Omnomnomnom

Äiti lähtee ajamaan huoltoasemalle. Kuuluu pamahdus ja ovikranssi rapisee ovea vasten. Lasken kolmeenkymmeneen ennen kuin säntään sukkasiltani porraskäytävään. Juoksen portaita ylös alas, seitsemän kerrosta per suunta. Mutaiset porrastasanteet vilisevat silmissä mp3:sen pumpatessa musiikkia suoniin. En voi olla kahta päivää peräkkäin liikkumatta. Enkä mä kuitenkaan mitään sydänkohtausta tai vastaavaa voi saada. Ne pöhköt lääkärit vaan ylireagoi. Ei ne tajua miten valtavaksi mä paisun, jos en voi liikkua. Pakko kuluttaa kaikki syöty pois.

Enää en laske kaloreita yhtä orjallisesti kuin ennen, mikä on pieni merkki edistyksestä. Arvioin vaan että esim noissa pavuissa on suunnilleen 10kcal/kpl joten pitää hyppiä 15 minuuttia jos syön sen ja tän verran. Enää en etsi netistä tarkkoja määriä vaikka kuinka tekisikin mieli.

Syöpöttelyt menivät aluksi ihan hyvin. Alkuruuan aikana lusikoin lautaselleni tomaatti- ja mozzarellasiivun, eikä kukaan kysele mitään. Jätän siivut syömättä ja autan äitiä korjaamaan lautaset. Pääruokana on muun muassa rasvaista lammasta, kermaperunoita, ihraisia kastikkeita ja epäilyttäviltä haisevia perunasalaatteja. Lautaselleni päätyy 5 keitettyä papua ja puolikas peruna. Pilkon pavut mahdollisimman pieniksi paloiksi, jotta muut ehtisivät syödä ja selviäisin ruokailusta mahdollisimman vähillä kaloreilla. Äiti ja kummitäti tyrkyttävät lammasta. Kieltäydyn kohteliaasti ja jatkan papujen mussuttamista. Serkku tuijottaa pöydän toiselta puolelta epäilevästi. Pitää käydä perunan kimppuun välttyäkseni äidin toruvan katseen siivittämiltä pistäviltä kysymyksiltä. Nousen ripeästi pöydästä korjaamaan muiden rasvasta läikikkäitä astioita. Karkaan omaan huoneeseen kun tulee jälkiruuan vuoro. En kuitenkaan pystyisi vastustamaan sitä sokerimerta. Ikävä kyllä vieraat lähtevät vasta puoli kahdeksalta, eli sorruin syömään suklaapisarakeksin äidin kymmenien kehotusten ansiosta. Kamala ahdistus. Syöksyn kylpyhuoneeseen tekemään haarahyppyjä.

Vieraiden lähdettyä nälkä iskee kyntensä kiinni ihoon. Pistän pizzan uuniin "syön vaan yhden palan. kyllä mä pystyn siihen". Vaan kuinkas kävikään. Yhdeksältä huomaan että kolme neljäsosaa pizzasta on kadonnuut syövereihini. Vaihteeksi ahdistun ja mättään naamaan 300g suklaata, fiksu kaveri kun olen. Peli on jo menetetty. Sorruin jo syömään joten ihan sama kuinka paljon ruokaa mussutan - lihon kuitenkin. Rangaistuksena vaivaiset 150 haarahyppyä (meinasin pyörtyä saunaan ja heikko olo hiipi hypellessä takaisin) , huomenna sitten lähden lenkille jos äiti häippäsee jossain vaiheessa. Muahan ei mitkään tyhjät uhkaukset pysäytä.

Aamupaino oli 50,1kg, mutta se taitaapi nousta ihan mukavasti huomiseen mennessä. Voi ketun pylly.

Airhead

 Ei oo mitään kirjotettavaa. Yritin syödä kanasubia. Jopa kaksi haukkua ja sitten mokoma pötkylä lensi kaaressa roskikseen. Äiti tarkkailee mun syömisiä haukkana. Se jopa pyysi J:tä vahtimaan että mä tungen ruokaa suuhuni. Illalla sain syötyä kroisantin (päähän iskostuneena periaatteena on että joko on syömättä eikä liho, tai sitten syö epäterveellistä ruokaa ja paisuu oikein kunnolla ikään kuin rangaistukseksi) ja kupillisen vihreää teetä.

Tuli haikea olo kun J sano että alla olevasta kappaleesta tulee heti mieleen mä. Miksei mielummin joku kappale jossa lauletaan sateenkaarista, taikaponeista sun muista iloisista asioista voisi muistuttaa musta? Pakko kyllä sanoa että noi lyriikat tuntuu pelottavan sopivilta näihin sotkuihin. 

Plää tylsä postaus. Oon ihan loppu eikä pääkään toimi. Wou, jo 38 lukijaa. Kiitos kun olette olemassa<3

Dear Mother

Dear Father

What is this hell you have put me through

Believer

Deceiver

Day in day out live my life through you

Pushed onto me what's wrong or right

Hidden from this thing that they call life

Dear Mother

Dear Father

Every thought I'd think you'd disapprove

Curator

Dictator

Always censoring my every move

Children are seen but are not heard

Tear out everything inspired

Innocence

Torn from me without your shelter

Barred reality

I'm living blindly

Dear Mother

Dear Father

Time has frozen still what's left to be

Hear nothing

Say nothing

Cannot face the fact I think for me

No guarantee, it's life as is

But damn you for not giving me my chance

Dear Mother

Dear Father

You've clipped my wings before I learned to fly

Unspoiled

Unspoken

I've outgrown that fucking lullaby

Same thing I've always heard from you

Do as I say not as I do

Innocence

Torn from me without your shelter

Barred reality

I'm living blindly

I'm in hell without you

Cannot cope without you two

Shocked at the world that I see

Innocent victim please rescue me

Dear Mother

Dear Father

Hidden in your world you've made for me

I'm seething

I'm bleeding

Ripping wounds in me that never heal

Undying spite I feel for you

Living out this hell you always knew

Metallica - Dyers Eve

EDIT// En ikävä kyllä kykene tällä hetkellä vastaamaan kommentteihinne. Arvostan sitä, että ootte jaksaneet lueskella näitä turhanpäiväsiä sepustuksia ja vielä kaikenlisäksi kommentoida niitä. Kiitos ja anteeksi. 

Odotan kauhulla huomisia "pääsiäisherkkujen" mässyttämistä sukulaisten seurassa. Ahdistaa niin paljon että oksennan kohta sisäelimeni ulos. Naminami nam.

Yesterday is not ours to recover, but tomorrow is ours to win or lose

Äidin mielestä oon tosi heikossa kunnossa ja mielettömän kalpea, joten se pakottaa mut samantien  työpaikalleen hemoglobiinitesteihin. Riennetään labraan jossa mukavan oloinen nainen pyytää mua istumaan siniseen tuoliin. Oon kauhusta kankeena ja mua pyörryttää. Pelkään neuloja. Hoitaja rupattelee niitä näitä. Kiljaisen. "Oho, säpsähdit niin että verisuoni karkasi. Otetaanpa uudestaan.."  Silmissä sumenee ja oksennus nousee kurkkuun.

Veriarvot olivat ihan sekaisin ja hemoglobiini oli 92 (normaali hemoglobiiniarvo on hoitonetin mukaan 120-170). Valkosolujen määrä oli kuitenki normaali, eli syöpää mulla ei ole. Hiphei. Äidin jotenkuten tyyntä ilmettä värittää pelko ja kauhu. "Jos sä olisit mun potilas ni määräisin sut samantien päivystykseen verensiirtoon. Ei ihme että sulla on ollut heikko olo kun nää arvot on ihan pielessä." Mä en tahdo päivystykseen, enkä varsinkaan enempää piikityksiä tai muita vastaavia. En saa lenkkeillä tai muutenkaan urheilla enää ja mun pitää tunkea sisälleni tästä lähtien jotain äklönmakeaa proteiinijuomaa ja rautatabletteja. Lupaan yrittää syödä. Joudun joka tapauksessa uusiin verikokeisiin alkuviikolla. Jos veriarvot eivät muutu tai jotain, joudun verensiirtoon. Mahtavaa. Ihan perseestä. En mä pysty syödä! Haluan, mutten voi. Huoltoasemalta ostetut viinirypäleet, joita lupasin syödä, köllöttävät avaamattomassa muovirasiassa keittiön pöydällä. Mansikanmakuinen proteiinijuoma, jonka lupasin juoda, odottaa kirjahyllyssä. Se on muutamaa huikkaa vaille täynnä. Ääni päässä huutaa että miksi olisin tyhmä ja söisin, kun pärjään ilmankin ruokaa. Se ääni manipuloi ja hallitsee mua, enkä pysty pistämään vastaan. En siis syö.

Tajuan vihdoin, etten kykene selättämään tätä tautia yksin. Mä tarvitsen apua, mutta sitä ei ole saatavilla. Syömishäiriökeskukseen on 6kk jonot, eikä mulle ole pistetty edes lähetettä sinne. Psykiatri muutti mielensä ja uskoo siihen että pärjään ilmankin keskuksen apua.  

Hävettää myöntää. Mä olen heikko enkä pärjää enää yksin. 

Make the pain go away

Mansikka irvistelee mustan, muovisen rahin päällä. Hivelen sen kiiltävää, kirkkaanpunasta pintaa ja pehmeitä vihreitä lehtiä. Tunnen miten vesi nousee kielelle. Maistan mansikan pehmeän suloisen maun suussani. Testaan itsekuria. En anna itteni hotkaista tota kirkkaanpunaista marjaa. Miksi söisin, kun yhtä hyvin voin olla syömättä? Pian kiusaus kasvaa liian suureksi, joten heitän mansikan ikkunasta ulos. Mähän en retkahda enää. Mun pitää tsempata.

Juoksen pururadalla. Pehmeä lumisohjo saa jalkani liukumaan jokaisella askeleella taaksepäin. Heikottaa, mutten pysähdy. Jalat eivät tottele. Ne menevät siksakkia ja haluavat mennä oman tahtonsa mukaan. Niska ei pysy jännittyneenä, vaan antaa pään keinahdella holtittomasti puolelta toiselle. Pyörryttää. Kylkiä viiltävä kipu pakottaa kävelemään, vaikka haluaisin juosta. Mahdan olla huvittava näky. Kiitän onneani ettei pururadalla ole muita.

Kotiin tullessani meinaan kaatua portaissa. Hoipertelen suihkuun, jossa en pysy pystyssä ilman että otan seinästä tukea. Heikottaa liikaa. Seison suihkussa puoli tuntia paikallani koska olen laiska, enkä jaksa kohdata lämpimän kylpyhuoneen ulkopuolella vaanivaa maailmaa. Annan kuuman veden valua selkääni pitkin ja polttaa punaisia läikkiä ihooni. Astun ulos suihkusta ja kääriydyn liian isoon kylpytakkiin. Käperryn istumaan puisen pyykkikorin päälle ja maalaan taas mansikan punaisia aaltoja käsiini. Miksi mä olen vielä elossa?

You hurt yourself on the outside to try to kill the thing on the inside

Susanna leffassa Girl, interrupted

Pääsiäinen pelottaa. Äiti on kutsunut kaikki sukulaiset meille syömään lammasta ja kaikkia muita "pääsiäis herkkuja". Oon suunnitellut karkaavani siksi aikaa J:n luokse. Äiti saa raivarin, mutta samapa tuo. Mä en pysty syödä sitä kaikkea ruokaa. En vaan pysty. Päässä joku väittää että normaali ruoka lihottaa ja sitten kun paastoan tarpeeksi pitkään, repsahdan mässyttämään suklaata sun muuta ihraruokaa. Kun mä syön yhden palan suussa sulavaa suklaata, päässä oleva ääni nauraa "Hahhaahhaa vitun läski sika, liho nyt sitten kunnolla kun kerran alotit! Sä et ansaitse päästä tavoitteeseesi ja olla laiha ja kaunis. Lihot ja pursut niin, ettet kohta mahdu edes ovesta sisään. Hahhahahaa ihan oikein sulle saatanan ryhävalas". Silloin mä ahmin kuin viimeistä päivää ja ajattelen että peli on jo menetetty. Söin jo yhden palan suklaata, joten samantien voin imaista koko levyn sisuksiini. Lihon joka tapauksessa. Hemmetin lehmä.

Pelästyin kun katoin youtubesta A secret between friends -leffan ja huomasin ihailevani Lexin itsekuria. Mä en voi tosissani ihailla luurankomaista tyttöä, joka makaa letkuissa ja jollain kieroutuneella tavalla toivoa, että voisin olla yhtä laiha. Mitä ihmettä mun päässä liikkuu vai liikkuuko siellä ylipäätään mitään? Leffan lopussa itkin silmät ulos päästä ja suunnittelin diettiä. Oon syönyt kunnon ruokaa viimeksi viikko sitten lauantaina. Se tarkoittaa toisin sanottuna sitä, että oon läskeillyt oikein olan takaa ja mässyttänyt kaiken maailman kaloripommeja niin paljon kuin sielu sietää. En oo pitänyt edes ruokapäiväkirjaa, vaikka psykiatri sitä vaatiikin. Mä en kehtaa kirjottaa siihen joka päivä että "pellillinen pannukakkua, 200g suklaata, 94 jääpalaa". Tahdon eroon pömpöttävästä mahastani ja ihrareisistä. Tahdon eroon näistä valtavista hylkeen muodoista. Paraneminen voi odottaa. Nyt mä ryhdistäydyn ja elän light-limuilla ja jääpaloilla niin kauan kuin pystyn.