Sataa kaatamalla ja muta nielaisee jalani kun lampsin kohti lukiota puoli kuolleena. Sovittiin tapaavamme aulassa, joten kaivan laukusta maolin jo valmiiksi esiin ja nojaan seinään. Paljon ihmisiä. Liian paljon uteliaita katseita. Vastapäätä olevat luokkalaiseni tuijottavat pistävästi ja vaihtavat kitkeriä sanoja. Kello käy, eikä mitään tapahdu. Tahdon muuttua näkymättömäksi.
Askeleet läiskähtävät ja vesi kastelee housunlahkeet. Kaveri ei ilmaantunut paikalle. Heräsin turhaan. Lampsin sateessa turhaan. Seisoin ihmisten pällisteltävänä turhaan. Ahdistuin turhaan. Ei olisi pitänyt edes herätä.
Syön suruuni 200g suklaata ja ahdistus iskee taas. Tahdon liikkua, mutten saa ruoskittuani itteäni ylös. Laiska sika. Ärsyttää ihan suunnattomasti. Mieli piiskaa liikkumaan, mutta keho ei tottele. Ehkä mä kohta saan kiristettyä/lahjottua itteni ravaamaan portaita. Aina voi toivoa.
Pitäisi tavata vielä tää kaveri, joka pyysi maolia lainaksi. En jaksa. Oon ihan loppu, mutten ole nähnyt J:tä lukuunottamatta ketään pitkiin aikoihin. Kännykässä odottaa avaamaton viesti. En jaksa lukea sitä. En jaksa vastata. Haluan vain muuttua näkymättömäksi ja haihtua pois, jonnekkin parempaan paikkaan.
Luen kateellisena menestystarinoita muiden blogeista. Miksi mä en laihdu,
vaan paisun kuin mikäkin pullataikina?
Ne eivät ole menestystarinoita, ne ovat tarinoita siitä kuinka sairaus on vienyt mukaan. Älä anna periksi!
VastaaPoistaSinäkin olet tärkeä <3
Toivottavasti pääset sh keskukseen! Mä olen käynyt siellä ravitsemusterapeutilla, ja siitä on ollut tosi paljon hyötyä. Voimahaleja sullekkin<3
VastaaPoistaSun ei pitäisi lukea niitä so called menestystarinoita. Niissä ei nimittäin ole mitään hienoa.
VastaaPoistaKunpa edes tahtoisit parantua. <3
Biisejä on tulossa. :)
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoistasi, ja ihan mielettömästi tsemppiä.<3