mikäkin pullataikina?