A heart that hurts
is a heart that works
Ahdistaa. On mennyt jo pitkään hyvin
(minkä huomaa venyneestä postaustauosta) ja nyt tuntuu ettei saisi happea. Liikaa stressiä. Sisäelimet kiemurtelevat tuhanteen solmuun. Ei ole tilaa hengittää. Kädet pusertuu nyrkkiin. Tekisi mieli hakata, repiä ja raadella jotain. Miksi psykologisen avun hakemisesta ja saamisesta on tehty niin helvetin mahdotonta. Vain jos on rahaa, saa apua, ellei ole jo mennyt tappamaan itseään. Jos tappaa itsensä, olisi päässyt päivystykseen. Ilman kirkuvia ulkoisia merkkejä tai verta ei sielläkään auteta. Apua olisi tarjolla vasta kun jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Jokin mielenterveydenhuollossa on mennyt pahasti päin persettä.
Sovituskopeissa liian pienien farkkujen koko seilaa 36:en ja 40 välillä. Pelottaa ettei lihominen lopu itsestään.
Kai se on niin että psykologisen avun saa kun loppuunpalanut, hermostunut ja väsynyt huoltaja raahaa psykiatrille kerta toisensa jälkeen ja joidenkin sattumien jälkeen nuorisokodin hoitajat... nimim. kokemusta on. Toivottavasti saat apua, paljon voimia sinulle, vaikken tiedä auttavatko nämä sanat... Toivon kovasti, haleja ♥ toivoo Aurora
VastaaPoistaKoita jaksaa! iso virtuaalihali ♥
VastaaPoistaTodella, mielenterveydenhuollossa on jotain pahasti vialla. Apua ei todellakaan saa, ellei ole kuoleman partaalla. Huoh.
VastaaPoistaTuntuu jotenkin ironiselta, että ne, jotka haluavat apua, eivät tunnu sitä saavan, mutta ne, jotka eivät halua, saavat.
VastaaPoistaMinä en halunnut missään nimessä hoitoa, päätökset tehtiin minun puolestani, minut laitettiin hoitoon. Jälkeenpäin ajatellen ihan hyvä vain että laitettiin. Muistan jopa uhanneeni tappaa itseni, mikäli terapiasuhteestani kerrottaisiin vanhemmilleni (olin silloin alaikäinen) ja siitäkös ne vasta riemastuivat.
Kaverini ei saanut hoitoa pyynnöistä huolimatta, hän kuoli jokin aika sitten lääkkeiden yliannostukseen.